Venäjän hyökkäys Ukrainaan veti uudet rintamalinjat Euroopan kulttuurihistoriaan ja musiikkiin. Ilmiöt, joita oli aiemmin pidetty ylimalkaisesti venäläisinä, kirkastuivat ukrainalaisiksi – mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.
Ukraina on monikansallinen kansakunta, jossa etninen ukrainalaisuus tai ukrainan kieli ovat vain yksi identiteettiä määrittävä tekijä. Monet menneiden aikojen musiikilliset supertähdet ovat paljastuneet Ukrainan juutalaisiksi tai muiden vähemmistöjen edustajiksi. Odessalaiset juuret löytyvät esimerkiksi David Oistrahilta, Emil Gilelsiltä, George Gershwiniltä ja – Bob Dylanilta.
Ukrainalaisen taidemusiikin historia ulottuu paljon kauemmas kuin venäläisen. Kiovan akatemiassa sävellettiin barokkimusiikkia jo 1600-luvulla. 1700-luvun Venäjän kirkko- ja hovimusiikin uudistajat olivat niin ikään ukrainalaisia. 1800-luvun kansallismieliset ukrainalaissäveltäjät on kuitenkin venäläisessä historiankirjoituksessa usein sivuutettu.
Myös neuvostoaikana ukrainalaissäveltäjät – kuten sotaa Berliiniin paennut 85-vuotias Valentyn Silvestrov – ajettiin taidepolitiikassa sivuraiteelle. Ukrainalaismuusikoiden vainot huipentuivat Stalinin aikana vuonna 1933 kolmensadan ukrainalaisen banduransoittajan joukkomurhaan.
Nykyaikaisessa sodankäynnissä musiikilla on tehtävä sekä sotien perustelussa että varsinaisessa propagandasodassa.
Musiikki on kuulunut sodankäyntiin vuosituhansien ajan ja etenkin sotilasmusiikin historia on pitkä. Monet Ukrainan armeijan marssit polveutuvat kasakkaperinteestä. Ukrainan kansallismielisten marssi vuodelta 1929, nykyisin Uuden armeijan marssi, muistuttaa pitkäaikaisista itsenäisyyspyrkimyksistä.
Nykyaikaisessa sodankäynnissä musiikilla on tehtävä sekä sotien perustelussa että varsinaisessa propagandasodassa. Natsi-Saksassa kiellettiin 1930-luvulla kaikki juutalaisten säveltämä musiikki sekä ”rappiotaide”, johon kuului modernistinen ja jazz-vaikutteinen taidemusiikki. Ihanteeksi nostettiin muun muassa Richard Wagnerin musiikki. Natseilta oopperasäveltäjän nimen on napannut Dmitri Utkin, venäläisen Wagner-palkka-armeijan perustaja.
Länsimaissa natsipropagandaan ei vastattu sääntöjä laatimalla. Neuvostoliitossa säveltäjät komennettiin seuraamaan sosialistisen realismin ihanteita. Se tuotti toisen maailmansodan tunnetuimman sävellysmonumentin, Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfonian (1941), sitkeän vastarinnan symbolin. Partituuri kuljetettiin mikrofilmillä Teheranin kautta länteen, jossa kapellimestarit taistelivat teoksen esitysoikeudesta.
Irlannissa suurtilanhoitajana työskennellyt kapteeni Charles Boycott ei arvannut, mistä hänen nimensä muistettaisiin, kun hän kieltäytyi vuonna 1879 auttamasta nälänhädästä kärsiviä viljelijöitä. ”Boikotoinnista” tuli ase, jolla syytetty henkilö, laitos tai valtio voitiin eristää ja pakottaa muutoksiin.
Länsimaissa ei toisen maailmansodan aikana ollut virallisia kulttuuriboikotteja. Natseilla ei katsottu olevan erityisoikeutta Wagnerin musiikkiin. Pikemmin korostettiin länsimaista ilmaisunvapautta, jota sotasensuuri toki rajasi. Kylmä sota sen sijaan lietsoi boikotteja ja 2000-luvulla niiden kasvualustana on toiminut sosiaalinen media. Twitter-alustalta on levinnyt cancel-kulttuuri, jota on luonnehdittu vaientamis- ja tuomitsemiskulttuuriksi. Sellaisesta löytyy esimerkkejä monilta uskonnollisen ja poliittisen puhdasoppisuuden ajoilta.
Venäjän hyökätessä Ukrainaan helmikuussa 2022 boikottiase oli valmiiksi lämmin. Avoimesti Putinia tukeneita venäläistaiteilijoita, kuten Valeri Gergjeviä, Anna Netrebkoa tai Denis Matsujevia, ryhdyttiin heti boikotoimaan. Venäläismuusikoiden joukosta poimittiin Putinin hallinnon mannekiinit, mutta vaikeampaa oli löytää passiiviset myötäjuoksijat. Venäläistaiteilijoille tilanne on vaikea ja länsimaissa on korostettu, ettei boikotointi saisi kohdistua etniseen venäläisyyteen.
Boikotointi on ulotettu myös säveltäjiin ja teoksiin. Joulukuussa 2022 Ukrainan kulttuuriministeri Oleksandr Tkatšenko vetosi länsimaihin Tšaikovskin musiikin boikotoimiseksi, mutta ei ”canceloimiseksi”. Länsimaiset orkesterit poistivat ohjelmistostaan jo keväällä 2022 Tšaikovskin Borodinon taistelun kunniaksi säveltämän 1812-alkusoiton tykinlaukauksineen. Nyt venäläissäveltäjän koko tuotanto tulisi laittaa sodan ajaksi jäähylle.
Perustelut ovat ymmärrettäviä. Putin on hyödyntänyt Tšaikovskin musiikkia osana historiafaabeliaan. Vuoden 2014 Sotšin olympiajuhlissa pianisti Denis Matsujev jyräsi Tšaikovskia kuin alkusoittona Krimin valtaukselle. Venäläiset säveltäjät eivät vielä ole säveltäneet “Bustsha-sinfoniaa” tai ”2022-alkusoittoa”, mutta jos sellaisia syntyy, niitä tuskin esitetään lännessä.
Tässä sodassa taistellaan myös historiallisilla faktoilla ja musiikki todistaa Ukrainan omaleimaisesta kulttuurista.
Boikotit toimivat rajatuissa tavoitteissa, mutta viime kädessä ne ovat luoville aloille ongelmallinen väline. Sen sijaan, että jotain tehtäisiin, päätetään ryhdikkäästi olla tekemättä mitään. Boikotit tarjoavat kulttuuriväelle tilaisuuden ilmaista tahtotilansa, mutta voiton avaimia niistä ei heru.
Venäjä on perustellut hyökkäystään hämärillä historiaväitteillä. Tässä sodassa taistellaan myös historiallisilla faktoilla ja musiikki todistaa Ukrainan omaleimaisesta kulttuurista. Oma ääni on kuulunut vainosta, rajoituksista ja vääristelystä huolimatta. Sitä kuunnellessa on hyvä muistaa, mikä rooli Sibeliuksella oli Suomen tavoitellessa aikoinaan paikkaa kansakuntien joukosta.