Nykytaiteilija Moe Mustafa avaa Helsingin Itäkeskuksessa ovensa ja kutsuu peremmälle valoisaan, värikkäästi sisustamaansa kaksioon. Hän nostaa kannun ja pastellinsävyiset kahvikupit sohvapöydälle.

Viime aikoina Mustafa on pohtinut erityisesti elämää, taidetta ja häpeää. Synkkien uutisten aikana jokainen meistä etsii keinoja pysyä järjissään ja löytää elämäänsä mielekkyyttä. Näistä asioista Mustafalla on meille tarjota muutama toimivaksi todettu keino.

Elokuussa 2023 Mohammed Moe Mustafalla oli yllään lyhyet farkkushortsit ja turkoosit sifonkiset röyhelöhihat. Hän liiteli paljain jaloin Helsingissä nykytaiteen museo Kiasman teatterilavalla ja kiihdytti itsensä egyptiläiseen vatsatanssiin, jota yleensä esittävät naiset. Mustafan Mascu Fuck -esitys kritisoi kapeaa miehen mallia. Samalla Mustafa kertoi yleisölle kokemuksistaan kasvamisesta homoseksuaalina arabiyhteisössä.

Teatterin suurella näytöllä näkyi kaleidoskooppimainen kuva tanssivista naisista, sitten homoeroottinen video, jonka päähenkilö oli Mustafa itse. Mustafa kertoi syntyneensä perjantaina, hetki päivärukouksen jälkeen, ja saaneensa nimensä profeetta Mohammedin mukaan. Kunniallista, hän totesi videolla mutta pohti myös, mitä profeetta mahtaa ajatella siitä, että makuuhuoneissa miehiset äänet toistelevat hänen nimeään hyvinkin kiihkeästi.

Esityksen jälkeen Moe Mustafa astui ulos Kiasmasta ja näki ulkona miehen, jonka juuret ulkonäön perusteella Mustafa arvioi Lähi-itään. Mustafa jännittyi. Hän oli varma, että kaikki eivät pitäneet hänen queer-kulttuuria, arabijuuria ja uskontoa käsittelevästä esityksestään. Mutta häntä odottanut mies halusikin kiittää.

”Mies oli luullut olevansa ainoa, joka miettii esityksessä käsittelemiäni asioita. Esitys oli koskettanut häntä, ja hän tunsi, että olin antanut äänen hänellekin.”

Moe Mustafaa harmittaa edelleen, että hän meni tilanteessa hämilleen eikä osannut sanoa oikein mitään.

”Miehen sanat ovat lämmittäneet mieltäni monta kertaa.”

Performanssien lisäksi Moe Mustafa on muun muassa suunnitellut äänet Kansallisteatterissa hiljattain nähtyyn Ujuni Ahmedin näytelmään Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Mustafa on monipuolinen taiteilija, joka käsikirjoittaa, maalaa ja valo- ja videokuvaa.

Kesäkuussa Urb-festivaalilla Kiasmassa tullaan näkemään Mustafan seuraava esitys, mutta siitä on tulossa hyvin erilainen.

”En halua toistaa mitään. Teen sitä, mikä minua puhuttelee. Samalla persoonani muuttuu ja kehityn ihmisenä.”

Moe Mustafa on asunut Suomessa 14 vuotta. Hänet toi tänne sattuma.

Mustafa ihailee muotoilija Yrjö Kukkapuron leikkisää tyyliä. Vaneriset CNC-kalusteet ovat hänelle tärkeitä, mutta niitäkin rakkaampi on sinipunainen, palestiinalaisten arkkitehtien suunnittelema ja Länsirannalla Betlehemissä käsityönä valmistettu Local Industries -merkkinen keinutuoli. Bethlehemissä ovat myös Mustafan juuret, mutta hän ei ole Palestiinassa koskaan käynyt.

