”Syy itsesensuuriin on, että todenpuhuja jää yksin. Niin sanotusti ’viestintuoja tapetaan’.”
”Ovet moniin potentiaalisiin yhteistyökuvioihin sulkeutuisivat. Hankalan akan mainetta on vaikea karistaa.”
”Yhteiskunnallisista ja poliittista aiheista puhun vain biiseissä, sillä tuntuu uran itsemurhalta puhua niistä julkisesti tässä oman artistiuran alkuvaiheessa.”
Muun muassa tällaisin sanoin Suomessa toimivat musiikkialan ammattilaiset kuvailivat pelkojansa siitä, mitä tapahtuisi, jos he päättäisivät puhua nykyistä suoremmin esimerkiksi poliittisista mielipiteistään tai alaansa liittyvistä epäkohdista.
Sitaatit saattavat yllättää, sillä mielikuva Suomesta sananvapauden mallimaana elää vahvana. Artistit ovat myös monesti historiassa olleet rohkeita yhteiskunnallisen keskustelun vetureita. Ajatelkaa vaikka Bob Dylania, chileläistä Victor Jaraa ja monia muita 1960- ja 1970-lukujen nimiä. Ajatelkaa Stingiä, Tracy Chapmania, Morrisseytä tai arabikevään aikana Egyptin Tahririn aukiolla konsertoinutta ja maastaan sittemmin paennutta Ramy Essamia.
Nyky-Suomessa on kuitenkin verrattain vaikea löytää artistia, joka puhuu mielellään politiikkaa. Ihan tavallisiinkin haastattelupyyntöihin saapuu managerin tai levy-yhtiön edustajan välityksellä usein seuraavanlaisia vastauksia: ”Juuri nyt artisti X priorisoi esiintymisensä tarkkaan”. ”Artisti Y:llä on tulossa pian iso julkistus, säästää esiintymisensä lehdissä sinne.”
Taustakeskusteluissa supistaan kyllä epäkohdista. Niistä jokainen tuntuu toivovan, että joku toinen puhuisi.
Toki on niitäkin, jotka ottavat asioihin kantaa. Heistä tehdään juttuja, joissa kysytään, mistä he saavat rohkeutensa.
Nyt ei kysytä sitä keneltäkään. Tällä kertaa kysytään anonymiteetin suojissa, mitä kuuluu niille, jotka yleensä pysyvät hiljaisempina. Jännittääkö suun avaaminen julkisuudessa? Ja mikäli kyllä, miksi?
”Jos sitten vaikka artisti sanoo jossakin jotakin, niin mitä kaikkea hänelle siitä seuraa?”
Ihan ensin on tärkeä tehdä ero sensuurin ja itsesensuurin välillä. Sensuurissa on kyse sananvapauden todellisesta, todennettavissa olevasta rajoittamisesta, ja sellainen olisi musiikkibisneksessä iso ongelma.
”Sananvapaus on musiikkialalla kaiken pohjana. Jos sitä ei ole, musiikkialan työ käy mahdottomaksi”, sanoo Muusikkojen liiton viestintäpäällikkö Sanni Kahilainen.
Kansainvälisesti muusikkojen sananvapautta kartoittavissa tilastoissa lasketaan yleensä vain vakavia ongelmia: muusikko joutuu vaikkapa sanoitustensa vuoksi vankilaan. Tällaisilla mittareilla sananvapaustilanne on meillä Suomessa niin hyvä, että se otetaan lähes itsestäänselvyytenä.
Itsesensuurista on puolestaan kyse silloin, kun henkilö, joka haluasi ottaa kantaa vaikkapa johonkin yhteiskunnalliseen asiaan, vaikenee omasta aloitteestaan seurausten pelossa. Sellainen jää raportoimatta, koska yleensä siitä ei kuulla. Kukapa leveilisi sillä, että pelottaa
Siksi Kahilaisen mukaan on tärkeä kysyä: vaikka täällä periaatteessa saa sanoa mitä tahansa, niin saako kuitenkaan?
”Jos sitten vaikka artisti sanoo jossakin jotakin, niin mitä kaikkea hänelle siitä seuraa?”
