Siinä me seisoimme vastatusten brittisotilaiden kanssa. Itsetehdyt pyssymme eivät olleet hienoja, mutta kun aloimme tulittaa, sinne he juoksivat pakoon, muistelee hampaaton mummo silmät nauraen.
Itsenäinen Kenia täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Kaksiosaisissa juhlamenoissa kesäkuun Madaraka-päivä juhlistaa itsehallinnon alkamista ja lokakuun Mashujaa, sankareiden päivä, brittivaltaa vastustaneita vapaustaistelijoita.
Osallistuin Madarakan yhteydessä pieneen leffailtaan pääkaupungissa Nairobissa. Illan pääteos oli dokumenttielokuva Untold stories – Mau Mau resistance in Embu.
Kuvaaja-ohjaaja Dennis Mavingo vei kameransa 30-luvulla syntyneiden vanhusten kotikyliin ja tallensi muistot, koska hänestä se täytyi tehdä.
”Oma isoisäni oli Mau Mau -soturi, joka olisi halunnut kertoa oman versionsa, mutta ei koskaan saanut mahdollisuutta.”
Kuvausten myötä kävi ilmi, että edes vapaustaistelijoiden omat perheet eivät ole kuulleet tarinoita kunnolla. Mavingo ymmärtää, miksi.
”Ne ovat hautautuneet kontrolloidun historiankerronnan, moninkertaisten traumojen ja häpeän alle.”
Virallinen tarina ylistää Mau Mau -johtajasta Kenian ensimmäiseksi presidentiksi noussutta Jomo Kenyattaa. Embun vanhusten tarinoissa on eri sankarit, ja he makaavat makaavat unohdetuissa joukkohaudoissa. Virallisen totuuden mukaan veteraaneja on tuettu suurilla summilla, Embussa ei ole nähty shillinkiäkään.
Mau Mau -soturit tuntevat jääneensä yksin kysymään suurinta kysymystä. Taistelimme itsenäisyydestä, mutta mitä me saimme?
Jokainen aika on sokea omalle valtatarinalleen.
Elokuvan jälkeinen yleisökeskustelu on tunteellinen. Historia toistaa itseään, sanoo Mavingo.
”Olemme kauan syyttäneet ongelmistamme kolonialismia, mutta nuoret näkevät, miten oma eliittimme jatkaa varkautta. Emme voi vastustaa sitä, jos emme ymmärrä, mitä edellisille sukupolville tapahtui.”
Taistelevissa tarinoissa ei voi olla tunnistamatta tiettyä tuttuutta. Suomessa Väinö Linnan Tuntematon sotilas, kapinallinen tarina, nousi lopulta valtatarinaksi. Nairobin nuoret ovat kiihkeän yksimielisiä siitä, että täällä tarvitaan kapinallisia tarinoita, paljon.
Omat vanhempamme antoivat meille kristityt brittinimet, joita nyt vierastamme. Luovuimme itsestämme 1800-luvulla, kun saimme vaihtokaupassa koulutusta ja terveydenhuoltoa. Mutta eivät lähetystyöntekijät tulleet meitä pelastamaan, vaan raivaamaan tietä varkaudelle. Nyt me annamme lapsillemme afrikkalaiset nimet. Emmekä mene sunnuntaina kirkkoon.
Ilta päättyy 1950-luvun brittipropagandafilmiin julmista Mau Mau -terroristeista, jotka silmittömästi tuhoavat Kenian kauniita ylänköjä ja jalojen siirtomaaisäntien lahjoittamaa hyvinvointia.
No comments, kuuluu yleisöstä, kun filmi päättyy. Ei lisättävää.
Jokainen aika on sokea omalle valtatarinalleen. Historia toistaa itseään, kyllä, mutta myös vaihtaa paikkaa ja muotoa. Taistelu totuudesta on loputon jahti.
Kirjoittaja on Nairobissa asuva vapaa toimittaja ja Maailman Kuvalehden kirjeenvaihtaja.