Villejä maaliroiskeita, mahtipontista sotkua. Pikkutarkkoja kotikylän karttoja yksityiskohtineen. Kukkia tyttöystävälle ja jalkapallosankareita. Kukkapelto ja sen keskellä teksti Asante Mama, kiitos äiti. Toisesta sekamelskasta erottuu Crime Si Poa. Rikos ei ole cool.

Tänään on se päivä kuukaudesta, kun Kamitin poikavankilassa on jotain muutakin kuin aikaa tapettavaksi. Olen mukana vapaaehtoisporukassa, joka viettää täällä yhden lauantain joka kuukausi. Tällä kertaa toimme tullessamme maalausvälineitä, hedelmiä, keksejä – ja korvia.

Nairobin koillisrajalla sijaitsevassa Kamitin keskusvankilassa toimii Kenian ainoa alaikäisille tarkoitettu osasto. Aiemmin lapset elivät aikuisten vankien joukossa, suuressa vaarassa joutua hyväksikäytön tai väkivallan uhreiksi. Seitsemän vuotta sitten perustetut osastot tytöille ja pojille paransivat tilannetta.

Poikien osastolla on kahdenlaisia vankeja. Parikymmentä onnekasta on saanut omat neljän kuukauden tuomionsa. Heillä on siniset univormut ja jonkinlainen päivärytmi. Loput, lähes parisataa poikaa, odottavat oikeuskäsittelyjä omissa vaatteissa. Tutkintavankeus kestää vuoden, pari – tai jopa enemmän. Tällä hetkellä pisimpään odottanut poika on ollut täällä neljä vuotta.

Osastoja erottavan muurin toisella puolella asuu parikymmentä tyttövankia paljon tilavammissa oloissa. Haavoittuvassa asemassa elävät tytöt ovat monien kehitysohjelmien painopisteitä ja Nairobissa riittää toimijoita, jotka järjestävät tytöille tukea ja ammatillista koulutusta.

Poikien puolella ei käy juuri kukaan.

Myös vapaaehtoistyön kantava voima Martin Mwariri vieraili Kamitissa ensimmäisen kerran tyttöjen puolella, auttajayhteisön mukana.

”Silloin kuulin, millaista poikien puolella on. Palasin sinne seuraavana lauantaina, yksin.”

Mwariri alkoi kutsua vapaaehtoisia mukaansa, ensin tuttavapiiristään ja verkostoistaan. Moni tuli kerran, mutta ei toista kertaa.

Saan kuulla Martin Mwaririn, 53, elämäntarinan ”lyhyen version”. Poliisin pojasta tuli monen mutkan kautta rikollinen ja jengijohtaja – väkivallasta traumatisoitunut väkivaltainen ihminen, joka rukoili epätoivoisesti Jumalaa pelastamaan hänet kuolemalta ja itseltään. 17 vuotta sitten hän lopulta melkein kuoli, pelätyn jengin joukkopahoinpitelyssä.

Machete-veitsien viiltoarvet pitkin päätä muistuttavat yhä tapahtuneesta. Oikeassa kädessä, jolla hän yritti suojata päätään, on jäljellä vain peukalo.

Martin ehdittiin julistaa kuolleeksi, mutta viime hetkellä sydän muutti mielensä. Leuka raudoitettiin paikoilleen, korva kursittiin kiinni. Lääkärien mielestä koko mies on ihme.

”Tunsin, että Jumala pelasti minut ja löysin syvän uskon. Aloin myös ymmärtää, että on asioita, joita Jumala ei paranna. Minun traumojani ja väkivaltaa minussa ei voi rukoilla pois.”

Hän etsiytyi terapiaan ja alkoi opiskella traumapsykologiaa Albain-instituutissa. Hän löysi muiden auttamisen parantavan voiman. Albainista hän löysi myös pysyviä kumppaneita vankilatyöhön. Taideterapeutti Khensa Dadarkar ja traumaterapeutti Swabra Osman-Ali tuovat Kamitiin oman osaamisensa. Lauantaisessiot ovat hyviä hetkiä pitkien päivien keskellä.

Edellisellä kerralla pojat kirjoittivat paperille unelmiaan ja sulkivat kuoret. Sitä edellisellä he tekivät listoja: tämän valitsen tulevaan elämääni, tämän jätän taakseni. Yhtenä lauantaina kaikki miettivät supervoimiaan.

”Yksi poika sanoi olevansa hyvä autokuski. Kävi ilmi, että hän ei ole koskaan ajanut autoa, mutta hän ajatteli joskus vielä ajavansa. Se oli suuri voitto. Täällä on paljon masennusta, uhriajattelua ja sisäistettyä stigmaa. On iso juttu pystyä ajattelemaan todellisuuden ohi ja yli”, sanoo Khensa Dadarkar.

