Kello lyö kymmentä yli, kun ruudulle piirtyvät hymyilevät kasvot. Kasvoja kehystää seinällä riippuva suurikokoinen, edesmennyttä eteläafrikkalaista laulaja-kansalaisoikeusaktivisti Miriam Makebaa esittävä muotokuva.
Ruudun leveä, lämmin hymy kuuluu sekin laulaja-aktivistille, sukupolvia nuoremmalle Toya Delazylle. Kotisohvallaan Itä-Lontoossa hän puhkeaa pahoittelemaan myöhästymistään. Kiirettä on pitänyt: tällä hetkellä ajasta kilpailee kaksi tärkeää mutta hyvin erilaista työtä.
Niistä ensimmäinen on jo toista nousuaan kokeva ura artistina. Haastattelun aikaan Delazy on hiljattain julkaissut uuden EP:n nimeltä Sheesh, ja muutama biisi soi jo brittiradiossa.
Menossa on levyn ahkera markkinointi – Maailman Kuvalehden haastattelun jälkeen Delazy kiirehtii toiseen haastatteluun Sohon kaupunginosaan. Viikonloppuisin on keikkoja, ja koska nyt puhutaan ravemusiikista, ne voivat venyttää työpäiviä aamuyön tunneille.
Muina hetkinä Delazyn velvollisuudet ovat arkisempia. Hän hoitaa kotona pian vuoden täyttävää tytärtään. Perheen molemmat aikuiset sumplivat menojaan lapsen ympärille, sillä päivähoitopaikkaa ei vielä ole. Britannian lastenhoitosysteemiä Delazyn kuvaa sanalla ”sotku”; moni suomalainen vanhempi saanee näistä tunnelmista kiinni.
Oikeasti Toya Delazyn tarinassa harva asia on silti tylsä ja arkinen. Elely osa-aikaisena kotiäitinä on sekin kaikkea muuta kuin odotusten mukaista.
Perheen lapsella on nimittäin toinenkin äiti, ranskalainen Alisson. Se ei ehkä olisi Lontoossa tai Suomessa valtava uutinen, mutta Delazy on alun perin kotoisin KwaZulu-Natalista, Etelä-Afrikan koillisesta maakunnasta.
Kun Delazy nuorena haaveili perheestä, kotikulmilla sateenkaariväellä oli harvoin tällaisia loppuja.
”Homous on Etelä-Afrikassa ehkä laillista, mutta silti on paljon homofobiaa ja epäinhimillistämistä. Sitä kuulee aina rakastavaisista, jotka ovat kuolleet tai ihmisistä, jotka ovat joutuneet käymään läpi karmaisevia asioita seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.”
Hän jakaa tarinaansa avoimesti, sillä hänen mukaansa menestystarinat normalisoivat sateenkaariperheitä. Toistaiseksi hän raivaa latua umpihangessa, sillä muita esikuvia kotiseudulta ei ole.
”En tunne enkä tiedä ketään muuta queer-zulu-äitiä”, hän sanoo.
Isoisoäitini oli ensimmäinen nainen, joka inspiroi minua ajattelemaan, että voisin raivata omaa polkuani.
Instagramin kuvaseinällä vilisee värikkäitä potretteja, pätkiä musiikkivideoista ja otoksia vauvaperheen elämästä. Biossa lukee vapaasti suomennettuna: afroraven äiti – elektronisen musiikin artisti. Zulu-kansan prinsessa. Oman galaksini toimitusjohtaja.
Ei olisi lainkaan tavatonta, että tällaiset hehkutustekstit olisi kynäilty kieli poskella.
Nyt kyse ei ole pelkästä vitsailusta: Toya Delazy on prinsessa ihan oikeasti. Ei ehkä minkään nykyaikaisen valtion, mutta kansan kylläkin.