Hänen vanhempansa lähtivät vuonna 1967 Betlehemistä pakoon, ja Moe syntyi vuonna 1985 Kuwaitissa. Hän muistaa lapsuudestaan kiireettömät viikonloput, kun hyväntuuliset sukulaiset kokoontuivat toistensa luo aterioimaan. Kun Persianlahden sota yltyi, vanhemmat veivät perheen turvaan Jordaniaan.

”Isä oli alkuun työtön. Meillä oli pulaa kaikesta, emmekä enää viettäneet yhteisiä juhlahetkiä.”

Moe Mustafa ottaa olohuoneen hyllystä esiin 90-luvulla Ammanin kaupoista ostamiaan c-kasetteja ja pyytää katsomaan niiden kansien vahvoja päävärejä.

”Tajusin vasta hiljattain, että mieltymykseni näihin Bauhausin väreihin tulee näistä kansista.”

Pian huoneessa soi egyptiläisen Hamid Elshaerin progerock. Pöydällä on laaja kokoelma myös Mohamed Mounirin ja Alaa Abed Khalekin kasetteja. Etenkin Mounirin musiikissa Mustafaa koskettaa tapa, jolla hän laulaa siirtolaisuudesta ja kauas jääneen kotimaan kaipuusta.

Kasetteja hypistelemällä ja kuuntelemalla Mustafa tekee matkoja nuoruuteensa. Aikaan liittyy ristiriitaisia muistoja.

Jos he eivät olisi seisseet taiteeni takana niin täysillä, kokemus olisi voinut olla minulle niin traumaattinen, etten enää tekisi näitä töitä.

Moe Mustafa olisi halunnut lukion jälkeen opiskella näyttelemistä ja kirjallisuutta, mutta radioteknikoksi työllistynyt isä käski poikaansa valitsemaan alan, joka takaisi varmat tulot.

”Kun vanhemmat maksavat lapsensa koulutuksen, on noudatettava heidän ohjeitaan.”

Moen veli vinkkasi, että isä saattaisi hyväksyä poikansa alaksi graafisen suunnittelun. Sen tutkinnon Mustafa suorittikin ja sai Ammanissa töitä julisteiden ja kirjojen kansien suunnittelijana sekä lehtitaittajana. Ei hän työstään silti nauttinut.

Elämänsä suurena käänteenä Mustafa pitää vuonna 2019 kohtaamistaan hollantilaistaustaisen teatteriohjaaja Annet Hennemanin kanssa. Henneman ohjasi Jordaniassa pakolaistaustaisten nuorten ryhmää ja otti 24-vuotiaan Mustafan mukaan.

”Olin erittäin ujo. Muistan edelleen, miten Annet opetti minua ulkona käyttämään ääntäni. Hän astui luotani aina kymmenen askelta taaksepäin ja pyysi puhumaan niin, että hän kuulisi. Lopulta hän oli kaukana ja minun piti todella käyttää voimaa.”

Teatteriryhmä Teatro di Nascostossa Mustafa tunsi ensimmäistä kertaa olevansa täysin elossa. Ryhmä esiintyi puoli vuotta Jordaniassa ja puoli vuotta Italiassa. Sinä aikana Mustafa muutti Toscanaan. Projektin päättyessä hän ei enää halunnut palata Jordaniaan.

Vaihtoehtojaan puntaroidessaan Mustafa otti yhteyttä aiemmin tapaamaansa mieheen ja ehdotti tapaamista.

”Olisin voinut päätyä mihin tahansa muuallekin, mutta ihastukseni asui Imatralla”, Mustafa sanoo.

Tapaaminen johti suhteeseen, ja Moe Mustafa jäi Suomeen. Hän piti valokuvistaan näyttelyn Imatran Kulttuuritalo Virrassa mutta muuta taiteellista työtä hän ei onnistunut saamaan. Niinpä Mustafa elätti itsensä Prisman hyllyttäjänä.

Samaan aikaan hänellä todettiin vaikea masennus. Elämään palasi toivo, kun Mustafa pääsi Tampereen ammattikorkeakouluun opiskelemaan mediataidetta, näyttelemistä ja koreografiaa.

”Siinä koulussa tajusin, minne oikein kuulun. Sillä matkalla olen edelleen.”