Tätä juttua varten Maailman Kuvalehti teki kyselytutkimuksen, jonka kautta yhteensä 37 muusikkoa ja muuta alan toimijaa kuvaili lehdelle kokemuksiaan itsesensuurista.
Vaikka pienehkö otanta ei mahdollista yleistyksiä, tulokset olivat silti kiinnostavia. Työnsä vuoksi itsesensuuria harjoitti vastaajista yli puolet, 59 prosenttia. Naisvastaajista itseään sensuroi peräti 76 prosenttia.
Avoimet vastaukset piirsivät paikoin karua kuvaa alan tunnelmista; mukaan kerätyt nostot
puhuvat puolestaan. Lisäksi osa niistä, jotka eivät raportoineet sensuroivansa itseään, kuvaili kyselyyn vapaasti ilmaisunvapauteen liittyviä mietteitään.
Erityisiä tabuaiheita kyselyn mukaan ovat politiikka kaikkinensa, mutta myös alan epäkohdat, kuten syrjintä ja vallan keskittyminen.
Mutta mitä tarkalleen ottaen pelätään?
Yksi kyselyyn vastanneista artisteista on laulajalauluntekijä Anna Dantchev. Hän arvelee, että yksi syy siihen, että alan toimijat eivät koe omaa ilmaisuvapauttaan auvoisana, on se, että musiikkiala on henkilöbisnestä.
”Alalla puhutaan paljon esimerkiksi vallan keskittymisestä ja siitä, kuinka tietyt ihmiset ovat portinvartijoita. Kun tilanne on tällainen, voisin kuvitella, että jos tulee uutena alalle, siinä voi olla isoja kynnyksiä uskaltaa oikeasti sanoa, mitä ajattelee, koska ei tiedä, mihin se oma asia päätyy ja mihin se vaikuttaa. Jäävätkö työtilaisuudet saamatta? Tuleeko huono maine?”
Harvalla muusikolla on ammattiliittojen turvaama asema vakituisessa työsuhteessa. Päin vastoin ala pursuaa Dantchevin kaltaisia freelancereita, joille verkostot ovat elintärkeitä.
”Jos lähdet niitä jotenkin sotkemaan tai pahoitat jonkun mielen, niin kyllähän sitä vähän pohtii, että nyt avasin suuni, siitäkö se johtuu, että sähköposteihin ei vastata ja senkö takia se ei halua mua sinne keikalle.”
Dantchev ei ole huolineen yksin. Maailman Kuvalehden kyselyssä itseään sensuroivat vastaajat pelkäsivät selvästi eniten juuri työtilaisuuksien menettämistä. Lähes kaikki kyllä-vastaajat merkitsivät tämän vähintään yhdeksi syistä. Kaksi vastaajaa lisäsi omin sanoin, että pelkää nimenomaan kollegojen reaktioita. Yksi muotoili huolen riskinä ”sosiaalisten yhteyksien katkeamisesta”.
Kyselyn monituisissa avoimissa vastauksissa toistui koettu asema altavastaajana suhteessa alan ”portinvartijoihin”. Tämä asema saattoi liittyä ikään tai kokemattomuuteen, mutta myös vanhenemiseen, sukupuolen tai muuhun asemaan.
Dantchev ei halua nimetä tai osoitella henkilöitä, mutta kertoo, että yleensä portinvartijoiksi lasketaan muun muassa levy-yhtiöiden ja alan järjestöjen johtajia sekä henkilöitä, joiden takana on apurahoja sekä festivaalien tai tapahtumien buukkauksia.
Hänen mukaansa sillä, minkä näköisiä, ikäisiä tai mitä sukupuolta edustavia henkilöitä näillä palleilla istuu, voi olla paljonkin vaikutusta siihen, mistä asioista uskalletaan puhua.
Dantchevin omalla uralla itsesensuurissa on ollut ennen muuta kyse etnisyydestä, sillä hän on suomalaisbulgarialainen.
”En ole uskaltanut nuorempana puhua ääneen esimerkiksi siitä, miten etnisesti eri taustaiset ihmiset pääsevät esille. Olen kokenut, että jos puhun, minut koetaan vaikeana, ja se ei tietenkään millään tavalla edistä asiaa.”
”Kuulemamme perusteella kyse on myös sensuurista kannanottoihin liittyen, ei vain itsesensuurista”
Peräti 72-prosenttinen enemmistö niistä kyselyn vastaajista, jotka kertoivat sensuroivansa puheitaan, piti Dantchevin tavoin taustaansa osasyynä tähän.
Esimerkiksi yksi vastaaja kuului seksuaalivähemmistöön. Hän kertoi ajattelevansa, että fanit katoaisivat, jos hän tulisi kaapista, sillä ”genre on homofobinen”.
Sanni Kahilainen kertoo, että Muusikkojen liiton tiedossa on, että toisinaan myös levy-yhtiöiden edustajat ovat pyrkineet suitsimaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön kuuluvien julkisia puheita ja sanoituksia. Tällaisista kokemuksista on kertonut esimerkiksi pari vuotta sitten Tuure Boelius Radio Helsingin ohjelmassa Musa vai bisnes:
”Mä niinku yhä edelleen koko ajan joudun sanomaan, että mä haluun julkaista tämän, mä haluaisin, että tä ois tälleen… Saan aina kuulla sen saman, että ’eikun nyt pitäisi olla jotain universaalia, nyt ei mitään homoseksuaalisuuteen liittyvää’. Ja tota kuulee niin paljon, että olen jossain vaiheessa itse tippunut siihen samaan kuoppaan. Olen itse mennyt sessioihin, että ’nyt ei sit mitään homomusaa’.”
Toisaalta Muusikkojen liiton tiedossa on, että kaupalliset toimijat rajoittavat kaikenlaisten artistien sanomisia. Esimerkiksi eduskuntavaalien alla liitto sai kuulla, että artisteja kiellettiin ottamasta somessa kantaa kotimaan politiikkaan.
”Eli kuulemamme perusteella kyse on myös sensuurista kannanottoihin liittyen, ei vain itsesensuurista”, Kahilainen tarkentaa.
Kuitenkin vastaajien sukupuoli vaikutti kyselyn perusteella merkittävästi siihen, sensuroiko vastaaja itseään vai ei. Naisten joukossa oli vain yksi, joka ei pitänyt naissukupuolta tai alan sukupuolihierarkiaa osasyynä harjoittamaansa itsesensuuriin. Kokemuksiaan yksi vastaaja sanoitti näin:
”Naisena alalla on edelleen vaikea saada ’uskottavuutta’ kun vanhat setämiehet päättävät alan asioista. Mikäli tuo epäkohtia esille, suljetaan alan ulkopuolelle ja estetään esille pääseminen artistina, muusikkona ja/tai musiikintekijänä.”
Jos alan rakenteet sulkevat ihmisiä ulkopuolelle tai ajavat heidän sanomaansa marginaaleihin, epätasa-arvosta voi muodostua sanan- ja ilmaisunvapauskysymys.
”Jos vaikka nuoren artistin tuottaja toimii epäasiallisesti, eikä nuori sen takia halua enää olla mukana, kyllä siinäkin pohjimmiltaan on kyse ilmaisunvapauden rajoittamisesta”, Kahilainen sanoo.
Huolen alan rakenteista jakaa Helsingin yliopistossa työskentelevä musiikkitieteilijä Inka Rantakallio. Hänen mukaansa naisten on yhä vaikea päästä sisään tiettyihin musiikin genreihin. Sellaisiin lukeutuu esimerkiksi hänen tutkimuskohteensa rap.
Rantakallio jakaa kokemuksiaan kaksoisroolista käsin. Tutkijan työn lisäksi hän toimii musiikin kentällä itsekin, esimerkiksi dj:nä feministiselle SOFA-rapduolle. Siksi hänellä on omakohtainen ”tatsi siihen, millaisia asioita tuolla kohtaa”.
”Miten minua naisena kohdellaan tietyissä tilanteissa, ja millaisia asioista muut naiset puhuvat vaikkapa takahuoneissa, mutta joita ei nosteta julkiseen keskusteluun.”
