Wirrarika-kansaan kuuluvien lasten tekemät siniset peurat, tulikäärmeet ja kaktukset sekä heidän teoksiin painamat jalanpohjiensa jäljet ovat matkanneet Meksikon Sierra Madren vuoristosta Taideyliopiston näyttelytilaan Helsinkiin.

Wirrarikat ovat oma kansansa Mesoamerikan tunnetuimpien kulttuurien mayojen ja asteekkien rinnalla.  Länsi-Meksikossa Sierra Madren vuoristossa ja sen lähimmissä kaupungeissa asuvat wirrarikoista suurin osa asuu Nayaritin ja Jaliscon osavaltioissa.

Lasten taideteokset on asetettu wirrarikojen universumin väriselle siniselle pohjalle polvenkorkeuteen. Suomalaiset lapset voivat tarkastella niitä itselleen sopivalta korkeudelta. Ne kertovat alkuperäiskansasta, jonka maailma hehkuu Tyynen valtameren valoa sekä luonnon olentojen iloa, voimaa ja salaperäisyyttä.

Taideyliopistossa esillä oleva Palaamisia / Different Points of Return -näyttely asettaa kolmen eri maan alkuperäiskansojen kulttuureita vuoropuheluun taiteen keinoin. Maantieteellisesti näyttely kertoo kolmesta alueesta: Saamenmaasta, Meksikon wirrarika-vuoristosta ja Filippiineistä. Esillä on videoita, installaatioita ja lankatöitä. Kyseessä on nelivuotisen Otetaan museo takaisin! – tutkimushankkeen päätösnäyttely.

Näyttelyn ovat koonneet hankkeen johtaja, Emerita-professori Lea Kantonen, taiteen tohtori Pekka Kantonen, Helsingin yliopiston tutkijatohtori, saamelainen Hanna Ellen Guttorm ja wirrarika-taiteilijat Juan Carrillo Rios ja Ceferino Carrillo Díaz, jotka pitivät wirrarika-taiteen työpajoja myös Taideyliopistossa.

Koneen säätiön rahoittama tutkimus kääntää päinvastaiseksi koloniaalisen mallin, jossa alkuperäiskansojen taide-esineitä on viety tai ryöstetty länsimaisiin museoihin. Näyttelyssä eri alkuperäiskansat keskustelevat keskenään ja heidät tuodaan yhteen.

Wirrarikat kehittivät näyttelyn esittelemän lankamaalauksen, nierikan, pienten uhriesineiden pohjalta 1950-luvulla. Fransiskaanimunkit, antropologit, mesenaatit sekä valtiolliset kansantaidetta esittelevät museot ja galleriat nostivat 1960- ja 1970-luvuilla esiin tavallista lahjakkaampina pitämiään wirrarikataiteilijoita.

Näin olemukseltaan yhteisöllinen nierika-taide kaupallistui ja siirtyi yksilötaiteilijoiden haltuun. Yksilötaiteilijat omivat sen itselleen, mutta sen synty on yhteisöissä.

Otetaan museo takaisin! -hankkeen vaikuttavuus Meksikossa on siis tärkeä. Hanke on arvokkaalla tavalla yhdistänyt maan wirrarikoja. Kulttuurisen omimisen ja yksilöbisneksen riskien lisäksi wirrarika-taiteen yhteisöllisyyttä uhkaa heidän asuinalueidensa hajanaisuus.  Wirrarikat eivät ole yhtenäinen kulttuuri, alueellisia eroja on paljon. 

Siksi hanke on järjestänyt nierika-työpajoja yhteisöissä. Näin nierika-tiedot ja taidot ovat palanneet wirrarikayhteisöille ja voimauttaneet niitä.

Alkuperäiskansojen yhteisön tunne ylittää valtioiden ja mannerten rajat.

”Työpajoissa lapset ovat oppineet, keitä he ovat ja mistä heidän kansansa ja perheensä tulee”, sanoo wirrarika-taiteilija ja taideopettaja Ceferino Carrillo Díaz.