Delazy, syntymänimeltään Latoya Nontokozo Buthelezi, kuuluu Etelä-Afrikassa tunnettuun Buthelezien zulukuningassukuun. Se on politiikan, uskonnon ja kulttuurin ympärille kietoutunut instituutio, jolla on ollut merkittävä rooli esimerkiksi apartheidin vastaisessa liikkeessä.
Artisti periytyy äitilinjastaan suoraan ikonisesta perinnesäveltäjästä, prinsessa Magogosta.
”Isoisoäitini oli ensimmäinen nainen, joka inspiroi minua ajattelemaan, että voisin raivata omaa polkuani. Hän mursi sukupuolirooleja olemalla nainen ja ylistyslaulaja, sillä rooli oli yleensä varattu vain miehille”, Delazy kertoo.
Isoisoisoisä puolestaan oli Dinuzulu kaCetshwayo. Hänet historia muistaa viimeisenä virallisesti tunnustettuna zulukuninkaana. Hänen johtamansa joukot taistelivat puukeihäillä tuliaseistettujen kolonialistien valloitusyrityksiä vastaan, ja kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti onnistuivatkin siinä jonkin aikaa.
”Olen oppinut tarinan perheestä, oikeastaan kansakunnasta, joka taisteli oikeuksistaan ja jolla oli omat arvonsa ja kulttuurinsa. Tällä on ollut suuri merkitys siihen, miten minä edustan itseäni nyt ja miten haluan jakaa kulttuuriani maailmalla.”
Nyt seuraa henkilökuvaklisee: Delazy osoitti kiinnostusta musiikkiin jo lapsena; hän soitti pianoa ja teki sävellyksiä.
Enempää kliseitä on vaikea keksiä, sillä artistin tie tähtiin on ollut täynnä nousukiitoista kiiltokuvapintaa rikkovia töyssyjä, haparointeja ja u-käännöksiä.
Nuoruudessa näytti todennäköiseltä, että Delazysta tulisi urheilija. Tai lääkäri, vaikkakin siihen hän kertoo olevansa oikeasti liian verikammoinen ”kirkuja”.
Mutta sitten, vuonna 2008, kun Delazy oli lukioikäinen, hänen yksinhuoltajaäitinsä kuoli auto-onnettomuudessa. Musiikki tarjosi tavan käsitellä surua ja ulkopuolisuutta. Vielä nykyäänkin Delazyn puheissa musiikki esiintyy sellaisissa lauseyhteyksissä kuin ”syy siihen, miksi olen elossa” ja ”ainoa asia, joka sai minut tuntemaan itseni onnelliseksi”.
Tunnetulta suvulta uravalinnalle ei herunut tukea. Delazy muutti pois kotoaan ja päätyi pitämään taustansa pitkään piilossa. Hän raivasi tietään pohjalta. Punkkasi ystäviensä nurkissa, tuotti musiikkia, esiintyi ”random goottibaareissa”, nauhoitti demoja. Jossain kohtaa joku niistä päätyi oikeisiin korviin Sony Music Africalla.
Levytysdiili jättiyhtiön kanssa johti läpilyöntiin poppia, jazzia, elektroa ja hiphopia yhdistelevällä englanninkielisellä musiikilla. Vuonna 2013 esikoislevy Due Drop korjasi vuoden uuden tulokkaan, parhaan pop-levyn ja parhaan tuottajan pystit Etelä-Afrikan musiikkialan palkintogaalassa. Vuosina 2013 ja 2014 Delazy oli ehdolla tusinaan muuhunkin palkintoon.
Kuuluisuuden myötä media alkoi kaivella artistin taustoja. Asiat alkoivat vaikeutua.
”Kaikki alkoivat syöttää kuvaan omaa ymmärrystään siitä, kuka minun pitäisi olla ja miten minun tulisi ilmaista itseäni. Ei se tuntunut yhtään siltä, että nyt olen lyönyt läpi, nyt voin asettua aloilleni.”
Myös itse musiikki alkoi olla kohujen kohteena. Esimerkiksi video biisistä Forbidden fruit, (kielletty hedelmä) tuli Delazyn mukaan kotimaassa varjobannatuksi, koska siinä näkyy moninaisia, siis myös keskenään samansukupuolisia pareja suutelemassa.
”Minun piti löytää itseni uudelleen ja muistaa miksi aloitin”, hän kertaa tunnelmia nyt lähes vuosikymmen myöhemmin. Löytäminen johti siihen, että Toya jätti Sonyn ja muutti puolisoineen Lontooseen vuonna 2015.
”Halusin turvallisen tilan, jossa voisin rauhassa tehdä taidettani, ilman että minun täytyi pelätä vaikkapa sitä, että voisin tulla tapetuksi homoseksuaalisuuteni vuoksi.”
Sillä, hän kysyy, mitä iloa on isosta yleisöstä, jos sille ei aio puhua tärkeistä asioista?
”En periydy sukulinjasta ihmisiä, jotka suostuvat vaikenemaan!” hän naurahtaa.
Ruutuun aukeaa ikkuna, jossa on joutomaata, autonromu ja mielikuvituksellisiin asuihin pukeutuneita ihmisiä. Funani-nimisen biisin tempo vie mennessään heti, mutta menee hetki, ennen kuin korva saa koko juonesta kiinni.
Zulun kieli, jota puhuu noin 10 miljoonaa ihmistä pääasiassa Etelä-Afrikassa, on yksi niistä afrikkalaisista kielistä, joissa on niin sanottuja klikkiäänteitä. Mehevien bassojen joukossa ne kuulostavat ensi kertaa kuultuna ihmisäänen sijaan joltakin rytmisoittimelta.
”Kun ihmiset kuulevat musiikkiani, he ovat, että wow, mikä tuo kieli oikein on”, Toya Delazy sanoo. Silloin hän pääsee tekemään jotain, mistä hän todella nauttii: kertomaan juuristaan.
Vapaana kotimaansa ja ison levy-yhtiön rajoituksista, luovuus on kukkinut. Nykyään jopa hänen levyttämänsä musiikin genre on hänen itsensä kehittämä ”afrorave”. Siinä olennaista on eri kulttuureista tulevien vaikutteiden sulauttaminen.
Artistin omissa biiseissä se tarkoittaa yhdistelmää moderneja elektronisia soundeja, teknobiitteihin sekoittuvia perinteisiä zulukansan rumpurytmejä sekä zulun kieltä ja englantia sekoittelevia laulu- ja räppiosuuksia.
Sanalla sanoen toimivaa tanssimusiikkia.
Tyyli syntyi kuitekin alunperin protestina. Artisti kertoo, että musiikinteko nykymuodossaan on ollut voimaantumisprosessi, paluu oman identiteetin juurille.
”Tuntuu surkealta, että kun me afrikkalaiset kouluttaudumme, meidän tulee riisua yltämme kulttuurimme sen merkiksi, että olemme sivistyneitä. Haluan olla maailmankansalainen, mutta haluan siitä huolimatta pitää kiinni juuristani.”
Samaa mahdollisuutta omasta historiasta voimaantumiseen hän toivoisi kaikille maansa ja maanosansa nuorille. Hänen mukaansa kolonialismin perintönä Afrikkaa vaivaa nimittäin tietynlainen historiattomuus. Koulun historiantunneilla opitaan enemmän Euroopasta kuin alueen kansojen omasta siirtomaa-aikaa edeltäneestä ajasta.
”Yritän muistuttaa ihmisiä siitä, keitä olimme ennen kolonisaatiota. Mihin uskoimme ja miten kohtelimme toinen toisiamme.”
Kun omia kulttuurisia juuria ei tunneta, tuontituotteena saapuneita arvoja saatetaan alkaa pitää afrikkalaisina. Esimerkiksi homofobia on sekin siirtomaa-ajan tuontituote, Delazy selittää.