Rantakallio on myös toimittanut yhdessä Heini Strandin kanssa tietokirjan Kuka kuuluu? Kirjoituksia hiphopista ja feminismistä (Kosmos 2021). Kirjassa monet tunnetut nimet, joista suurin osa on naisia tai johonkin vähemmistöön kuuluvia, pohtivat muun muassa omaa ilmaisunvapauttaan ja oman sanottavansa vastaanottoa alalla. Kokemus tietynlaisesta asemasta altavastaajana valkoisella miesvaltaisella alalla yhdistää monia kirjan tekstejä.
Alalla on myös viime vuosina tehty tuhansia kokemuksia koonneita kyselyitä yhdenvertaisuudesta. Esimerkiksi tänä keväänä julkaistiin Teoston koordinoima kysely, jonka mukaan 70 prosenttia naisista ja 77 prosenttia muunsukupuolisista ja 32 prosenttia miehistä koki musiikkialan epätasa-arvoisena. Kyselyssä hiphop erottui epäedullisesti. Sen piirissä vain kuusi prosenttia naisista koki, että ala on tasa-arvoinen, kun näin vastasi miehistä yli 70 prosenttia.
Miksi epätasa-arvo kukkii juuri musiikkialalla? Ehkä ainakin siksi, että keskusteluun vastuusta kuuluu kaikessa taiteessa aina tietty määrä vääntöä vapaudesta ja päinvastoin.
”Usein jos puhutaan vaikka jostain ongelmallisista räppisanoituksista, nostetaan esiin ’taiteilijan vapaus’, ’sanat ovat vain sanoja’, joskus tulee se sananvapauskin sieltä. Aletaankin yhtäkkiä irrottamaan sanojen merkityksiä muusta yhteiskunnallisesta kontekstista. Ymmärrän tietyllä tavalla, mutta välillä tuntuu, että tämä on vain keino väistää kritiikkiä”, Rantakallio sanoo.
Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Onko musiikkialan tasa-arvo niin huonolla tolalla, että siitä muodostuu Suomessa ilmaisunvapauskysymys?
Vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään: kokemus taustan vaikutuksesta ilmaisunvapauteen jakoi Maailman Kuvalehden kyselyn vastaajia jyrkästi sukupuolen mukaan.
Miehet sensuroivat puheitaan kaiken kaikkiaan harvemmin kuin naiset. Lisäksi vain neljä miestä kertoi sensuroivansa puheitaan jostakin taustaansa tai identiteettiinsä liittyvästä syystä. Avoimista vastauksista välittyi, että tasa-arvokysymyksiä pidetään kuitenkin arkaluontoisina.
Yksi mies kertoi kyselyssä vaikenevansa tasa-arvosta kaikkinensa. Syyksi hän kertoi napakasti: ”Olen keski-ikäinen, valkoihoinen cis-mies”. Kyselyn vastaajien joukossa ei ollut myöskään yhtäkään miestä, joka olisi halunnut puhua kyselyyn kirjaamistaan tasa-arvomietteistä tässä jutussa nimellään. Yksi miesvastaaja kyseenalaisti koko asetelman:
”Muusikkoroolissani ihmettelen jatkuvasti mediassa näkyvää sukupuolittunutta keskustelua. Naisartistit hallitsevat listoja, mutta silti joku b-sarjan räppäri valittaa mediassa alan huonoa kohtelua (kun oma ura ei lähde lentoon). Toivoisin median suhtautuvan näihin puheisiin hieman kriittisemmin ja perusteluja vaatien – etenkin, jos sukupuolen nähdään olevan spektri eikä binäärinen biologinen ominaisuus (—) Muusikkona en saa olla sitä mieltä, että bändi muodostuu sopivista jäsenistä, vaan myös sukupuolijakaumaa (binääristä) tulisi edistää. Tämä on ideologian ujuttamista ohi taiteen.”
”On hyvä, jos keskustelu saa oikeasti tulla käydyksi, ilman että siinä heti jotakuta canceloidaan yhden sanomisen perusteella.”
Inka Rantakallio kertoo pohtineensa, mistä suuri sukupuoliero kaikissa alan kyselyissä johtuu. Kertooko se siitä, että kaikki eivät ole seuranneet viime vuosina käytyjä keskusteluja esimerkiksi klassisen musiikin #metoosta tai #punkstoosta?
