Tiedäthän hokeman: kaikki työ on arvokasta? Se lausutaan aivan tietyllä tavalla painokkaasti eri yhteyksissä, erityisesti silloin, kun puhutaan sellaisista töistä, joita yksilöllinen aikamme pitää raskaina, epämiellyttävinä tai epäkiinnostavina.

Samaan aikaan ympärillämme elää eetos, jossa korostetaan työn merkityksellisyyttä. Meitä ohjataan valitsemaan työ, joka tuottaa merkitystä itsellemme – ei niinkään palvelua tai hyötyä yhteiskunnalle tai yhteisölle.

Onko tässä ajassa jotain sellaista, että vähemmälle kiinnostukselle ovat jääneet juuri ne ammatit, joissa päämääränä on nimenomaan yhteisön hyvinvointi – ja vasta sitä kautta yksilön?

Ajattelen niin, ettei yksilö lopulta voi menestyä ja voida hyvin, jos yhteiskunta ympärillä ei toimi. Toisaalta yhteiskunta koostuu yksilöistä, joiden hyvin- tai pahoinvointi vaikuttavat ympäröivään yhteiskuntaan.

Tämä on muna-kana -dilemma. Molemmat näkökulmat ovat totta yhtä aikaa.

Meidän tulisi huolehtia siitä, että ihmiset voivat hyvin pystyäkseen tekemään kaikenlaisia töitä.

Tarvitsemme riittävän määrän ammatteja, joissa painopiste on yhteiskunnan toimivuudessa ja yhteisessä hyvässä. Samaan aikaan meidän tulisi huolehtia siitä, että ihmiset voivat hyvin pystyäkseen tekemään kaikenlaisia töitä.

Kun pohdimme tämän työ-aiheisen lehden sisältöjä, mieleen nousi kysymys: Mikä voisi olla erityisen terveellinen ammatti? Kyselin tätä someverkostossani ja sain kiinnostavia vastauksia.

Joku esitti hyvän lisäkysymyksen: terveellinen itselle, ympäristölle vai muille ihmisille?

Näitä ehdotettiin: Opettaja, työterveyslääkäri, luomuviljelijä, puutarhuri, eräopas, lammaspaimen, kalastaja, kotitarveviljelijä, joogaopettaja luontokartoittaja, terveydenhoitaja, fysioterapeutti, metsänhoitaja, uimavalvoja, kanttori, tanssija, Alexander-tekniikan opettaja.

Monet korostivat stressittömyyttä, tasapuolista liikuntaa aivoille ja keholle. Bonusta saa, jos työn eetos sopii omaan maailmankuvaan eikä koe itseään riistetyksi, vaan arvostetuksi.

Useammankin vastaajan ajatus palautui metsästäjä-keräilijään eli ihmiseen, johon kehomme ja aivomme on suunniteltu: paljon päivittäistä kävelemistä, vähän nälkä, pieni hiki. Modernissa yhteiskunnassa tätä ammattia edustaa ehkä parhaiten eräopas tai luontokartoittaja, todettiin.

Moni vastaaja äänesti omaa ammattiaan!

”Tärkeintä on nähdä toivo, mieli ja elämä työssä. Minulle terveellisintä on äidinkielen opettajan työ – paitsi ylppärien aikaan”, tuttu opettaja vastasi.

”Papin ammattissa on kaikki se, mitä ihmisen elämään kuuluu, kuplasta toiseen, jatkuva hämmästyminen, kasvaminen”, pappituttava hehkutti.

”Tanssija! Kehon nautinnon lisäksi pää saa tuuletusta huis hais!”, flamencotanssijaystävä sanoi.

Toivon, että tämän lehden jutuista saat ajankohtaista näkökulmaa työhön ja sen arvon pohtimiseen – ja samalla myös lepoon ja vapaa-aikaan.

Rauhallista joulunaikaa ja tulevaa vuotta ihan jokaiselle!

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.