Mutta kyse on paljon laajemmasta asiasta. Kolonialismin perintöön kriittisesti suhtautuva koulutus voisi auttaa nuoria kyseenalaistamaan muitakin vallitsevia arvojärjestelmiä ja löytämään itsekunnioitusta. Vaikutus olisi valtava: vuonna 2030 Afrikka tulee ennusteiden mukaan olemaan koti 42 prosentille maailman nuorista.
”Emme halua kansakuntaa, joka kulkee kerjäämässä. Haluamme kansakunnan, joka on voimaantunut.”
Keskustelun aiheet ovat hankalia, mutta vastaukset ovat suoria ja selkeitä. Ei ihme, että Toya Delazy tulee usein tituleeratuksi aktivistiksi ja että häntä pyydetään ottamaan kantaa milloin mihinkin. Nytkin.
Mutta miten se kaikki alkoi, halusiko hän itse olla aktivisti?
Hän pohtii vastaustaan pitkään.
”Kun alat puhua, sinulle kai vain annetaan se tila, että ok, olet siis nykyään aktivisti. Se on sellaista lokerointia. Olen ensimmäinen sukupolvestani, joka puhuu näistä teemoista avoimesti, olen ensimmäinen, jolla on sateenkaariperhe. Jo se, että mainitsen asiasta, pistää minua tähän aktivistirooliin.”
Näin se menee Suomessakin: jos henkilö kuuluu johonkin vähemmistöön, häntä usein pyydetään puhumaan edustamansa vähemmistön suulla.
”Minusta olisi ihana olla vain… vain olla. Mutta tuntuu siltä, että minulla ei ole sitä etuoikeutta.”
Kysymykseen siitä, miksi verrattain harvat muusikot ja artistit ovat aktiivisia yhteiskunnallisissa kysymyksissä, Delazy vastaa ykskantaan: koska se ei kannata.
”Se on oikeastaan aika pelottavaa. Ei kukaan halua olla se ainoa, joka pistää ihmiset kasvotusten vaikeiden asioiden kanssa.”
Hän ei kuitenkaan usko, että ihmiset eivät vain välittäisi maailman menosta. Voihan kysymyksen kääntää toisinkin päin: miksi puhua vaikkapa vähemmistöjen syrjinnästä, jos sitä ei ole itse kokenut? Sen sijaan hän uskoo, että kuka tahansa, joka olisi joutunut ”vaiennetuksi ja poispyyhityksi” kuten hän, haluaisi puhua kokemastaan.
”Ei näitä asioita nosteta esiin, koska haluaa olla suosittu. Niitä nostetaan, koska ne tekevät kipeää. Ei ole mitään satuttavampaa kuin se, että sinua epäinhimillistetään jostain sellaisesta, mitä et voi muuttaa. Jos et ole tuossa asemassa, miksi sanoisit mitään, kun voisit vain pitää hauskaa?”
Kun vaikeista asioista puhuu musiikissa, meno ei käy liian raskaaksi, Delazy pohtii. Hän, kuten kukaan muukaan, ei tietenkään halua velloa aamusta iltaan synkissä tunnelmissa luetteloimassa maailman virheitä.
Vaaditaan vain pieni rohkaisu, ja keskustelu kääntyy ihan toisenlaisiin tunnelmiin – ja ihan muihin unelmiin.
Niissä Toya Delazy nousee vielä esiintymään Glastonburyn ja Madisson Square Gardenin lavoille.
Toya Delazy Helsingissä Maailma kylässä -festivaalilla lauantaina 27.5. klo 17:30.
Kuka?
Toya Delazy
Oikealta nimeltään Latoya Nontokozo Buthelezi
Syntynyt: 5. helmikuuta vuonna 1990 Etelä-Afrikassa, asunut Lontoossa vuodesta 2015
Kuka: Elektronisen musiikin artisti, laulaja, lauluntekijä, musiikintuottaja, tanssija ja nykyään myös ääninäyttelijä englanninkielisessä Tehotytöt-animaatiosarjassa. Kehittänyt oman musiikkigenren, afroraven.
Kuuntelee: elektronisen musiikin lisäksi paljon klassista musiikkia.