Käänteentekevänä teoksenaan Mustafa pitää Tampereen Teatteri Telakalle ohjaamaansa omakohtaista When Rainbow is Black -näytelmää. Siinä hän käsitteli homoseksuaalien kokemaa ahdistelua ja väkivaltaa. Mustafa on edelleen työryhmälle kiitollinen.

”Jos he eivät olisi seisseet taiteeni takana niin täysillä, kokemus olisi voinut olla minulle niin traumaattinen, etten enää tekisi näitä töitä.”

Kesäkuussa Mustafa aikoo soittaa Kiasma-teatterin lavalla näitä nuoruutensa kasetteja ja kutsua yleisön niiden maailmaan. Esityksellä ei vielä ole nimeä, mutta se käsittelee ainakin seksiä, politiikkaa sekä kodin merkitystä.

”Minua kiinnostaa raaka rehellisyys. En enää häpeä itseäni samalla tavalla kuin urani alkuaikana.”

Moe Mustafa on tajunnut häpeän aiheuttavan sulkeutumista ja yhteyden puutetta. Omassa taiteessaan hän etsii keinoja saattaa itsensä alttiiksi. Hän on uskaltanut olla haavoittuvainen ja kertonut muun muassa kokemastaan ulkopuolisuuden tunteesta.

”Ei se helppoa aina ole. Mutta joka kerta kun teen sen, häpeän tunne pienenee.”

Nyt päästään Mustafan oivalluksiin. Hän uskoo, että voidakseen hyvin ihmisten tulisi kehittyä ihmissuhteissaan.

”Meidän on kuunneltava toisiamme ja jaettava huolia, ei tuomita toisiamme.”

Mustafa toivoo, että ihmiset sallisivat omien ja toisten kielteisten tunteiden ja ajatusten nousta pintaan.

”Kohtaamalla sen, mikä tuntuu vaikealta tai synkältä, alamme ymmärtää kamppailujemme juuria. Se luo selkeyttä ja mahdollisuuden työskennellä kohti jotakin parempaa.”

Juuri nyt Mustafaa huolestuttaa suomalaisen yhteiskunnan muutos ja kuilun syveneminen rikkaiden ja köyhien välillä. Mustafa ennustaa, että jatkuessaan kehitys voi johtaa aggressiivisempaan suuntaan ja yhteiskunnan murtumiin. Sellaista hän ei toivo.

”Meidän on puhuttava avoimesti negatiivisista asioista. Pitää pysyä järkevänä eikä saa päästää autoritaarisia voimia voitolle.”

Tuntuu hyvältä, kun äiti kertoo minulle asioita lapsuudestaan. Olen alkanut nähdä hänet ihan uudessa valossa.

Omalla työllään Mustafa haluaa rohkaista etenkin ei-suomalaista yhteisöä oman äänen käyttämiseen. Ylipäätään hän näkee muutoksessa myös toivoa. Haastattelu tehtiin viime vuoden viimeisenä päivänä.

”Olen kyllä helpottunut, että vuosi vaihtuu.”

Viime vuoteen mahtui monenlaisia vaikeuksia. Israelin hyökkäyssota ja Gazan mureneminen aiheuttavat Mustafalle ahdistusta ja stressiä, eikä työkyky ollut paras mahdollinen. Hankalina hetkinä Moe Mustafa pirautti Ammaniin äidilleen.

”Tuntuu hyvältä, kun äiti kertoo minulle asioita lapsuudestaan. Olen alkanut nähdä hänet ihan uudessa valossa.”

Hiljattain äiti paljasti myös, että Mustafan jo edesmennyt isä oli nuorena mukana teattereissa ja käsikirjoitti näytelmiä. Sitä hän ei samasta alasta haaveilleelle pojalleen koskaan kertonut, mutta Mustafa ymmärtää syyn. Jordaniassa taiteilijan elämä oli vaikeaa, ja isä halusi pojalleen hyvän elämän.

Sellainen siitä on tainnut tullakin.