Liikunnanopettajilla on monta tapaa muodostaa oppilastaan joukkueita. Helsingin Käpylässä Yhtenäiskoulussa liikunnanopettaja Janiina Hertto pyytää oppilaita toisinaan jakautumaan ryhmiin sen mukaan, ovatko he syntyneet parillisessa vai parittomassa kuussa. Toisinaan hän saa idean vaikkapa väreistä.

”Yhteen joukkueeseen mustapaitaiset oppilaat ja toiseen harmaapaitaiset – ja loput värit sille puolelle, jossa on vielä tilaa”, Hertto havainnollistaa.

Toisinaan ryhmiä tarvitaan enemmän, silloin liikuntaryhmän voi laittaa ottamaan luvun vaikkapa neljään. Mutta siitä liikunnanopettaja Hertto pitää huolen, että joukkueita ei koskaan muodosteta oppilaiden persoonan, taitojen eikä kaverisuhteiden perusteella. Näin oli Herton omassa nuoruudessa ja aika monen keski-ikäisen suomalaisen liikkatunneilla.

”Kapujako on todellakin so last season”, Hertto sanoo ja nauraa.

Hän on opettanut liikuntaa 18 vuotta. Hän on myös koulunsa apulaisrehtori. Käytännöt ja opetussuunnitelmat ovat sinä aikana kovasti muuttuneet.

”Monen oppilaan vanhemmalla saattaa olla vahvat muistot omilta kouluvuosilta. Sanon heille aina, että koululiikunta muuttuu samaa tahtia kuin muukin yhteiskunta.”

Tänään Janiina Hertto on koululla käymässä vain valokuvaa varten. Hän on pitkällä sairauslomalla rintasyövän takia. Herton pitkäaikainen työpari Sami Sirviö lähtee jo liikuntasalille. Siellä kaapista pehmennyspatjoja nostelee Herton sijainen, Lassi Kukkonen. Yksi muutos tämäkin, liikunnanopettajan ei enää tarvitse olla tiettyä sukupuolta.

Kahdeksasluokkalaisilla on alkamassa Move-mittaus. Sirviö teippaa jumppamattoihin kaksi raitaa. Nykyisessä peruskoulun opetussuunnitelmassa ei ole cooper-testiä, kuntopiiriä eikä hiihtokilpailuja. Ainoa oppilaan kuntoa mittaava testi on tämä toimintakykyä selvittävä Move- mittaus, joka teetetään oppilailla viidennellä ja kahdeksannella luokalla.

Iita Kiikkala asettuu selälleen matolle. Luokkakaveri tarkistaa, että selällä maatessa Kiikkalan sormenpäät ovat ensimmäisellä viivalla. Sirviö puhaltaa pilliin ja vatsalihastesti alkaa. Kiikkalan sormet työntyvät mattoa pitkin seuraavalle viivalle.

”Jaksaa, jaksaa”, tsemppaa Sirviö.

Oppilaat tietävät, että tuloksia ei ole tarkoitus vertailla porukalla. Ne tallennetaan oppilaan henkilökohtaisiin terveystietoihin. Näin kouluterveydenhuolto huomaa, jos jonkun tulokset ovat selvästi pudonneet edellisestä mittauksesta.

Maksimimäärä tässä ajassa on 75 ja siihen ryhmässä yltää muutama oppilas. Kiikkala saavuttaa maksimista puolet ja on tulokseen tyytyväinen.

Ohjelmassa on myös kehon liikkuvuuden mittaamista. Oppilaat asettuvat lattialle istumaan jalat ja selkä suorina, kokeilevat saavatko kädet selän takana yhteen siten, että toinen käsi koukistuu ylä- ja toinen alakautta.

Sami Sirviö arvelee, että joillekin oppilaille liikuntatunti on viikon ainoa liikettä tuova hetki. Liikunnan puute ja liiallinen istuminen alkavat vähentää 14-vuotiaiden liikkuvuutta, sen testi tuo esiin täälläkin.

Nämä kasiluokkalaiset ovat oman koulunsa ensimmäinen ikäryhmä, joka on osallistunut koululiikuntaan alusta asti sekaryhmänä, ilman sukupuolten mukaista jaottelua. Se on nykyinen suuntaus ja suositus koko maassa.

Iita Kiikkalasta olisi kummallista jakaa liikuntaan osallistujat sukupuolen mukaan.

”Onhan se kiva olla samassa ryhmässä kaikkien kavereiden kanssa. Ja entä jos ryhmässä joku on trans, mihin ryhmään hän menisi”, Kiikkala kysyy.

Janiina Hertto ja Sami Sirviö muistelevat olleensa muutoksen alkuvaiheessa hiukan hämillään. Näkyvin yhdistämisestä koitunut muutos oli ryhmäkoon kasvaminen. Jos aiemmin yhdessä liikkaryhmässä oli 10–20 oppilasta ja yksi opettaja, yhdistämisen jälkeen ryhmässä saattaa olla 40–50 oppilasta ja kaksi opettajaa.

