Artikkelikuva
Bulgarialaisuus antaa suojaviitan maailmalla. ”Meistä ei tiedetä oikein muuta kuin, että elimme kommunismissa. Bulgaria myös sekoitetaan usein Romaniaan”, sanoo kahdeksassa maassa asunut dokumentaristi Plamena Slavcheva.

Plamena Slavcheva palasi Bulgariaan ja löysi sieltä terveydenhuollon syvän kriisin – syntyi dokumenttielokuva, joka kuvaa isän menetystä: ”Edes ulkoavaruudesta tuleva alien ei pysty korjaamaan tätä maata” 

Elokuvaohjaaja Plamena Slavcheva palasi kotikyläänsä kuultuaan, että hänen isänsä on kuollut auto-onnettomuudessa. Suru vaihtui pian paperitöihin ja turhautumiseen, josta lopulta syntyi dokumenttielokuva.

Veliko Tarnovon kaupunki kipuaa korkealle kukkuloille Jantrajoen varrella Bulgariassa. 

Tänne Plamena Slavcheva palasi vuonna 2017, sydän murtuneena ja kauhusta sekaisin. Hänen hedelmänviljelijänä työskennellyt agronomi-isänsä oli kuollut auto-onnettomuudessa 56-vuotiaana.  

Pahoin loukkaantuneena Nikolai Slavchev oli viety paikalliseen sairaalaan, jossa hän kuoli pian vakaviin vammoihin.  

Slavchevan äiti oli odottanut kolme tuntia leikkaussalin ulkopuolella siinä luulossa, että hänen miehensä makasi leikkauspöydällä. Kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan vaimolle miehen jo kuolleen.  

Samaan aikaan kun äiti odotti sairaalassa, Slavcheva itse oli matkalla kotiin joogatunnilta Sydneyssä, Australiassa. Hänelle ei jäänyt mahdollisuutta sanoa isälle hyvästejä.  

Hän matkusti 35 tuntia Bangkokin ja Istanbulin kautta Bulgariaan. Tähän päättyi dokumenttiohjaaja Slavchevan seitsemän maan ja kolmen maanosan kautta kulkenut maailmankansalaisuus.  

Bulgariaa vaivaa suuri apatia, joka on osittain perua neuvostoajoista. Myös yhä kasvava korruptio pitää yllä lannistunutta asennetta. Korruptio on vain kiihtynyt EU:hun liittymisen jälkeen.

Isän kuolemaan sekoittui raivoa ja turhautumista: miten hoito bulgarialaisessa kyläsairaalassa oli voinut olla niin osaamatonta ja luokatonta, että se johti lopulta isän kuolemaan? Mitä asialle voisi tehdä?  

Slavcheva alkoi pikkuhiljaa kerätä materiaalia dokumenttielokuvaan. Hän oli palannut kotimaahansa, jonka arjesta ja yhteiskunnasta hänellä oli hyvin puutteellisesti tietoa.  

No way to say goodbye, ei mitään tapaa sanoa hyvästi. Se on dokumentin nimi, jota Slavcheva alkoi työstää isänsä kuoleman jälkeen. Dokumentti syntyi tarpeesta kertoa Bulgarian terveydenhuollon kriisistä henkilökohtaisen tragedian kautta.  

“Minusta tuli bulgarialaisen byrokratian ekspertti. Sain käsiini pinon isääni liittyviä papereita: terveystietoja, poliisiraportteja ja oikeudenkäynnin pöytäkirjat. Niissä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Kaikesta paistoi läpi viranomaisten välinpitämättömyys.”  

Elokuvaohjaaja seisoo tiellä, jossa hänen isänsä kuolemaan johtanut auto-onnettomuus tapahtui. Tiestä tulee dokumentissa maan pysähtyneisyyden symboli.

Bulgariassa ei juurikaan puhuta terveydenhuollon kriisistä, koska ihmiset lakonisesti hyväksyvät asiantilan, Slavcheva sanoo. Muutos näyttää kaukaiselta ja mahdottomalta. Tämä lamaantuminen järkyttää Slavchevaa.  

“Bulgariaa vaivaa suuri apatia, joka on osittain perua neuvostoajoista. Myös yhä kasvava korruptio pitää yllä lannistunutta asennetta. Korruptio on vain kiihtynyt EU:hun liittymisen jälkeen.”  

Bulgarian väestökehitystä määrittää kolme isoa tekijää: alhainen syntyvyys, väestön vanheneminen ja aivovuoto muualle Eurooppaan. Näiden muuttujien vuoksi YK on ottanut Bulgarian erityiseen tarkasteluun: se on valtio, jonka väestö vähenee nopeimmin koko maailmassa.  

Maan väkiluku on nyt 6,7 miljoonaa. Vuodesta 2011 Bulgarian asukasluku on pudonnut lähes 900 000 ihmisellä. Aivovuoto on kiihtynyt Bulgarian liityttyä EU:hun vuonna 2007. Työikäinen väestö ja nuoret muuttavat kiihtyvällä tahdilla muualle EU:n alueelle ja osa kauemmaksikin. 

“Minullekaan ei tullut mieleenkään jäädä Bulgariaan. Muutin kotoa hyvin nuorena ja aloitin lukion Espanjassa”, Slavcheva sanoo.  

Espanjan jälkeen Slavcheva asui Hollannissa, Saksassa, Ruotsissa, Luxemburgissa, Singaporessa ja Australiassa. 

Hänestä tuntuu, ettei ole oikeastaan mistään kotoisin. Hän on aina opetellut paikallisen kielen ja pystynyt sukeltamaan kunkin maan kulttuuriin.  

