Jokainen sukupolvi haikailee nuoruudestaan jotain. Tiedäthän, kuinka ihanaa on vajota nostalgiaan samanmielisten ikätovereiden seurassa. Muistot peittelevät kuin lämmin viltti. Vaan jos vilttiä katsoo kriittisesti, se voikin näyttää virttyneeltä, pahimmillaan tunkkaiselta. Kaikki ei ollut ennen paremmin.

Tämä kirjoitus ei silti paheksu nostalgiaa. Sen sijaan yritän ymmärtää, miksi vanhoja hyviä aikoja haikaileva historiallinen tarina pulskistaa suosituimmat maailmanmusiikin ilmiöt niin mahtaviksi.

Musiikki vaikuttaa suoraan ihmisen tunteisiin, nostalginen musiikki tunnemuistoihin. Muistojen ei tarvitse edes olla omia.

”Nostalgia on monitahoinen ilmiö, joka pitää sisällään useita ulottuvuuksia: yksilön haikeaa ja eskapistista pakenemista niin henkilökohtaisen elämän kuin kollektiivisestikin jaettuihin ja omaksuttuihin muistoihin sekä ahdistunutta suhdetta ajan kulumiseen, ohikiitävään elämään ja nykyhetken jatkuvaan muutostilaan.” Näin kirjoittaa aatehistorian tutkija Marianne Sandelin.

Nappaan kiinni kollektiivisiin muistoihin ja kehittelen teemaa hiukan. Vaikuttaa siltä, ettei yksilön tarvitse tosiasiassa edes kuulua tiettyyn kollektiiviin tunteakseen epämääräistä nostalgiaa sen elämänpiiriä kohtaan. Kun annan kuubalaisen kulta-ajan musiikin hyväillä korviani, kyse on jonkinlaisesta myötäelävästä nostalgiasta. Kuuntelen ja kaipaan, vaikken tiedä mitä. Enhän voi tuntea aitoa kaipausta 40-luvun Havannaan, koska en silloin siellä ollut.

Kuitenkin pystyn jotenkin universaalisti ikävöimään sellaista elämänmenoa, jonka keskellä arvelen kaiken olleen aidompaa, yhteisöllisempää, yksinkertaisempaa. Ja kun suomalaisena antaudun kuubalaiselle nostalgialle, en tunne kaipuuta ainoastaan aikaan vaan myös paikkaan: avaan luukut niihin sieluni osastoihin, joissa asuu kaukokaipuu, paratiisin kaipuu. Täysin pystyn tajuamaan Unto Monosta sekä kaikkia niitä suomalaisia, jotka lähtivät perustamaan ihannesiirtokuntia.

Useimmat jäivät kuitenkin kuuntelemaan Monosen tangoja aavan meren tälle puolen. Täyttymystä tyydyttävämpää voikin olla unelma täyttymyksestä. Suomen suvessa koemme voimakasta nostalgiaa armaan kotimaamme kulta-aikoja kohtaan, ei vähiten talonpoikaista elämänmuotoa, järvimaisemassa siintäviä tanssilavoja, kukkamekkojen romantiikkaa. Kaipuuta pystyy kanavoimaan katsomalla vanhoja Suomi-filmejä, mutta jos niiden vuorosanailu tuntuu liian ennalta-arvattavalta, voi lähteä vaikka Dallapén tai Vallilan Tangon tahdittamiin tansseihin kaupunkien ryytimaille. Yhteys menneiden sukupolvien tuntoihin, omiin sukulaisiinkin, voi kirkastua sellaisina hetkinä.

Kaikkein suosituimmat lavastukset sijoittuvat lämpimien maiden suurkaupunkeihin ja niiden historiallisiin kortteleihin. Esiintyjien asujen tulee luonnollisesti synkata epookkiin.

Jokaisella maalla on omat juttunsa, mutta millainen nostalginen asetelma tehoaa parhaiten kansainväliselle yleisölle? Maailmanmusiikin suurhittien kohdalla tarvitaan ensinnäkin rouhea, uskottavasti ränsistynyt miljöö. Kaikkein suosituimmat lavastukset sijoittuvat lämpimien maiden suurkaupunkeihin ja niiden historiallisiin kortteleihin. Esiintyjien asujen tulee luonnollisesti synkata epookkiin. Henkilöhahmoissa ja heidän vuorovaikutuksessaan kannattaa suosia hienostuneen traagista ja surumielistä pohjavirettä, mutta toisaalta näyttämöllä kaikkien täytyy olla valmiita puhkeamaan fiestaan ja salsaan silloin kun yleisö kaipaa vauhdikkaampia numeroita.

Maailmanmusiikin kenties menestynein tuote Buena Vista Social Club (1998) tarjoili yleisölle kiistatta upeita kappaleita afrokuubalaisen musiikin ns. vanhan liiton legendoilta. Olisivatko albumi ja kiertueyhtye kuitenkaan yltäneet jättimenestykseensä ilman Wim Wendersin elokuvaa, joka kertoi niin sydämellisesti Omara Portuondon, Ibrahim Ferrerin, Compay Segundon ja kumppaneiden tarinan? Kuinka tenhoavasti se näyttikään katsojille hylätyn klubin patinan, värikkään ja haalistuneen Havannan korttelit, vanhat jenkkiautot, Malecónin, meren sävyt.

