Kello on 8 aamulla ja lämpöasteita 35. Olemme keskellä sademetsää, lähellä paikkaa, jossa Amazon laskee Atlantin valtamereen.   

Laiva huristaa Amazon-jokea pitkin. Täällä Amapán osavaltiossa Pohjois-Brasiliassa joki on niin leveä, ettei vastarantaa erota. Virtaus on voimakas ja aallot niin korkeat, että tuntuu kuin liikkuisi avomerellä.   

Muun miehistön lisäksi kyydissä on kaksi sosiaalityöntekijää Sueli ja Leo sekä heidän pomonsa, tuomari Laura Costeira. He ovat taklaamassa tärkeää hallinnollista haastetta: kuinka Brasilian valtio voi tuoda oikeutta Amazonin sademetsän perimmäiseen nurkkaan?   

Vastaus on: lastaamalla valtio ja kaikki tarvittavat viranomaiset laivaan ja viemällä ne syvälle sademetsään.   

Laivan virallinen nimi on João Bruno II. Epävirallisesti sitä kutsutaan nimellä ”Traveling Justice” eli Matkustava Oikeus.  

Viikon kestävä reissu tehdään kahden-kolmen kuukauden välein. Vaikeat tapaukset rekisteröidään kylissä ja käsitellään myöhemmin kaupungissa, mutta kiireellisimmät asiat Laura Costeira ratkaisee suoraan paikan päällä. Tähän jokaisella brasiliaisella on perustuslain mukaan oikeus.  

Joskus Costeiran tuomiot koskevat murhia, raiskauksia ja ryöstöjä. Kuitenkin enimmäkseen – kuten maan muissakin tuomioistuimissa – kyse on perhe- ja naapuri­riidoista, byrokraattisista virheistä, huoltajuus- ja edunvalvontakiistoista, laiminlyönneistä ja sosiaalietuuksien mahdollisista väärinkäytöksistä.  

Vanhaa João Bruno II -laivaa on käytetty aiemmin matkustajien kuljettamiseen. Sen alakannella on pieni keittiö, jossa laivan miehistö tarjoilee riisiä, papuja ja lihaa kahdesti päivässä. Aivan ylhäällä on pieni aurinkoterassi, jossa tuomari Costeira pitää kaikki kuulemistilaisuutensa.  

”Älä anna seikkailun tunteen hämätä sinua”, Costeira sanoo. ”Kun uutuuden viehätys hiipuu, tämä ei ole ollenkaan hauskaa.”   

Matkustava oikeuslaitos on tärkeä. Mutta kelluvalla oikeuslaivalla työskentely on hyvin raskasta. Laura Costeira on 40-vuotias, kymmenenvuotiaan pojan äiti, jonka on jätettävä lapsensa työkomennuksen ajaksi sukulaisten huomaan.   

Costeira on laivan ainoa matkustaja, jolla on oma hytti. Muu miehistö nukkuu riippumatoissa. Laivalla on ahdasta ja tukalaa, moottori on käynnissä vuorokauden ympäri.   

”Viikko ilman yksityisyyttä, ympärivuorokautista työtä, hikeä, hyttysiä ja melua”, Costeira tiivistää.  

Vila Progresso on alueensa ainoa kylä, ja siellä asuu tuhat ihmistä. Hallinnollisesti se kuuluu alueen pääkaupunkiin Macapáan. Pankkiin, viranomaisiasioille tai poliisin palveluiden äärelle päästäkseen asukkaiden on tehtävä 12 tunnin venematka.  

Kaksi vuotta sittena alueella asuva Seu Benedito, 91, putosi paalutaloja yhdistävältä sillalta ja mursi polvensa. Sen jälkeen vanhus ei ole voinut kävellä. Hänen kolmikymppinen veljenpoikansa Seu Ariton on viime vuodet hoitanut setänsä asioita: mennyt tämän puolesta ​​pankkiin ja eläkevirastoon.  

Kaksi viikkoa sitten Ariton yritti nostaa rahaa setänsä tililtä, mutta saikin viestin: tili on jäädytetty. Ariton sai selville, että Macapán eläkeviranomaiset olivat päätelleet sedän kuolleen.   

Ei ole aivan harvinaista, että ihmiset eivät ilmoita sukulaisensa kuolemaa, jotta voisivat edelleen nostaa menehtyneen perheenjäsenen eläkettä.  

Kun Ariton kuuli, että Matkustava Oikeus oli tulossa Vila Progresoon, hän nousi pikaveneensä kyytiin, nousi João Bruno II:en kannelle ja kertoi asiasta Costeiralle. 

Tuomari käski Suelia ja Leoa varmistamaan, että Seu Benedito on elossa. Lisäksi on tarkistettava, tarvitseeko Seu Benedito holhoojaa.  

”On melko yleistä, että ihmiset pyytävät päästä holhoojaksi sukulaisilleen ja sitten varastavat heiltä”, hän sanoo.   

Sosiaalityöntekijät Leo ja Suel kiisivät pikaveneellä alas jokea kymmenisen kilometriä, kunnes joen rantaan ilmestyi muutama mökki. Ariton odotti laiturilla ja johdatti tulijat lankkuja pitkin polulle, paalujen varassa seisovien talojen ohi kotiinsa, jota eroosio on tuhonnut.   