Ehkä eritaustaiset ihmiset myös seuraavat julkisia ruotimisia eri näkökulmista. Siinä missä osalle kyse on kaivatusta vertaistuesta ja joukkovoimasta, toisille kohut viestivät huolestuttavasta keskusteluilmapiiristä.
Maailman Kuvalehden kyselyssä toiseksi yleisimmin itsesensuuria perusteltiin huolella somekohuista, fanien menetyksestä ja niin kutsutusta ”cancel-kulttuurista”. Näitä huolia esiintyi etenkin miehillä mutta myös muilla.
Cancel-kulttuuria on vaikea määritellä neutraalisti. Yhden määritelmän mukaan syrjivästä puheesta vaaditaan nykyään vastuuseen aiempaa herkemmin. Julkinen puhe siistiytyy, syrjintä vähenee.
Toisen määritelmän mukaan siinä on kyse Yhdysvalloista meille rantautuneesta tulehtuneesta keskustelukulttuurista, jossa yksilöt joutuvat kielteisten kampanjojen kohteeksi, jos he käyttävät esimerkiksi vahingossa jotakin väärää termiä tai lausuvat fanipohjalleen epämieluisan poliittisen kannan.
Tällaisen määritelmän mukaan nykyinen julkinen keskusteluilmapiiri, ”cancel-kulttuuri”, on käytännössä sananvapautta rajoittava – tai ainakin itsesensuuriin kannustava.
Sanni Kahilainen tunsi alallaan esiintyviä keskusteluilmapiiriin liittyviä huolia jo ennen kyselyä. Hänen mukaansa riskinä on, että ihmisten ei anneta oppia.
”On hyvä, jos keskustelu saa oikeasti tulla käydyksi, ilman että siinä heti jotakuta canceloidaan yhden sanomisen perusteella. Onhan se aika pelottavaa, jos ajattelee, että koko ura on vaakalaudalla, jos sanoo jotain jostain yhdestä asiasta.”
”Jos on haluttomuutta omalla nimellä ja naamalla tulla puhumaan, se voi olla sellaista oman energian suojelua.”
Ei ole tarpeen pyrkiä maailmaan, jossa kaikki kaikkialla puhuisivat täysin estoitta. Osa myös Maailman Kuvalehdelle raportoidusta itsesensuurista perustuu aivan tavalliseen harkintaan.
”En kauheesti viitti mustamaalata ihmisiä.”
”[Vaikenen] kärkkäistä mielipiteistä mistä tahansa asiasta.”
Mikä sitten voisi olla sananvapauden tavoitetila musiikin kentällä? Sanni Kahilaisen mukaan seuraava: että mikään taho ei rajoittaisi muusikoiden ilmaisunvapautta ja että kaikki äänet pääsisivät kuuluviin. Ja kun ihminen sitten itse haluaa sanoa jotain, sanominen ei tyssäisi itsesensuuriin.
Tähän liitto haluaa myös kannustaa. Korona-aikana se lanseerasi Nyrkki-palkinnon, joka nostaa esiin ihmisiä, jotka pyrkivät vaikuttamaan musiikkialan asioihin.
Vastuuta itsesensuurin kitkemisessä Kahilainen näkee osaltaan medialla. Jos artisti haluaisi puhua taiteestaan, mediassa otsikot väännetään monesti jostain henkilökohtaisesta ominaisuudesta tai tietystä yhdestä lauseesta, josta sitten tehtaillaan aina vain uusia juttuja.
”Keskustelu ei voi jatkua ja mielipiteet muuttua, vaan ihmisestä tehdään yhden asian ihminen. Tällaisen kokemuksen jälkeen ei välttämättä halua antaa haastatteluja.”
Entä olisiko muusikoilla jonkinlainen erityinen velvoite käyttää omaa julkista asemaansa asioiden edistämiseen, yhteiseen hyvään?
”Hankala kysymys, koska jo pelkkä artistina toimiminen on vaativaa ilman, että se on poliittista tai kantaaottavaa. Tarvitseeko ihmisen ylipäätään ottaa kantaa? En tiedä. Voiko sitä koskaan sanoa, että pitäisi?”, Kahilainen vastaa.
Inka Rantakallio ehdottaa yleisohjeeksi kohtuullisuutta siinä, mitä vaaditaan ja keneltä. Hän antaa esimerkin. Jos kyseessä on vaikka joku tunnettu valkoinen rap-artisti, häneltä voisi olla lupa olettaa esimerkiksi rasismin vastaisia kannanottoja, sillä hän tienaa elantonsa mustien kehittämällä musiikkigenrellä, joutumatta itse kohtaamaan ihonväriin kohdistuvaa syrjintää.
”Mutta se on epäreilua, että kun vaikkapa mustat suomirap-artistit rupeavat tekemään musiikkia, niin sitten heti oletetaan, että se on poliittista ja että he ottavat kantaa. Hei eivät saa olla vain artisteja. Se ei ole mielestäni kohtuullista, vaikka mentäisiin päälavasuosioon asti.”
Hänen mukaansa moni alalla toimiva nainen ei esimerkiksi jaksa osallistua syrjintää koskevaan keskusteluun vaan tekee mieluummin omaa juttuaan, rakentaa omia verkostojaan.
”Jos on haluttomuutta omalla nimellä ja naamalla tulla puhumaan, se voi olla sellaista oman energian suojelua. Mieluummin keskittyy siihen, että saa tehdä omaa musaa ja taidetta rauhassa.”
Muusikko Anna Dantchev kertoo saaneensa rohkaisun: jos on jotain sanottavaa, sano se, koska todennäköisesti joku muukin ajattelee samoin.
”Itsekään en ole aina ollut näin rohkea, ja kun tässä sulle puhun, siinä on semmoinen pieni pelko, että kun se julkaistaan, mitäköhän muut ajattelevat?” hän sanoo.
”Mutta Suomessa meillä on oikeasti sananvapaus. Toivon, että moni kokisi tietyissä tilanteissa myös velvollisuutenaan uskaltaa sanoa asioita.”
Mistä vaietaan ja miksi?
”Epäsopivista toimintatavoista, väärinkäytöksistä, ”egoiluista” ja toksista työskentelytavoista.”
”Musiikkialan kuppikuntaisuus ja tiettyjen yhtiöiden ylivalta alalla. Jos et pääse oi[1]keisiin piireihin sisään, ei käytännössä ole työllistymismahdollisuuksia juurikaan tarjolla. Radiosoitto rajoittuu tiettyjen levyyhtiöiden markkinoituihin artisteihin, vaikka musiikki sinänsä ei olisi kovin kummoista. Indie-artistina ei pääse radiosoittoon, koska nykyään puuttuu ohjelmat, joissa ei olisi valmista soittolistaa.”
”Kaikki poliittiset mielipiteet, jotka poikkeavat vasemmisto-vihreästä ajatusmaailmasta – täysin riippumatta, kuinka perusteltuja ne ovat.”
”En uskalla tuoda esille somessa poliittista kantaani, jottei minua leimata rasistiksi.”
”Klassisen musiikin maailmassa vallitsevat autoritääriset opetuskäytännöt, suosimisjärjestelmä ja opintomaailmassa eriarvoinen kohtelu ja turvaton oppimisen ilmapiiri.”
”Ilmastonmuutos, tai oikeastaan mikä vaan stereotyyppisesti ihmisiä ärsyttävä kannanotto. Feminismi, musiikki-alan epätasapaino jnejnejne. Huomaan itse kestäväni ja inspiroituvani ihan eri tavalla kannanottavista julkaisuista yms. kuin kokemani muu ympäristö.”
”Klassiselle musiikille suuntautuva yhteiskunnan tuki on massiivinen verrattuna esim. muille genreille, jossa on aivan yhtä päteviä ja briljantteja tekijöitä. (—) valtakunnan ylimpiä tekijöitä myöten on somekuraa tullut niskaan kun avoimesti pohtii onko tämä suhde oikeudenmukainen, eettisesti tai moraalisesti oikein.”
”Musiikkialan päällekkäisistä rooleista/vallan kasaantumisesta, portinvartijoiden ikä- ja sukupuolijakaumasta, alan ikäsyrjinnästä, alan kyvyttömyydestä kohdata diversiteetti muutenkin kuin vain kyselyissä.”
”En kerro, että minulla on kova esiintymisjännitys, ettei jää työtä saamatta. En voi puhua, että musiikkialalla on paljon liikaa koulutusta. En voi puhua, että musiikkialalla on paljon huumeita ja alkoholia.”
”Naisena raskaudet ja vanhemmuus vähentävät kiinnostavuuttani artistina, miehellä tilanne ei ole samanlainen. Myös ikä on naisella kriittisempi, yli kolmekymppinen ja varsinkaan yli nelikymppinen (mikä pian olen) ei ole enää relevantti.”
”Tulisin tahallaan ja tahattomasti väärinymmärretyksi, sanomisiani spinnattaisiin irrottamalla ne kontekstista ja luultavasti joku isompi media käärisi sillä myös rahaa. Ajautuisin tilanteeseen, jossa joudun uudestaan ja uudestaan selittelemään ja toistelemaan sitä, mitä olen jo sanonut, ilman että minua oikeasti edes halutaan ymmärtää. Lisäksi tästä saattaisi jäädä pitkäaikainenkin tahra tai leima.”
”Taide- ja kulttuurialan ihmiset kokevat hyvin voimakkaasti olevansa oikeamielisiä myös poliittisista asioista, jotka eivät suoraan liity kulttuurin tai taiteeseen. Tämä tekee keskustelun usein voimakkaan tunnevaltaiseksi ja nopealiikkeiseksi sosiaalisessa mediassa.”
”Seuraajat voisivat vaihtua, jengi vois alkaa haukkumaan ja värittämään mua niiden lasien läpi. Fanikannan laajuus ehkä suppeutuisi (esim vaikka persut ja oikeisto, joita faneissani on yllättävän paljon, ei välttämättä enää kuuntelis).”
”Ihmiset nykyään suuttuvat herkästi ja monella on kokemus, että pitää ns varoa itseään, ettei loukkaa ketään. Ei anneta mahdollisuutta keskustelulle vaan sen mahdollisuus tapetaan jo alkuunsa tässä cancel-kulttuurissa. Taide on kuitenkin kautta aikojen ollut kanava, jota kautta puututaan epäkohtiin. Ja sen pitäisin sitä edelleen olla.”
”Koska en ole alalla suuren yleisön tuntema ja edelleen yritän saada uraani eteenpäin, mahdollisuuteni työllistyä alalla loppuisi käytännössä siihen. Jos avaa ns. pienenä tekijänä suunsa, kukaan ei enää halua tehdä julkisesti yhteistyötä, koska pelkäävät myös itse joutuvansa mustalle listalle. Kaikki pikkutekijät ja alalle toivovat pelkäävät isoja nimiä alalla. Nämä isot nimet ovat pääasiassa keski-ikäisiä ja siitä vanhempia miehiä.”
”Miehet saavat vipeltää vapaammin. Naisia ollaan herkemmin ristiinnaulitse[1]massa, ja naisvihan rehottaessa siihen tulee vielä ekstramausteet päälle.”
”Naisena kun avaa suun, se koetaan helposti ilonpilaajaksi ja ärsyttäväksi ja noloksi. Kun mies tekee saman, niin stereotyyppisesti se on vahvuutta ja johtajuutta, sekä jollain tavalla karismaattista ja sitä katsotaan läpi sormien, vaikka tulisi sammakoita.”
”Naisella on erilainen rooli musiikkialan johtajana kuin miehellä. Ala on kovin konservatiivinen, kun mennään johtotasolle.”
”Taide- ja kulttuurialan ihmiset kokevat hyvin voimakkaasti olevansa oikeamielisiä myös poliittisista asioista, jotka eivät suoraan liity kulttuurin tai taiteeseen. Tämä tekee keskustelun usein voimakkaan tunnevaltaiseksi ja nopealiikkeiseksi sosiaalisessa mediassa.
Juttua varten on taustahaastateltu myös artisti-ihmisoikeusaktivisti Ramy Essamia, YleX.fi sivuston tuottajana työskennellyttä Sofia Tawastia, radiojuontaja-musiikkialan taustavaikuttaja Setumo Bodibea sekä musiikkialan tapahtumateknikko Rafael Camposia.
•