”Tutkijoina osaatte varmasti keskustella asiasta neutraalisti. Tämä teema menee niin helpolla ihmisten tunteisiin.”
Suurin piirtein näin toimittaja totesi, kun olimme keskustelemassa Gazan tilanteesta. Vaikka kommentti oli luottamuksenosoitus siitä, että keskustelu pysyy asiallisena, kertoo lausahdus myös käsityksestä, että tutkija on neutraali tarkkailija, joka lähestyy tutkimuskohdettaan kylmän viileästi, ilman tunteita.
Minä en lähesty. Olen vihainen. Vihainen siitä, että Israel saa pommittaa Gazan maan tasalle ilman, että se tuntuu juuri kiinnostavan lännen päättäjiä. Olen vihainen suomalaisille poliitikoille, jotka keksivät tekosyitä puuttumattomuudelle, tai ovat täysin hiljaa. Olen vihainen medialle sen tavasta käsitellä tilannetta historiaa ja valtasuhteita huomioimatta.
Olen turhautunut, että tutkijoiden ja asiantuntijoiden äänet ohitetaan mielipiteenä muiden joukossa; että vuosien perehtyminen ja tutkimukseen pohjautuva tieto ei merkitse mitään, jos sanottu ei vastaa kuulijan näkökantoja tai poliittisia intressejä.
Ja olen pohjattoman surullinen. Suren ihmishenkiä, jotka on menetetty ja tullaan vielä menettämään. Olen surullinen siitä, etteivät monet edelleenkään tunnu pitävän palestiinalaisten kuolemaa suremisen arvoisena.
Tunnen pelkoa, ahdistusta ja voimattomuutta. Tunnen kaikkia näitä tunteita, ja nimenomaan se tekee minusta hyvän tutkijan, sillä kyky empatiaan on yksi hyvän tutkimuksen perusedellytyksiä.
Ymmärtäminen on mielestäni aina jossain määrin empatiaa.
Etenkin hermeneuttiseen tutkimustraditioon kuuluu ajatus kulttuurisen tai historiallisen eron kohtaamisesta eläytymällä. Antropologiassa empatian rooli on ollut monimutkaisempi, sillä tutkijan tunteiden on nähty myös vääristävän ymmärrystä tutkittavien elämismaailmasta.
Kuitenkin, kun puhutaan elämästä ja kuolemasta, ei empatia tarkoita sitä, että tutkijana kuvittelisin tietäväni, mitä pommitusten keskellä elävät tuntevat, vaan inhimillisestä reaktiosta: hädästä toisen ihmisen hädän edessä.
Libanonilais-australialaisen antropologin, Ghassan Hagen mukaan antropologian tärkein saavutus on luoda halu ja kyky ymmärtää toiseutta tosissaan. Vaikka Hage pohtiikin, ovatko tutkijan tunteet väline ymmärtää toista vai luovatko ne vain illuusion ymmärtämisestä, vaatii ymmärtäminen mielestäni aina jossain määrin empatiaa, halua kohdata toinen kokonaisena ihmisenä osana maailmaa, jossa hän elää.
Nyt kokemani tunteet kertovatkin mielestäni siitä, että olen tässä mielessä onnistunut tutkijana: alueet, asiat ja ihmiset, joiden parissa työskentelen, eivät ole jääneet etäisyyden päähän vaan tulleet osaksi omaa kokemusmaailmaani; ne ovat minulle tärkeitä.
Ulkopuolisena pysytteleminen luo suuremman riskin väärinymmärrykselle ja tutkijan ennakkoasenteiden toistamiselle kuin se, että tutkimuskohde menee tutkijan ihon alle.
Vaikka tutkimuksen tulee olla neutraalia siinä mielessä, etteivät tutkijan ennakkoasenteet saa sanella tutkimustuloksia, liittyy äärimmäinen neutraaliuden vaatimus positivistiseen tutkimusperinteeseen. Siinä tutkija kuvitellaan etäisenä tarkkailijana, joka tekee objektiivisia tulkintoja tarkastelemistaan asioista ja ilmiöistä.
Tällainen käsitys tieteestä on jo pitkään osoitettu rajoittavaksi, etenkin ihmistieteissä. Pikemminkin on pyritty tuomaan näkyväksi tutkijan paikantuneisuutta ja sen vaikutusta tutkimuskohteen ymmärtämiseen. Ulkopuolisena pysytteleminen luo suuremman riskin väärinymmärrykselle ja tutkijan ennakkoasenteiden toistamiselle kuin se, että tutkimuskohde menee tutkijan ihon alle.
Palestiina/Israel-kontekstissa neutraaliuden korostaminen johtaa myös valitettavan usein siihen, että osapuolet asetetaan samalle viivalle. On kuitenkin episteemistä väkivaltaa pakottaa valtasuhteiden symmetriaa tilanteessa, jossa sellaista ei ole.
Tutkijalla, joka tuntee tilanteen kontekstin ja käsitteiden viralliset määritelmät, on myös vastuu käyttää niitä tilanteen vaatiessa.
Kriittisen tutkimuksen perusperiaatteena on tehdä valtasuhteita näkyväksi. Tällöin on puhuttava tilanteesta oikein käsittein, vaikka ne vaikuttaisivatkin joidenkin mielestä epäneutraaleilta.
On puhuttava kolonialismista, apartheidista, etnisistä puhdistuksista. On puhuttava kansanmurhasta. Tutkijalla, joka tuntee tilanteen kontekstin ja käsitteiden viralliset määritelmät, on myös vastuu käyttää niitä tilanteen vaatiessa.
Neutraaliksi puettu ulkopuolisuus ei tuota hyvää tutkimusta. Pikemminkin vaaditaan kriittistä asennetta, reflektiivisyyttä ja analyyttistä lähestymistapaa. On puhuttava totuusvallasta; etenkin silloin, kun tutkitaan kontekstia, jossa epäoikeudenmukaisuudet ja vallan epätasapaino ovat arkipäivää.
Tutkija ei ole maailmasta irrallinen tarkkailija ilman inhimillisiä tunteita. Tämän näkyväksi tekeminen ei vähennä tutkimuksen uskottavuutta.
Tutkimusprosessi vertaisarvioineen takaa tutkimuksen laadun, ja osa tuota prosessia on tunteiden reflektoiminen, ei niiden kieltäminen. Tunteet kertovat ennen kaikkea kyvystä ja halusta ymmärtää tilannetta niiden näkökulmasta, jotka siitä kärsivät ja sitä elävät.
Tiina Järvi (YTT) on Tampereen yliopistossa työskentelevä tutkijatohtori.