”Tarinan näkökulma, kuka kertoo, on aina olennainen.” Näin sanoo palestiinalainen kirjailija Adania Shibli, joka vieraili toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa kertomassa romaanistaan Sivuseikka. ”Kun todellisuus ei riitä, kirjallisuus ja taide täydentävät sitä. Ajattelen, että kieli ei kuvaa tunnetta, vaan että se on tunne. Ja tunteethan yhdistävät meitä. Siksi kirjallisuus yhdistää meitä.”

Shibli vierailee Suomessa hetkenä, jona Gazan sota käy kuumimmillaan. Jo ennakolta on tiedossa, ettei hän halua antaa haastatteluja medialle. On eri asia puhua kirjallisuustapahtumassa kirjallisuudesta ja kielestä romaanin suomentajan kanssa, kuin mahdollisesti sotaan liittyviä tiukkoja kysymyksiä esittävien toimittajien kanssa.

Ehkäpä Shibli ei halua puhua Gazan sodasta, koska se on liian lähellä. Voi olla, että hänellä ei ole sille tarpeeksi täsmällistä kieltä, ainakaan vielä.

Romaani riittäköön kehykseksi. Sivuseikka (Tafs.īl Thānawī) -romaanin tapahtumat alkavat elokuussa 1949, jolloin sotilasjoukko on komennettu vartioimaan Negevin erämaata Egyptin rajalla ja puhdistamaan sieltä viimeisetkin arabit.

Juuri tätä ennen on käyty sota, josta suomeksi käytetään nimitystä ”Israelin itsenäisyyssota”, englanniksi ”vuoden 1948 Palestiinan sota” ja ruotsiksi ”arabialaisisraelilainen sota”. Arabiaksi tuo sota kulkee nimellä nakba, joka tarkoittaa suomeksi katastrofia. Termi viittaa myös kaikkiin myöhempiin Israelin palestiinalaisiin kohdistamiin sortotoimiin.

Tuosta mainitusta sodasta syntyi Israel.

Savoy-teatterin näyttämöllä Shibli sanoo romaanin arabiasta suomentaneelle Sampsa Peltoselle, että tarinoiden kertominen on ihmiselle luontainen tapa hahmottaa maailmaa ja elämää.

Tarinat ovat aina olleet osa Shiblin elämää – ja kiehtoneet häntä. Luku- ja kirjoitustaidoton äiti viihdytti lapsiaan sähkökatkojen aikana kertomalla tarinoita. ”Tavallaanhan kerromme itsellemme koko ajan tarinaa omasta elämästämme, muokkaamme sitä jatkuvasti muistimme ja halujemme mukaan”, hän sanoo.

”Kirjoitamme myös tiedostamatta. Koko elämä valmistaa meitä siihen, ennen kuin kirjoitamme ensimmäisetkään sanaa.”

Sivuseikassa Shibli kuvaa väkivaltaisia tapahtumia joukkoa komentavan upseerin näkökulmasta. Kuumuuden käristämästä autiudesta ei löydy ketään eikä mitään, ei oikein järkeäkään.

Kunnes keitaalta löytyy joukko arabeja. Kohtaaminen on kuin miniatyyriversio Israelin meneillään olevasta hyökkäyksestä Gazaan. Tätä Shibli ei tarkoittanut, sillä hänen kirjansa ilmestyi vuonna 2017.

Silti sitä voi lukea pienenä taustoituksena. Vaikka upseeri on tarinan päähenkilö, Shibli ei ole antanut hänelle nimeä eikä sotilasarvoa. Hän ei edes kuvaile upseerin ulkomuotoa. Sotilaiden toimia hän selostaa yksityiskohtaisesti, mutta kuvailee jopa aavikon tomun pöllyämistä tarkemmin kuin miesten luonteenpiirteitä.

Kahteen osaan jakautuvassa tiiviissä romaanissa on sata tekstisivua. Ensimmäinen osa päättyy siihen, että sotilaat raiskaavat ja tappavat keitaalta kaappaamansa teinitytön.

Toisen osan kertoja on nainen, joka lukee vuoden 1949 tapauksesta sotilaiden teoista kertovan lehtijutun. Hän haluaisi nostaa esiin tytön näkökulman ja lähtee kafkamaiselle tutkimusmatkalle Ramallahista kohti hirmuteon tapahtumapaikkaa.

Israel on jakanut maat ja mannut vyöhykkeisiin, joiden rajojen yli palestiinalaiset eivät voi kulkea vapaasti. Jopa kunkin vyöhykkeen sisällä on tiesulkuja ja mielivaltaisia tarkastuksia. Israelin joukkojen laukausten äänet ovat arkipäivää ja talojakin räjäytellään. Koska tahansa voi päästä hengestään.

Shibli ei kerro toisen osan päähenkilöstä juuri enempää kuin ensimmäisenkään, ei anna naiselle nimeä ja mainitsee hänen tutkijan työnsäkin epämääräisesti. Matkalleen naisen täytyy lainata kaverin henkilötodistusta, jotta pääsee kulkemaan vyöhykkeillä.

Henkilöpapereihin on merkitty vapauden rajat. Ilman niitä ei välttämättä pääse edes kotoa töihin.

