Matkustin muutama viikko sitten Puolaan, ja minun oli määrä vaihtaa konetta Tukholmassa. Lentokoneessa kohdalleni pysähtyi nuori miesoletettu, joka viittoi tiensä ikkunapaikalle – englantia kun ei oikein osannut.
Mies pelasi puhelimellaan pasianssia koko lyhyen lennon ajan. Kun kone aloitti laskeutumisensa, viitoimme ja naureskelimme hirveälle metelille ja lukkoon menneille korville.
Mutta hänellä oli kova tarve puhua muustakin.
Hän kertoi olevansa ukrainalainen, ja esitteli minulle kohta onnellisena Iso-Britannian viisumiaan, joka hänelle oli myönnetty seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Vähemmän onnellisena hän näytti videota, jossa hänen entinen kotinsa Mariupolissa makaa raunioissa.
Keskustelimme vähän Google Translaten välityksellä, ja hän kertoi matkustavansa Kajaanista Osloon auttamaan ystävänsä äitiä. Sieltä matka jatkuisi aikanaan töihin Isoon-Britanniaan. Viimeisenä hän näytti ylpeänä englanninkielistä ansioluetteloaan: rakennusalan töitä, siivousta, huoltoa.
Kun jatkoimme suuntiimme, tunsin surua. Ajattelin kaikkia niitä poikia, jotka Ukrainassa ja Euroopan ulkopuolella joutuvat jättämään kotinsa ja kielensä ja lähtemään yksin maailmaan. Koska toinen vaihtoehto olisi ollut mahdollinen kuolema.
Ja sitten siellä maailmassa heihin suhtaudutaan milloin mitenkin. Ihonvärinsä, uskontonsa tai kielitaitonsa perusteella he saavat ehkä huonoa kohtelua. Tai siksi, etteivät ole puolustamassa maata, johon syntyivät. Heitä katsotaan pahasti, koska he ovat vääränlaisia ja väärässä paikassa.
Sodan maailmassa naiskehot hoivaavat tai häväistään, mieskehot taistelevat ja kuolevat.
Entä sitten naiset ja heidän kehonsa, minne he menevät?
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, miljoonia ukrainalaisia pakeni Puolan rajan yli, ja suurin osa heistä oli naisia ja lapsia. Puolalaiset naisjärjestöt aktivoituivat ja etenkin naiset tarjosivat apuaan. Kahden vuoden aikana rajan on ylittänyt jopa 17 miljoonaa ukrainalaista.
Nyt suhtautuminen ukrainalaisia kohtaan on nuivempi, vaikka maassa on enää noin miljoona sotaa paennutta ukrainalaista. Väsymys sotaan näkyy myös Puolassa.
Naisten rooli sodissa on ollut historiallisesti hoivan ja huollon työtä. 1900-luvun sodissa lotat olivat apuna muonituksessa ja lääkinnässä. Marttaliitto taas järjesti kotirintamalla neuvontaa muun muassa maataloustöissä.
Mutta historiallisesti naiskeho on ollut myös mitä hirvittävimmän väkivallan kohde.
Ylen Ulkolinjan Ukrainan naiset -dokumentissa ehkä noin parikymppinen, anonyymina pysyttelevä nainen kertoo, miten venäläiset sotilaat hakivat hänet kotoaan, pakottivat aseilla uhaten riisuutumaan ja sitten yksi sotilaista raiskasi hänet. Vaikeinta oli naisen mukaan kuitenkin leima, joka raiskauksesta jää.
”Sillä oli suuri merkitys, että läheiset ihmiset ja jopa poikaystäväni tuomitsivat minut. Hän sanoi, että raiskaus oli oma vikani.”
Venäläisten on uskottu kohdistaneen laajaa ja systemaattista seksuaalista väkivaltaa ukrainalaisiin naisiin hyökkäyssodan aikana. Puolan tiukat aborttilait koskivat silloisen hallituksen mukaan myös Ukrainasta tulleita naisia, ja raiskatuksi tulleiden naisten oli miltei mahdotonta saada jälkiehkäisyä tai aborttia – varsinkaan olemattomalla englannin kielen taidolla.
Jokaisella on oma paikkansa sodassa, eikä passiin merkityn sukupuolen tai ulkoisen habituksen pitäisi määrittää sitä.
Sota jakaa todellisuuden kylmästi binääristen sukupuolten maailmaan. Siinä naiskehot hoivaavat tai häväistään, mieskehot taistelevat ja kuolevat.
Toisinkin voisi olla.
Ukrainan naiset -dokumentissa rintamalle lähtenyt runsas kolmekymppinen nainen kertoo kannattavansa sukupuolten tasa-arvoa ja tulee siksi iloiseksi aina, kun näkee myös naisia Ukrainan rintamalla. Sinne hän päätti lähteä itsekin heti, kun hyökkäyssota alkoi. Aluksi hänelle naurettiin, kun hän halusi ilmoittautua palvelukseen. Sitten häntä yritettiin laittaa toimistotöihin Kiovaan. Kaksi kuukautta myöhemmin hän pääsi kuitenkin etulinjaan Mariupoliin.
”Nyt tunnen olevani siellä, missä minun kuuluukin olla.”
Jokaisella on oma paikkansa sodassa, eikä passiin merkityn sukupuolen tai ulkoisen habituksen pitäisi määrittää sitä. Sotilaalta vaadittuja ominaisuuksia on aivan yhtä lailla muissakin kuin miehissä.
”Olen 36-vuotias aikuinen, minulla on oikeus päättää mitä teen elämälläni”, toteaa naissotilas dokumentissa.
Kun Neuvostoliitto kielsi ukrainalaisen kulttuurin harjoittamisen, naiset Karpaattien vuoristokylissä jatkoivat munien maalaamista salaa.
Kauan aikaa sitten taas ajateltiin, että maailman kohtalo lepää juuri naisten harteilla.
Pääsiäisen aikoihin myös Ukrainassa maalataan munia. Pysanka-munien maalaaminen on traditio, joka juontaa juurensa ajanlaskun alkuhämärään, aikaan ennen kristinuskoa. Munien tehtävä oli muun muassa tuoda kevät takaisin pitkän talven jälkeen ja karkottaa pahoja henkiä.
Munia maalasivat perinteisesti vain naiset. Kun Neuvostoliitto kielsi ukrainalaisen kulttuurin harjoittamisen, naiset Karpaattien vuoristokylissä jatkoivat munien maalaamista salaa.
Ukrainalaisen pakanalegendan mukaan jossain kaukaisen vuoren sisällä nimittäin asuu paha hirviö. Joka kevät hirviö lähettää vakoojansa maailman katsomaan, maalaavatko naiset munia. Jos maalaavat, vakoojat palaavat kiristämään hirviön kahleita. Jos eivät maalaa, vakoojat eivät palaa, ja ennen pitkää hirviö pääsee vapauteen. Hirviön vapautuminen tarkoittaa maailmanloppua.
Maailmanlopun estämisen keinot ovat moninaiset.
Yksi sotii, toinen ylläpitää ja levittää kulttuuriperinteitä. Kolmas näyttää videota lentokoneessa ja siivoaa huoneita kaukana kotoa. Sen enempää munien maalaamisen kuin maanpuolustuksenkaan ei pitäisi olla yhden sukupuolen tehtävä.