”He ovat aina kuulleet olevansa meksikolaisia, mutta kun he tutustuvat wirrarika-perinteeseen, he ymmärtävät, että he ovat sen lisäksi paljon enemmän. Heillä on oma tarina, syntyhistoria, kieli ja taiteen traditio. Heidän minäkuvansa saa siitä voimaa ja tekee heidät itselleen näkyviksi uudella tavalla. Sitä kehitystä on ollut ihana seurata ja iloita heidän kanssaan.”

Helsingin näyttely esittelee työpajojen tuloksina syntyneitä nierika-kokonaisuuksia.

Hankkeen työpajoissa eri-ikäiset wirrarikat jakoivat tietoa keskenään ja neuvottelivat, miten yhteisöjen eri aikakausien kulttuuria esitellään. 

Miten meksikolaisen valtakulttuurin taiteen toimijat ja taidekriitikot näkevät wirrarika-taiteen?

”Eivät he näe meitä. He eivät tunne meitä eivätkä tiedä meistä oikeastaan mitään, ainakaan valtion tasolla. Jaliscon ja Nayaritin paikalliset taitelijat kyllä tietävät meidät ja teemme yhteistyötä”, sanoo taiteilija Juan Carrillo Rios.

”Tässä hankkeessa ja Suomessa olen kokenut, että meillä wirrarikoilla on enemmän yhteistä saamelaistaiteilijoiden kanssa kuin Meksikon taiteen kaanonin ja valtakulttuurin kanssa. Alkuperäiskansojen yhteisön tunne ylittää valtioiden ja mannerten rajat.  Olemme lähempänä heitä kuin Meksikon valtaeliittiä”, Carrillo Rios jatkaa.

Wirrarika-yhteisöissä kykyä ilmaista itseään oman kielen avulla suullisesti arvostetaan erityisen paljon. Isovanhemmat ja vanhemmat antavat lapsille wirrarika-nimen, jota hän käyttää koko elämänsä ajan. Wirrarika-kieli kuuluu uto-asteekkien kieliryhmään.

Taiteilija Pekka Kantosen Meksikossa kuvaamat videot kertovat työpajojen kulusta, niissä käydyistä keskusteluista ja wirrarikojen yhteisömuseon synnystä.

Wirrarika-elokuvantekijä Kɨpaima Norma Roblesin video Mooses ja kuolema kertoo tarinan siitä, miten perinteinen tieto auttaa lasta voittamaan kuolemanpelkonsa ja ymmärtämään, että ihminen on osa kokonaisuutta, joka jatkuu hänen kuoltuaan.

Suullinen tarinaperinne ja kerronta oli taiteen teon keino Suomen saamelaisalueella toteutetussa hankkeen osassa. Saamelaiset Irja Seurujärvi-Kari ja Hanna Ellen Guttorm järjestivät Tenojoenlaaksossa asuvien saamelaisten kanssa tarinatyöpajoja, joissa palautettiin mieliin perinteistä tietoa hyvästä elämästä. 

Wirrarikoille, saamelaisille ja muille alkuperäiskansoille suullisen perinteen jatkaminen on kolonialismin vastustamista, sillä suullinen perinne säilyttää tietoa kansoista, joilla on vähän kirjallista materiaalia itsestään tai joskus sitä ei ole ollenkaan. 

Taideyliopiston näyttelyyn on myös koottu saamelaisten laavu. Sen rungon keskellä, tulisijan paikalla on video, jossa saamelaiset puhuvat saamen kielellä suhteestaan maahan, energialähteistä, rahasta, porotaloudesta, hyvästä elämisestä ja  pärjäämisestä.

Kirjassa Árbbehárpo/Arvstrådarna luulajansaamelainen taiteilija-tutkija Katarina Pirak Sikku esittelee oman pitkän saamitaiteen tutkimuksen tuloksia ja perhearkistoaan.

Hän on tutkinut muun muassa Ruotsin valtion rotubiologisen instituutin arkistoja. Tutkimuksessa hän kysyy, miten arkistotietoa voidaan esittää taiteessa niin, että se ei toistaisi itseään, eli koloniaalista väkivaltaa, vaan kertoisi saamelaisten historian tarinoita uudella ja parantavalla tavalla.

Piirustusten ja vesivärimaalausten sarjassa hän palaa saamelaiseen syntytietoon tutkimalla oman sukunsa perinteisiä laidunmaita ja poromerkkejä.