Martin Mwariri pidätettiin aikoinaan lukemattomia kertoja, mutta hän onnistui aina lahjomaan itsensä vapauteen.

”Olisin voinut päätyä tänne. Nyt haluan antaa pojille jotain sellaista, mitä olisin itse lapsena tarvinnut.”

Unicef on arvioinut, että maailman vankiloissa elää yli miljoona lasta. Tarkkaa tietoa hämärtää raportoinnin ja tilastojen puutteellisuus.

Lapsivankiloiden olosuhteet ovat usein karut, ahtaat ja epähygieeniset. Monilla lapsilla ei ole mahdollisuutta koulutukseen tai säännölliseen kontaktiin ulkomaailman kanssa. Väkivallan ja hyväksikäytön riski on suurin lapsilla, jotka elävät samassa vankilassa aikuisten kanssa.

Vankeuteen päätymisen syyt ovat moninaisia, rikosten lisäksi. Joissain maissa katulapsia pidätetään varsin sattumanvaraisista syistä ja heitä pidetään vangittuina ilman oikeuskäsittelyä. Toisinaan säilöönoton taustalla on maahanmuuttajastatus, vaikka YK:n lapsen oikeuksien komitea on kehottanut hallituksia lopettamaan lasten säilöönoton tällä perusteella.

Human Rights Watchin mukaan monissa maissa, esimerkiksi Venäjällä, vammaisia lapsia suljetaan vankilan kaltaisiin laitoksiin heti syntymänsä jälkeen.

Rikkaassa pohjoisessa lapsivankitilastoja johtaa kirkkaasti Yhdysvallat.

Rikosvastuun ikäraja vaihtelee 7–18 vuoden välillä, mutta kaikissa maissa alaikärajaa ei ole lainkaan.

Kamitin poikavangit ovat 11–18-vuotiaita ja heidän taustaltaan löytyy Mwaririn mukaan ”kaikki mahdolliset rikosnimikkeet”. Sen lisäksi paljon toivottomuutta, köyhyyttä, rikkinäisiä perheitä, päihteitä ja väkivaltaa.

Kun yksittäisiä tarinoita kuulee alusta loppuun, on vaikea erottaa uhria syyllisestä.

Unelmani on perustaa pojille puolimatkan koti, jossa pojat saisivat vankilasta vapauduttuaan eväitä elämään rikos- ja päihdekuvioiden ulkopuolella.

Keniassa alaikäisille ensikertalaisille annetaan neljän kuukauden tuomio. Ongelman ydin on vuosikausiksi venyvä tutkintovankeus.

”Täällä näkee, miten huonosti Kenian oikeusjärjestelmä toimii”, sanoo Martin Mwariri.

Pojat voisivat odottaa oikeuskäsittelyjään vapaudessa, jos heidän perheensä maksaisivat takuusumman, joka on euroissa joitakin kymppejä.

Osalle vanhemmista summa on aidosti mahdoton, toisia pidättelee lapsen aiheuttama häpeä. Joskus syyksi riittää se, että yksi poika vankilassa on yksi suu vähemmän ruokittavaksi. Vankilassa saa sentään joka päivä ugalia ja sukumawikia, siis maissipuuroa ja vihermuhennosta, joskus papujakin.

Pojille Martin Mwariri on ”Pastori Martin”. Titteli ei kerro koulutustaustasta, vaan halusta olla luotettava paimen. Taidelauantain päätteeksi pojat kokoontuvat kertomaan mietteistään maalausten taustalla. Moni kiittää vieraita siitä, että kyläily auttoi yhden päivän yli. Lopuksi lauletaan ja rukoillaan sekä kristillistä että islamin Jumalaa.

Pastori Martin ei laske todennäköisyyksiä, vaan valitsee toivon. Palkinnot tulevat harvakseltaan. Viimeksi se oli kadulla vastaan tullut bodaboda-moottoripyörälähetti, joka pysäytti pyöränsä ja tuli esittäytymään: minusta on tullut hyvä mies, kiitos kun uskoit minuun Kamitissa.

”Unelmani on perustaa pojille puolimatkan koti, jossa pojat saisivat vankilasta vapauduttuaan eväitä elämään rikos- ja päihdekuvioiden ulkopuolella. Toisille se tarkoittaisi koulutusta, toisille ammatillisia taitoja. En tiedä, mistä rahoitus löytyy, mutta jonain päivänä se onnistuu.”

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden kirjeenvaihtaja.