Slavchevan mukaan Bulgaria on ihmisten mielissä “yksi entisistä neuvostomaista”, eikä monellakaan hänen kohtaamallaan ihmisellä ole ollut tarkempaa tietoa, mistä hän tulee. Se ettei ennakkoluuloja ole ollut, on antanut vapautta olla oma itsensä.  

“Sanon aina, että olen kotoisin torilta. Minä ja siskoni olimme töissä vanhempieni hedelmäkojussa aina koulun jälkeen ja viikonloppuisin. Teini-ikäisenä inhosin ja häpesin torihommia. Pelkäsin, että joku luokkatoverini sattuisi paikalle ja näkisi minut tiskin takana.”  

Mikään ei ole muuttunut. Kaikki on aivan samoin kuin 20 vuotta sitten.

Dokumenttielokuvassaan Slavecha palaa tuolle samaiselle torille kuvaamaan.  

“Mikään ei ole muuttunut. Kaikki on aivan samoin kuin 20 vuotta sitten.”  

Elokuvassa esiintyvät Slavchevan lisäksi hänen äitinsä ja siskonsa. Unohtuneella asemalla, maalin kupruillessa seinistä, istuvat Slavcheva, äiti ja sisko.  

“Edes ulkoavaruudesta tuleva alien ei pysty korjaamaan tätä maata”, toteaa äiti.  

Koko tienoo on hiljainen. Aurinko paahtaa rapistuviin rakennuksiin, joka puolella roikkuviin sähköjohtoihin, ruostuneisiin vesiputkiin. Haikarat rakentavat pesänsä puhelinpylväiden päälle, asfaltti irvistelee peltoja halkovilla teillä.  

Dokumentin kuvausten aikana epätoivo syvenee, eikä vastauksia löydy.  

“35 vuotta. Se on vanhaksi eläneen haikaran elinikä. Minä olen nyt 35-vuotias”, sanoo ohjaajan kertojaääni tien vierellä, jossa isän kuolemaan johtanut onnettomuus tapahtui. 

Rapistuva Bulgaria tarvitsee Plamena Slavchevan kaltaisia jälleenrakentajia. Maaseutu ja pikkukaupungit tyhjenevät, kun osaajat suuntaavat ulkomaille.

Onnettomuudella ei ole silminnäkijää, vain auringonkukkapellot, kuten Slavchevan toteaa dokumentissaan. Tuhannet kukat huojuvat pellolla onnettomuuspaikan ympärillä.  

Ainoa, jota poliisi on voinut haastatella, on Nikolai Slavchevin autoon törmännyt kuorma-autonkuljettaja. Hän ei ole pystynyt kertomaan syytä onnettomuudelle.  

Kolari on siis bulgarialaisittain mysteeri: tyhjä peltojen läpi kulkeva tie, jossa ainoa liikenne on ollut hedelmätarhoille ja sieltä pois. Sää on ollut kaunis ja tie tuttu molemmille onnettomuuden osapuolille.  

Slavcheva sanoo, että käy yhä säännöllisesti onnettomuuspaikalla. Tie on yhtä hiljainen, asfaltti yhtä sään repimä. Myös sama kuorma-auto ajaa usein ohi, kuljettajakin on sama mies. 

Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta.  

“Elin Sydneyssä elämäni parasta aikaa. Minulla oli työ vaikuttavuusasiantuntijana, opiskelin elokuvaohjaamisen jatko-opinnoissa.”  

Kaikkialla oli siistiä, järjestelmällistä ja turvallista.  

“Minusta on tullut äärimmäisen varovainen kaiken tapahtuneen jälkeen. En edes uskalla ylittää katua miettimättä koko ajan, mitä kauheaa voi tapahtua.”  

Slavcheva on silti jäänyt Bulgariaan. Isän traagisesta kuolemasta on kuusi vuotta. Elokuva on lähes valmis. Hän asuu nyt Veliko Tarnovon kaupungissa ja entisöi taloa, jonka osti pian kotiin palattuaan.  

”Rakastan vanhaa arkkitehtuuria. Sekin on yksi asia, jota Bulgariassa ei laajalti osata arvostaa”, hän sanoo. 

Talon pelastaminen motivoi elokuvaohjaajaa pysymään Bulgariassa. Ainakin siihen saakka, kun ajatukset ovat taas järjestyksessä. 

“Isä osasi korjata kaiken, sandaaleista räystäisiin”, Slavecha sanoo kaipausta ja kunnioitusta äänessään. 

Hyväksy markkinointievästeet katsoaksesi videon.
No way to say goodbye -elokuvan traileri. Elokuva valmistuu vuonna 2024.

Kuka? 

Plamena Slavcheva 

Syntynyt 1984 Targovishtessä Bulgariassa  

Ammatiltaan dokumenttiohjaaja ja viestintäpäällikkö. 

Opiskellut mainontaa, viestintää, elokuvaohjaamista ja tuottamista. 

Asunut Espanjassa, Hollannissa, Saksassa, Ruotsissa, Luxemburgissa, Singaporessa ja Australiassa. 

Puhuu neljää kieltä, asuu tällä hetkellä Veliko Tarnovossa Keski-Bulgariassa.  

Edellinen dokumenttielokuva A Heart of nature (2017), henkilökuva evoluutioteoreetikko Charles Darwinin pojanpojanpojasta Chris Darwinista ja hänen ympäristöaktivismistaan. 

Uusin dokumenttielokuva No way to say goodbye valmistuu 2024 bulgarialaisranskalaisena yhteistuotantona.  

Rentoutuu kiipeämällä kukkuloille ja entisöimällä taloaan.  

  

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!