Shibli muistaa hetken, jolloin hän työskenteli tulkkina länsimaiselle tv-ryhmälle pakolaisleirillä Nablusin lähellä vuonna 2002. Israelin armeija oli tuhonnut ison osan leiristä. ”Yksi talo oli tulessa. Mies oli palanut niin pahasti, että pystyi vain vaikeroimaan. Hänen vaimoaan Selmaa tv-ryhmän kysymykset eivät kiinnostaneet. Hän vain valitti, että hänen henkilöllisyystodistuksensa oli palanut.”

Shibli putosi tuolla hetkellä kulttuurien väliseen kuiluun. Hän ei voinut tulkata Selman sanomisia tv-ryhmälle.

”Koko talo oli palanut ja hänen miehensä oli palanut. Kumpaa minun piti palvella, tv:tä vai Selmaa? Kun toimittaja kysyi, tulkkasinko, vastasin että joo.”

Sivuseikassa upseeria seurataan ensimmäisessä osassa vierestä, mutta toisessa osassa Shibli asettaa lukijan naispäähenkilön nahkoihin. Se kertoo, millaista on elää palestiinalaisena Israelin vallan alla.

”Katujen sijasta Israelin asevoimilla on ollut tapana kävellä talojen läpi, jotta he eivät kohtaisi palestiinalaisten vastarintaa. He vain raivaavat tiensä tekemällä reikiä seiniin. Jo brittijoukot keksivät sen tavan aikoinaan”, Shibli sanoo.

Kun väkivalta, raiskaukset, rakennusten räjäyttely ja muu maiseman muokkaus ovat arkipäivää vuosikymmenestä toiseen, yhden tytön kohtalo kauan sitten on sivuseikka, kuten kirjan nimi vihjaa. Nainen kiinnittää huomionsa siitä kertovaan artikkeliin vain, koska syntyi päivälleen 25 vuotta sen jälkeen.

Romaanin nimettömän naisen tapaan myös Shibli on syntynyt vuonna 1974, noin 25 vuotta nakban jälkeen. Hänen vanhempansa olivat nakban alkaessa teini-ikäisiä, kuten raiskattu tyttö. Shiblin isoisä tapettiin silloin.

Sivuseikka ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen. Shiblin Itä-Lontoon yliopistoon tekemä väitöskirja käsitteli brittiläisen ja ranskalaisen television visuaalista tapaa käsitellä vuoden 2001 terrori-iskuja ja sitä seurannutta terrorismin vastaista sotaa.

Sivuseikassa Shibli pelaa eräänlaista kielipeliä. Hän kirjoittaa molempien päähenkilöidensä rajat epämääräisiksi, mutta naisesta hän tekee todellisemman kertomalla hänen tuntemuksensa.

Raiskattu beduiinityttö jää romaanin hahmoista etäisimmäksi. Se korostaa, kuinka palestiinalaisilta riistetään identiteetti. Apartheid-hallinnon ydintä on typistää alistetut henkilöpapereiksi, niin Etelä-Afrikassa kuin Israelissa.

Siihen osallistuu myös kansainvälinen media, jonka uutisointi painottuu Israelin tarjoamiin tietoihin.

Ei ihme, että Shiblille vaikuttaa tärkeältä mainita nablusilaisen naisen nimi, Selma, vielä yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Ihmisillä on nimi. Jokainen on joku.

Shibli ei juuri viljele kirjassaan huumoria, mutta identiteetin riistäminen israelilaisupseerilta vaikuttaa ilkikuriselta. Myös naispäähenkilön identiteetti on typistetty, mutta hänen kokemuksensa samastuttavuus toimii kontrastina ja poliittisena kannanottona.

Vaikka Sivuseikka on tiivis, sen kirjoittaminen vei Shibliltä kauan, parikymmentä vuotta. Kirjailija vaikuttaa hiovan ilmaisuaan täsmälliseksi.

”Olen rakastunut arabiaan, joka on hullu ja mutkikas kieli. Pitäisi olla kiitollinen kääntäjille, mutta en ole. Käännös epäonnistuu aina. Kielten rytmi ja musiikki ovat erilaisia ja se taika katoaa kääntäessä.”

Hän sanoo, ettei koskaan suostu vastaamaan kysymykseen, mistä hänen romaaninsa kertoo.

”Myöskään kirjoittamisen aikana en puhunut siitä, mitä olin tekemässä. Kirjoittaminen tapahtuu hiljaisuudessa.”

Lukeminen antaa kirjalle monia uusia merkityksiä, Shibli sanoo. ”On hienoa, ettei se ole minun vallassani.”

Romaanin nimi, Sivuseikka, viittaa palestiinalaisten asemaan ja historiaan monella tasolla. Näyttää siltä, että tämän nyt käynnissä olevan täysmittaisen sodan saaman huomion myötä Palestiinasta on tullut vähän vähemmän sivuseikka ja vähän enemmän pääasia. Hinta on kyllä kova.

Adania Shibli: Sivuseikka (Tafs.īl Thānawī). Suom, Sampsa Peltonen. 112 s. Otava 2024.