”Kyllä siinä mietti, katoaako yksilöllinen kontakti”, Hertto sanoo.

Opettajat tunnistivat valinneensa sukupuolittuneissa ryhmissä oppilaille erilaisia lajeja. Tytöillä teetettiin aiemmin enemmän tanssillisempaa liikuntaa, pojilla korostui pallo- ja ryhmäpelit.

”Aluksi me teetimme uusissa sekaryhmissä enemmän liikunnallisia leikkejä ja pelejä”, Hertto kertoo.

Kokemuksen karttuessa opettajat ovat huomanneet, että isolle ryhmälle on helppo tarjota useita vaihtoehtoja. Ja kun pienestä pitäen yhdessä liikutaan, siitä tulee uusi normaali.

Hertto huomauttaa, että on aika vanhanaikainen ajatus, että pojat muka vierastaisivat tanssia.

”Kun laittaa hiphoppia soimaan, porukka kyllä innostuu.”

Janiina Hertto muistaa tarkasti muutaman vuoden takaisen hetken, kun ysiluokkalaiset alkoivat yhtäkkiä kesken tunnin taputtaa hänelle.

”Olin juuri sanonut ensimmäistä kertaa sanan tyttöoletettu.”

Sanoista tyttö ja poika on tullut koulussa vähän vaikeita. Jos mahdollista, Janiina Hertto puhuu nykyisin mieluummin tyypeistä ja mussukoista.

”Meillä on tiedostavia oppilaita, jotka ovat pyytäneet meitä olemaan olettamatta sukupuolia.”

Mutta koulurakennus on vanha. Siellä on tyttöjen ja poikien vessat, tyttöjen ja poikien pukuhuoneet. Suihkukoppeja koko koulussa on vain yksi, mutta sitä ei juuri kukaan käytä. Paitsi kasiluokkalainen Reko Määttä, joka harrastaa koripalloa. Rehtorin luvalla hän tulee neljästi viikossa liikuntasaliin treenaamaan aamuseitsemältä.

Myös Rekon mielestä on fiksua pitää koko luokalle samaa liikuntaa.

”Nyt meille tarjotaan liikuntatunneilla mahdollisuus valita, liikkuuko yhdessä ryhmässä kovaa ja toisessa iisimmin. Se on parempi jako kuin joku sukupuoli.”

Enni Merikivi on samaa mieltä. Hän tykkää pelata ja liikkua täysillä.

”Seiskaluokalla kuulin huhua, että opettajat harkitsivat ryhmien jakamista. Menin juttelemaan opettajalle ja pyysin, että jatkaisimme sekaryhmänä.”

Liikunnan opetussuunnitelma ja arkiset tunnit ovat liukuneet yhä kauemmas vertailuun ja suorittamiseen perustuvasta ajattelusta.

Nykyoppilaiden voi olla vaikea ymmärtää, millaista koululiikunta oli heidän vanhempiensa, saati isovanhempiensa kouluaikoina. Janiina Hertto katseli hiljattain vanhoja valokuvia koululiikunnasta ja päivitteli.

”Tyttöjen tunneilla tavoiteltiin eleganttia liikekieltä ojennettuine nilkkoineen, kun taas pojat laitettiin marssimaan kuin armeijassa. Nykyajasta katsottuna se näytti hyvin sukupuolittuneelta ja stereotyyppiseltä”, Hertto sanoo.

Vaikka tällä tunnilla kasiluokkalaisten suorituksia mitataan, yleisesti liikunnan opetussuunnitelma ja arkiset tunnit ovat liukuneet yhä kauemmas vertailuun ja suorittamiseen perustuvasta ajattelusta. Pääpaino on yleisliikunnallisuuden oppimisessa. Liikuntatunneilla on myös paljon sosiaalisia tavoitteita ja yhdessä käsitellään liikunnan yhteyttä henkiseen hyvinvointiin. Liikunnassa kiinnitetään huomiota oman kehon pystyvyyteen ja kehittymiseen.

”Mutta kyllä mekin yhä suunnistamme. Oppilaille tekee hyvää mennä välillä metsään ja käyttää korvien väliä”, Hertto sanoo.

Nykyisessä opetussuunnitelmassa uinti on ainoa nimeltä mainittu liikuntalaji. Kaiken muun opettajat voivat itse päättää. Yhtenäiskoulussa oppilaat treenaavat muun muassa puistojumppaa eli zumbaa, crosfitia, ultimatea, sulkapalloa, tennistä, pesäpalloa, jalkapalloa. Talvella voidaan lähteä porukalla pulkkamäkeen. Toisinaan ohjelmassa on telinevoimistelua, pesäpalloa ja sauvakävelyä.

Sami Sirviö on opettanut liikuntaa 23 vuotta. Hänen mielestään kaikkia oppilaita ei saa rakastamaan liikuntaa.

”Liikuntatuntien tarkoitus on saada lapset löytämään itselleen mieleinen tapa liikkua, jotta he aikuisenakin tykkäisivät pitää huolta kunnostaan.”