Siirtymät ovat aina jollakin tavalla kivuliaita, puhutaanpa sitten elämänvalinnoista, elämänkaareen liittyvistä muutoksista tai yleisemmästä ajanhengestä. Murrokset myös tarjoavat kiehtovaa tematiikkaa kaunokirjallisuuteen, mistä on todisteena Riikka Palanderin romaani Elefanttien aika.

Teos sijoittuu Tansaniaan, pieneen luguruheimon asuttamaan vuoristokylään ja sen läheiseen kaupunkiin, Morogoroon. Suomalainen antropologian opiskelija Kirsi on saapunut seudulle keräämään materiaalia tyttöjen initiaatiorituaalia käsittelevää gradua varten.

Vaikka Kirsi osaa paikallisia kieliä ja on oleskellut kylässä aiemminkin, hanke tömähtää seinään. Sopivia haastateltavia ei löydy ja muutamat hapuilevat haastatteluyritykset kilpistyvät vaikeuksiin luoda yhteistä ymmärrystä keskustelujen merkityksistä ja tavoitteista.

Sattuman kautta Kirsi päätyy lopulta kaupunkiin, initiaatioikäisen Hiarin perheen luokse, mutta tutkimus ei etene sielläkään. Hiarin äiti on päättänyt, ettei tytölle järjestetä perinteistä rituaalia. Ajat ovat muuttuneet, ja monien eri heimojen kansoittamassa kaupungissa tiukka traditioihin nojaaminen ei tunnu enää luontevalta.

Taidokkaasti käytetään myös swahilin ja lugurun sanastoa, jonka keskeinen osa on onneksi koottu selityksineen kirjan loppuun.

Kirsin rinnalla teoksessa kerrotaankin myös Hiarin tarinaa. Tyttö kokee suurta hämmennystä ensimmäisten kuukautisten alkamisesta, ja tilannetta mutkistaa osaltaan se, että perinteestä ei enää saa selviä toimintaohjeita. Kenen tehtävä on nyt kertoa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvistä yksityiskohdista?

Lukijalle selviää vähitellen, että käännekohdassa on myös Kirsi. Taustalta löytyy sotkuisia lapsuudenkokemuksia, eikä suhde kiiltokuvamaisen Markon kanssa toimi. Etäisyys totutusta, joutilaisuus, uusi ympäristö ja uudet ihmiset pakottavat Kirsin tarkastelemaan elämäänsä kaunistelematta.

Palander on taustaltaan runoilija, mikä näkyy romaanin täsmällisessä ja ilmavassa kielessä. Kirjailija on löytänyt osuvia ilmaisuja myös vaikeasti sanallistettaville asioille. Teksti on silti koko ajan selkeää. Ohikiitäviin hetkiin pureudutaan tarkkaan, mutta ei liikoja selittäen.

Taidokkaasti käytetään myös swahilin ja lugurun sanastoa, jonka keskeinen osa on onneksi koottu selityksineen kirjan loppuun. Tarinan paikallisväri syvenee, mutta lukukokemus ei hankaloidu.

Juonen tasolla teos on viipyilevä, mikä korostaa hienosti sitä, miten vaivihkaisia ja hidasliikkeisiä murroshetket usein ovat. Tapahtumia ja käänteitä ei kaipaa tarinaan yhtään enempää. Puhuttelevat teemat ja kirkas kieli ovat lukijalle enemmän kuin riittävä palkinto.