Hökkelin lattialla istui Seu Benedito, 91. ehdottomasti elossa. Sekä hän että perhe tarvitsevat hänen eläkettään selviytyäkseen.   

Sueli ja Leo ovat koostavat kaikki Seu Benediton tiedot, haastattelevat hänen tyttäriään ja tyttärentytärtään sekä keskustevat Aritonin kanssa. Heillä on paljon paperityötä tehtävänä. 

He käskevät Aritonia tulemaan seuraavana päivänä alukselle ja tuomaan tarvittavat asiakirjat. Laiva lähtee iltapäivällä. Jos Ariton ei ole paikalla siihen mennessä, Seu Benedito ja hänen perheensä joutuvat odottamaan seuraavaa Matkustavan Oikeuden visiittiä, jonka on määrä tapahtua kahden tai kolmen kuukauden kuluttua.  

Varhain seuraavana aamuna ensimmäiset pienet veneet lipuvat laituriin João Bruno II:n ympärille. Sana näyttää levinneen ympäri aluetta: Matkustava Oikeus on paikalla.   

Tuomari Costeira istuu oikeussalissaan, joka muistuttaa työmaakonttia: tilassa on tulostin, tuuletin ja jokunen tuoli. Sisällä istuvat syyttäjä, puolustaja ja tuomioistuimen virkailija.   

Nuoriso- ja perheoikeuden tuomarina Costeira on tottunut traagisiin tarinoihin. Mutta vaikeudet, joita hän kohtaa jokivarren syrjäkylissä, ovat aivan toisella tasolla.   

”Täällä ihmisillä ei useinkaan ole yhteyttä valtioon tai oikeusjärjestelmään. Monet ottavat oikeuden omiin käsiinsä, mikä johtaa suuriin ongelmiin”, hän sanoo.  

Tänään Costeira käsittelee noin tusinaa tapausta. Yhdessä nuori nainen syyttää pikaveneen kuskia tuottamuksellisesta murhasta. Hän kertoo raskaana olleen naisen menneen keskellä yötä synnytyksen jo käynnistyttyä veneen kapteenin luo ja pyytäneen tätä viemään hänet sairaalaan.  

”Mutta satoi ja virtaus oli liian voimakas, jotta olisin päässyt turvallisesti Macapáan. Se olisi ollut hengenvaarallista”, kapteeni sanoi oikeussalissa.   

Muutamaa tuntia myöhemmin nainen menetti lapsensa. Hän on vakuuttunut, että jos hän olisi päässyt sairaalaan, lapsi olisi selvinnyt.   

Costeira vapauttaa miehen syytteestä sanomalla, että hän toimi oikein, kun ei vaarantanut omaa tai naisen henkeä.  

Tapaus osoittaa, kuinka oikeutta jaetaan näillä seuduilla tuomioistuimen ulkopuolella: tapahtuman jälkeen veneen kapteeni menetti työnsä, naapurit välttelivät häntä ja häntä kutsuttiin Vila Progressossa murhaajaksi.   

Yhtäältä vapauttava tuomio on hänelle helpotus, koska hänen ei tarvitse pelätä oikeudellisia seurauksia. Mutta mikä vielä tärkeämpää, hänellä on nyt asiakirja, joka vahvistaa: olen syytön. Mies toivoo, että tämä palauttaa hänen maineensa.  

Myös toinen käsiteltävä tapaus aamulta osoittaa, kuinka tärkeä Matkustava Oikeus on.   

Riita alle 15 euron arvoisesta hajuvedestä eskaloitui kahden miehen välillä siinä määrin, että toinen ilmestyi toisen luo ase kädessään, toinen menetti työpaikkansa opettajana ja koko kylä ehti pelätä kiistan päättyisi murhaan.   

Costeira määräsi sovittelun ja päivän päätteeksi ongelma eliminoitiin, vaikkakin vastahakoisesti, kädenpuristuksella.  

Costeiran työskennellessä näiden tapausten parissa, Seu Benediton veljenpoika Ariton on istunut odotushuoneessa tuomioistuimen ulkopuolella. Hänen sylissään ovat pyydetyt asiakirjat, syntymätodistukset, vihkitodistukset ja eläkepaperit.  

Costeira ei myönnä holhousta. Costeiran mukaan Seu Benedito on terve. Vanhus on selväjärkinen ja tietää mitä tekee. Ainoa asia, jota hän ei voi tehdä, on liikkuminen. 

”Se ei riitä syyksi, että hänen elämänsä ja kaikki päätökset annetaan jollekin muulle.”  

On kuitenkin selvää, että Seu Benedito tarvitsee apua, Costeira sanoo. Hän nimittää Aritonin Seu Benediton lailliseksi edunvalvojaksi kuuden kuukauden ajaksi, kunnes asiat eläkevirkailijoiden ja pankin kanssa on ratkaistu. Costeira koputtaa nuijaa muovipöytään. 

Ariton näyttää helpottuneelta.   

”Laiva tuo oikeuden lähemmäs meitä”, hän sanoo.