Jos rakentaa nostalgista maailmanmusiikkihittiä, täytyy pitää huolta perinteen ydinarvosta eli autenttisuudesta, aitoudesta. Eräänä päivänä Orchestra Baobabin lehdistötilaisuudessa tapahtunutta: vieressäni istunut saksalainen toimittaja kysyi yhtyeen puhemieheltä, mitä tämä ajatteli siitä, että vielä 70-luvulla länsiafrikkalaiset suosikkibändit (kuten juuri Baobab, Étoile du Dakar tai Rail Band) esittivät miltei tyylipuhtaasti afrokuubalaista musiikkia. Hämmentävästi Baobabin edustaja ehdottomasti kielsi näin olleen. Piste. Kielsi, vaikka soivan yhteyden voi helposti todentaa ajan äänitteiltä. Ilmeisesti väite ei vain sopinut siihen imagoon, joka haluttiin 2000-luvun yleisölle näyttää.

Nostalginen jättipotti on lähellä, kun sävykäs musiikkiperinne kohtaa karismaattisen taiteilijapersoonan. Fado-musiikin ikoni Amália Rodrigues (1920–1999) jatkaa ilmeisesti edelleen Portugalin kaikkien aikojen myydyimpänä artistina. Hänen perintöään ei yksikään nykyfadista voi sivuuttaa. Tuskin on sattumaa, että lajin tämän hetken menestynein nimi Mariza lauloi ensilevyllään ainoastaan Amálian ohjelmistoa. Markkinoinnissa luonnollisesti korostettiin, että Mariza on kasvanut Lissabonin historiallisissa kortteleissa Mourariassa ja Alfamassa – fadon myyttisillä syntysijoilla.

Kap Verden keinuvan mornan paljasjalkainen tulkki Cesária Évora (1941–2011) saattaa ohittaa kaikki muut maailmanmusiikin rakastetuimpana nimenä. Hänen esityksissään suloisenhaikeat sävelet kietoivat yleisön saudaden, selittämättömän kaihon, taikapiiriin. Évoran musiikki oli jo omana aikanaan nostalgista, mutta nyt nostalgisoimme myös hänen taiteilijakuvaansa povatessamme kaikkia uusia morna-laulajia mahdollisiksi ”Évoran manttelinperijöiksi”. Nostalgia kaksinkertaistuu.

Viime vuosina maailmanmusiikin suurimmille areenoille ovat tulleet entistä näyttävämmin Balkanin alueen urbaanit perinnetyylit, varsinkin bosnialainen sevdah eli sevdalinka, joka on tuottanut useita tämän hetken etnotähtiä:  Damir Imamović, Amira Medunjanin, Divanhana ja Mostar Sevdah Reunion. Heidänkin sävelmistään voi aistia yhteyden puutteelliseen mutta loistavaan menneisyyyteen.

Nostalgia voi suoda tunteen eheydestä, sidoksesta menneisyyteen. Ihmisyyteen.

Musiikkituottajalle mainitut kaupunkikansanmusiikit eli fado, morna ja sevdalinka tarjoavat parasta mahdollista nostalgia-ainesta, sillä niitä leimaa kauttaaltaan kaipuu ja haikeus. Musiikillisesti tätä ilmentävät mollisävellajit, hitaat tempot, perinteisten instrumenttien akustinen sointi, orkesterin ilmavat sovitukset, sentimentaaliset soitinsoolot ja tietenkin pitkiä nuotteja melismoilla koristeleva, vaikuttavan syvämietteisesti esiintyvä laulusolisti.

Yritänkö sanoa, että maailmanmusiikin nostalgiset menestyjät ovat vain musiikkiyhtiöiden keksimiä muotoilutuotteita? En millään muotoa! Sellaisen yleisö haistaisi nopeasti. Ennemminkin päättelen, että kyse on sosiaalisesta tilauksesta. Haluamme, tarvitsemme tällaisia esiintyjiä. He muistuttavat meitä siitä, että kaikki on muuttunut eikä mikään ole muuttunut. Että samat ilot ja surut vallitsevat aina, kaikkialla. Nostalgia voi suoda tunteen eheydestä, sidoksesta menneisyyteen. Ihmisyyteen. Silloin tulevaisuuteenkin voi luottaa.

Nostalginen kymppi -soittolista

Buena Vista Social Club: Chan Chan

Mariza: Ó gente da minha terra

Cesária Evora: Sodade

Orchestra Baobab: Baila mi gente

Damir Imamović: Oj bosanske gora snježne

Çiğdem Aslan: Aman katerina mou

Vardan Hovanissian & Emre Gültekin: Karin

The Klezmatics: Man in a hat

Cimarrón: Aútentica llanera

Taraf de Haïdouks: Balada conducatorolui

Linkki soittolistaan: