”Katutaiteen tavoitteena on ennen kaikkea tuoda näkyväksi lähiöiden syrjäytynyt ja unohdettu ääni”, sanoo kotimaassaan Chilessä ja Latinalaisessa Amerikassa suurta arvostusta nauttiva seinämaalari Alejandro ”Mono” González.
“Työni on osa jatkumoa, joka alkoi Chilen diktatuurin aikana. Edelleenkään sen ajan vääryyksiä ei ole korjattu eikä rikoksen tehneitä rangaistu.”
Tapaamme Barcelonassa, jossa 77-vuotias González työstää kunnianosoitusta chileläisrunoilija Pablo Nerudalle.
Työtovereinaan hänellä ovat katalonialaiset seinämaalaajat Roc Blackblock ja Tono Cruz sekä oma poika, kuvataiteilija Sebastián González.
Barcelonasta González on tulossa ensimmäistä kertaa Suomeen – mutta siitä lisää vähän myöhemmin.
Ensin on syytä tarkentaa taitelijan uraan, joka alkoi jo Chilen sotilasdiktatuurin aikana 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Tuolloin katutaiteen parissa työskentely merkitsi taistelua uusliberalismia ja sortopolitiikkaa vastaan, González kertoo.
”Toisaalta kaupunkitaiteilijana oleminen on läpi vuosikymmenten ollut haastava rasti niin poliittisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisesti”, hän lisää.
Monet tuon aikakauden taitelijat omistivat uransa ja elämänsä kotikaupungilleen ja naapurustoille, joissa he syntyivät.
Heistä joidenkin taiteellinen ura katkesi diktatuurin seurauksena. Kenties tunnetuin heistä on laulaja-lauluntekijä Víctor Jara, jonka armeija teloitti Santiagon urheilustadionilla.
”Samoin kävi muun muassa taiteilija Hugo Riverosille sekä elokuvantekijöille Carmen Buenolle ja Jorge Müllerille”, González sanoo.
Kaikki edellä mainitut taitelijat edustivat työväenluokkaa ja heidän yhteiskunnalliset vaatimuksensa kumpusivat työläistaustasta.
Tästä perinnöstä kumpuaa myös Gonzálezin työ. Läpi vuosikymmenten hän on pyrkinyt käsittelemään sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta – vain maat ovat vaihdelleet: Chilen ohella Gonzálezin muraaleja on nähty Kiinassa, Perussa, Kuubassa, Meksikossa, Italiassa, Espanjassa ja Ecuadorissa.
Vallankaappaus oli fasistista julmuutta, jota emme koskaan unohda.
Ensimmäiset Gonzálezin työt olivat näkyvä osa presidentti Salvador Allenden presidentinvaalikampanjaa. González oli ollut vuonna 1968 mukana perustamassa taitelijakollektiivia nimeltä BRP, Ramona Parra -prikaati. Se koostui useista aikakauden tunnetuista seinämaalaajista ja kuvataitelijoista. Kollektiivin tarkoituksena oli viedä eteenpäin Allenden johtaman työväenpuolueen arvomaailmaa Chilen suurimmissa kaupungeissa.
Prikaati oli saanut nimensä aktivisti Ramona Aurelia Parra Alarcónin mukaan. Chilen kommunistiseen nuorisoliikkeeseen kuulunut nuori nainen oli kuollut poliisien toteuttamassa verilöylyssä vuonna 1946 Plaza Bulnesilla pidetyssä mielenosoituksessa.
BRP-kollektiivi teki työtään vajaat kolme vuotta Allenden hallinnon alla, aina vuonna 1973 tapahtuneeseen vallankaappaukseen saakka.
Silloin Gonzálezin ja tämän kollegoiden oli mentävä maan alle.
”Vallankaappaus oli fasistista julmuutta, jota emme koskaan unohda”, hän sanoo.
Hän muistaa jatkuvan epävarmuuden kaduilla, pelon tulla pidätetyksi.
”En koskaan voinut uskoa asevoimien ja lakia valvovien viranomaisten hyökkäävän ihmisiä vastaan. Perustuslain mukaan heidän olisi pitänyt kuunnella poliittista valtaa.”
Gonzálezin työn kulmakivet: taistelu, vastarinta ja muistaminen, seuraavat hänen mukanaan joka kerta, kun hän pystyttää maalaustelineensä uuteen paikkaan.
Taitelijalle ei ole niinkään tärkeää, onko maalattava seinä kaksi-, kolme-, neljä- tai viisikymmentä metriä korkea.
”Maalauksen korkeus ei ole lainkaan niin tärkeää kuin periaatteeni: maalaaminen vastarinnan muotona”, hän sanoo.
González pyrkii työskentelemään nuorten tekijöiden kanssa. Hän sanoo, että he edustavat tulevaisuutta ja elinvoimaa.
”Nuoret ansaitsevat mahdollisuuden viedä chileläistä ja eteläamerikkalaista taistelun perintöä eteenpäin. Kannamme mukanamme jatkuvaa tuskaa maanosamme historiasta, joka on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa.”
González sanoo arvostavansa taitelijoita, jotka pitävät ääntä niiden puolesta, joiden perus- ja ihmisoikeudet eivät toteudu.
Esimerkiksi Palestiinassa tapahtuvan kansanmurhan näkyväksi tekeminen on tällainen tehtävä.
”Taiteilijana oleminen ja toimettomana seisominen ei ole kelvollinen esimerkki tuleville sukupolville”, hän sanoo.
Pitkästä urastaan huolimatta González ei osaa nostaa itseään jalustalle.
”Olennaisinta minulle on kertoa todellisuudesta. Tavoitteeni on saada vangittua seinälle merkityksiä.”
Monissa projekteissa tällä hetkellä vaikuttava González lennähtää Barcelonasta Helsinkiin syyskuussa. Mukanaan hänellä on kuvataitelijapoikansa Sebastián González.
Helsingissä González osallistuu useisiin tapahtumiin, joista ensimmäisenä keskustelutilaisuus Oodissa 15.9. Hän pitää myös kaikille avoimen silkkipainotyöpajan Itäkeskuksessa Stoan aukiolla 19.9.
González sanoo, että pääsi melkein käymään Helsingissä vuonna 1962 Maailman nuorison ja ylioppilaiden maailmankonferenssissa. Se matka ei kuitenkaan toteutunut.
”Olen matkustellut paljon ja lähimpänä pohjoisnapaa olen aiemmin ollut Kanadassa. En tiedä Suomesta paljoakaan, mutta olen kiinnostunut tutustumaan maahan, jossa perus- ja ihmisoikeudet ovat etusijalla. Tiedän myös, että Suomessa on paljon puhdasta luontoa.”
González aavistaa, että samalla kun hän pääsee tutustumaan suomalaiseen yhteiskuntaan, hän tulee törmäämään suuriin kulttuurieroihin.
Kiehtovaa visiitissä on myös se, että hän tulee kohtaamaan sen pitkän yhteisen historian, joka Chilellä ja Suomella on. Suomi vastaanotti ensimmäiset poliittiset pakolaiset nimenomaan Chilestä vuonna 1973.
”Odotan innolla tapaamista Suomeen paenneiden chileläisten ja heidän Suomessa sytyneiden jälkeläistensä kanssa. Tahdon kuulla heidän kokemuksistaan.”
Lisätietoja tapahtumista: