Puisen pyörän puiset renkaat rouskuttavat maaperää Rusengon kylässä sijaitsevan koulun pihalla Itä-Afrikan Burundissa. Pyörää ajaa – ja sen on omin käsin rakentanut – 15-vuotias Elias Kwizerimana. Paikallisen kirkon ja suomalaisen kehitysyhteistyöjärjestö Fidan tuella rakennettu koulu on pojalle tuttu ja rakas paikka, jossa hän viettää mielellään aikaa. Muutama vuosi sitten hän vielä opiskeli siellä – aina kolmannelle luokalle asti.
”Jouduin jättämään koulun kesken, kun isä lähti pois. Jäin kahdestaan äidin kanssa, eikä äidillä ole varaa koulutarvikkeisiin. Nyt autan äitiä maanviljelyssä. Haaveilen siitä, että saisin palata kouluun”, hän sanoo.
Tarina ei ole poikkeuksellinen: yli puolet Burundin lapsista jättää peruskoulun kesken – ja vain murto-osa jatkaa toiselle asteelle. Taustalla on yleensä köyhyys, vaikka koulunkäynti itsessään on maksutonta. Vuosina 1993-2005 käydyn sisällissodan ruhjoma maa on yksi maailman köyhimmistä, ja suurin osa ihmisistä elää köyhyydessä. Valinta on kohtuuton: laittaako lapset kouluun vai töihin? Ostaako kouluvälineitä vai ruokaa?
”Yritämme auttaa koulupudokkaita palaamaan takaisin. Vaikka koulumme on kehittynyt paljon, ovat resurssimme rajalliset. Tarvikkeista ja opettajista on pulaa, ja iso osa opettajista työskentelee vapaaehtoisina ilman palkkaa. Monen täytyy etsiä toimeentulonsa muualta”, kuvaa johtava opettaja Innocent Nduwimana.
Viime vuosina Burundissa on alettu panostaa varhaiskasvatukseen ja esiopetukseen. Fidan ja paikallisen kumppanikirkon tekemä tutkimus antoi viitteitä siitä, että vain 12-15 prosenttia burundilaislapsista on esiopetuksen piirissä. Parhaillaan Fida fasilitoi varhaiskasvatusohjelmaa, jota hallitus johtaa maan opetussuunnitelman mukaisesti. Toimintaa on neljässä provinssissa. Yksi innoittava esimerkki löytyy Bubanzan provinssista:
”Kun kampanjoimme esiopetuksen puolesta elokuussa 2022, lopputulos yllätti kaikki. Lapsia tuli niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet sisään kouluun. Mutta kenellekään ei sanottu ei. Kumppanimme Fida auttoi rakentamaan uuden koulurakennuksen, ja tarjosi koulutusta opettajille”, rehtori Emile Niyongabo kiittelee.
Bubanzan koulu on tapausesimerkki siitä, kuinka tietoisuutta voidaan lisätä ja koulutuksen vetovoimaa kasvattaa: vielä vuosi sitten koulussa oli 30 esikoululaista – ja nyt lapsia on 142 kolmella eri esikouluasteella.
”On tärkeää, että lapset käyvät esikoulua: siellä luodaan opiskelumotivaatio ja koulussa käymisen rutiini.”
Esikoulussa lapsi oppii ajattelemaan, lukemaan ja kirjoittamaan, perustelee opettaja Rebecca Ndayitzeye.
Iloa nakertavat kuitenkin vanhat tutut haasteet: opetusmateriaaleja on vain yhden luokan tarpeisiin ja lähes kaikki opettajat ovat vapaaehtoisia. Opettajia on opetettu tekemään materiaaleja paikallisista raaka-aineista.
”Tarvitsemme lisää kaikkea: pulpetteja, kyniä, papereita, vihkoja ja kaappeja. Hienointa olisi, jos saisimme yhteen luokkahuoneeseen radion. Vapaaehtoisillekin yritämme maksaa pieniä palkkioita”, rehtori sanoo.
Käsi ylös: kuinka moni käy koulua? Ani harva käsi kohoaa. Pienessä ja eristyneessä Rutambwen kylässä asuu noin 30 perhettä, jotka edustavat Itä-Afrikan vanhinta heimoa – batwoja. Kyseessä on alkuperäiskansa, jonka on arveltu asettuneen alueelle jo 60 000 vuotta sitten. Nykyään batwat on syrjitty vähemmistö, jonka osuus väestöstä on vain noin yksi prosentti. Valtaosa kansasta, noin 85 prosenttia on hutuja ja loput 14 prosenttia tutseja.
”Haluaisimme, että lapsemme pääsisivät kouluun. Mutta koulumateriaalit ovat kalliita – ja jos niitä ei ole, lapset lähetetään koulusta kotiin. Sateella paperit myös kastuvat, koska sade tulee katosta läpi. Kun lapset tulevat koulusta kotiin, heillä on nälkä, mutta ei ole ruokaa”, viiden lapsen äiti Christine Sinzakiriwe kuvailee.
Nuotiosta kohoaa savua. Yksi kylän naisista alkaa valmistaa leipää. Lapset kuljeskelevat ympäriinsä avojaloin likaisissa ja reikäisissä vaatteissaan. Nuori mies kömpii ulos sateen kastelemasta lehtimajasta. Joukko naisia esittelee käsintehtyjä ruukkuja. He kertovat, että keramiikka ei enää myy – ja käsiin jääneet ruukut rikotaan.
”Alun perin batwat olivat metsästäjäkeräilijöitä. Tärkein toimeentulon lähde on ollut keramiikka, missä he ovat todella taitavia. Nykyään sille ei ole kysyntää ja heidän pitäisi opetella viljelemään maata. Ongelma on se, että batwoilla ei ole omaa maata”, tähdentää Fidan Burundin maaohjelmakoordinaattori David Mungai.
Fida tekee työtä batwa-vähemmistön aseman parantamiseksi Burundissa. Rutambwen kylässä järjestö tukee esimerkiksi pienviljelyä ja koulunkäynnin edellytyksiä. Batwojen koulunkäynti on erityisen heikolla tolalla.
”Olemme kiitollisia Fidalle, sillä vain harvat toimijat edistävät batwojen asiaa. Koulutusjärjestelmä ei voi kehittyä, jos yksi ihmisryhmä unohdetaan”, painottaa helluntailiike CEPBU:n pastori Gérard Ramwenvibusa.
Vasta täällä olen ymmärtänyt, että vammaiset henkilöt ja ei-vammaiset henkilöt ovat ihan samalla viivalla. Saan kokeista hyviä arvosanoja ja unelmoin tietokoneteknikon urasta.
Naisten, lasten ja batwojen lisäksi haavoittuvassa asemassa ovat vammaiset henkilöt. Luoteis-Burundissa sijaitsevaan Cibitoken kaupunkiin on perustettu inklusiivisiin opetusmenetelmiin erikoistunut koulu, jossa koulutetaan opettajia käyttämään viittomakieltä opetustyössä. Hanke on osoittanut tarpeellisuutensa.
”Burundissa on perinteisesti ajateltu, että vammaisuus on kirous. Monet vanhemmat piilottavat vammaiset lapsensa ajatellen, että lapsella ei ole tulevaisuutta. Tässä koulussa kaikki ovat tasa-arvoisia: kuurot ja kuulevat opiskelevat yhdessä oppien toisiltaan”, sanoo koulun opettaja ja tulkki Michel Ntahovyabaye.
Yksi opiskelijoista on kuurona syntynyt, 15-vuotias Elias Trahoze. Varhaisvuosina häneltä evättiin kouluun pääsy kuurouden takia. Myöhemmällä iällä hänet päästettiin osallistumaan opetukseen, ja perhe sai myös taloudellista tukea pojan opintoihin. Cibitoken koulussa hän pääsi aloittamaan seitsemännen luokan.
”Vasta täällä olen ymmärtänyt, että vammaiset henkilöt ja ei-vammaiset henkilöt ovat ihan samalla viivalla. Saan kokeista hyviä arvosanoja ja unelmoin tietokoneteknikon urasta”, Trahoze kertoo.
Burundin kouluissa on puutetta inklusiivisista opetusmateriaaleista ja opettajista – eikä saavutettavuuden ihanne aina toteudu. Haasteet ovat suuria, mutta näyttää siltä, että Itä-Afrikan sydän on avoin muutokselle.
Suomalaisen kehitysyhteistyön tuella Burundissa on onnistuttu edistämään lasten, nuorten ja batwojen sekä vammaisten henkilöiden koulunkäynnin edellytyksiä sekä perheiden toimeentuloa esimerkiksi yrittäjyys- ja toimeentulokoulutusten kautta. Kouluja, nuorisotiloja ja saniteettitiloja on rakennettu, koulupukuja ja tarvikehankintoja sponsoroitu. Opettajia on koulutettu. Koulupudokkaat ovat saaneet lukutaitokoulutusta.
”Rusengan koulu on eräänlainen ”pilotti” – malli, jota voidaan soveltaa myös muualle. Aiemmin kunnassa oli vain kuusi esikoulua, nyt niitä on 21. Tämä on kunnan ainoa koulu, jossa on pulpetit. Oppilaille on saatu koulupukuja kumppanien kautta”, mainitsee Gashikanwan kunnan koulutuspäällikkö Alexis Manirambona.
Rusengon kylän peruskoulua alettiin rakentaa vuonna 2018 yhteistyössä Fidan ja kumppanikirkon kanssa. Nyt koulu on kasvanut yhdeksän luokkahuoneen laajuiseksi ja siellä opiskelee noin 600 oppilasta, puolet esikoululaisia. Keskiössä on ollut esiopetus ja läheisen batwa-kylän lasten koulunkäynnin turvaaminen.
”Yksi positiivinen signaali on se, että koulupudokkaiden määrä on laskenut koulun rakentamisen jälkeen – ja meillä on nyt kolme esikoululuokkaa. Kaikki oppilaat ovat samalla viivalla ja luokat sekoitetaan, eikä ihmisiä erotella etnisyyden mukaan. Haluamme edistää rauhan ja ystävyyden ilmapiiriä”, opettaja Innocent Nduwimana kuvailee.
Koulun pihalla puupyöräänsä ulkoiluttava Elias saa seurakseen Salimu Bayubahe -nimisen pojan, jolla on vasemmassa käsivarressaan lasta. Oikea puoli kehosta oli halvaantunut rokotteen seurauksena. Kävely on edelleen ontuvaa, mutta Fidan tuella hankittu lasta antaa toivoa toipumisesta. Entä miten koulu maistuu?
”Tykkään koulusta paljon. Lempiaineitani ovat matematiikka ja ranska. Isona haluan olla autonkuljettaja.”
”Minäkin haluan olla kuljettaja!” Elias komppaa.