Bab L’Bluz on pesunkestävä kitararockbändi – jossa ei ole kitaroita. Niiden paikan ovat ottaneet guembri-luutut, uskonnollisen gnawa-perinteen instrumentit, räimien riffejä pikemminkin psykedeelisen rockin vinyylikirjastosta kuin hengellisen haltioitumisen traditiosta.
Marokkolainen laulaja-sähköluutisti Yousra Mansour vertaa yhtyeen soundia Jimi Hendrixiin tai Led Zeppeliniin.
Bab L’Bluzin debyyttilevy löi jo laineita, ja tämä kakkosalbumi kiipesi suoraan maailmanmusiikkilistojen ykköseksi. Innostus on helppo ymmärtää, sillä biisimateriaali rullaa, ja ranskalaismuusikoista koostuva komppiryhmä soittaa todella tiukasti ja iskevästi.
Perinteisten käsirumpujen taputtelua leikataan välikkeiksi, tuomaan alkuperäistä kyläfiilistä.
Yhtymäkohtia Maghrebin etnoon kuulee runsaasti etenkin hypnoottisen toisteisessa mutta koristeluaan varioivassa laulussa. Myös perinteisten käsirumpujen taputtelua leikataan välikkeiksi, tuomaan alkuperäistä kyläfiilistä.
Maailmanmusiikin puolelta Bab L’Bluz mainitsee esikuvakseen chaabi-yhtye Nass El Ghiwanen. Uskoisin myös edesmenneen Rachid Tahan fanien pitävän Bab L’Bluzin hurjasta mutta hallitusta meiningistä.