Mantaa suojaava aita kaadettiin, patsasta kiivettiin. Ravintola Kappelin terassikalusteita ja ikkunoita rikottiin. Lasikatto vaurioitui, kun liki sata ihmistä hyppi sen päällä.
Näin sujui kiekkojuhlan ilta Helsingissä, kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa toukokuussa 2022.
Poliisi otti kiinni juhlijoita ja kommentoi medialle, että kaikki olivat kuitenkin “samalla puolella”. Poliisin mukaan kultajuhlaa vietettiin “iloisesti ja hyvässä hengessä”.
Samana keväänä katutila oli otettu haltuun myös toisella tavalla. Elokapinan aktivistit pysäyttivät Mannerheimintien liikenteen muutamaksi tunniksi. Elokapina (englanniksi Extinction Rebellion) on vuodesta 2018 toiminut kansainvälinen ilmastoliike. Suomessakin poliisi on reagoinut sen toimintaan kovin ottein. On käytetty pippurisumutetta, on tehty pitkälti yli sata kiinniottoa.
Toisin kuin kiekkojuhlijat, aktivistit eivät ole rikkoneet mitään. He ovat istuneet kaduilla ja rakennusten edessä. Silti heitä on syytetty “törkeästä julkisrauhan rikkomisesta”. Keväällä aktivisteja otettiin kiinni 65, joukossa myös alaikäisiä. Monia heistä pidettiin putkassa yli vuorokauden.
Elokapina harjoittaa niin kutsuttua kansalaistottelemattomuutta. Niin tekee omalla tavallaan kiekkojuhlijakin, sillä juhlinta harvemmin menee lain kirjan mukaan. Ero on siinä, että urheilufani saa rellestää kaduilla, mutta ilmastoaktivisti ei saa istua niillä.
Urheilufanit nauttivat erityisoikeuksista, joita aktivisteille ei suoda. Oikeuksia perustellaan ensinnäkin sillä, että urheilu on kansanjuhlaa siinä missä aktivismi on poliittista. Mutta se, että kansainvälisiä urheilukilpailuja on ylipäänsä olemassa, on valtapolitiikan seurausta.
Ensimmäiset modernit olympialaiset pidettiin vuonna 1896. Aloite olympialaisiin tuli Ranskasta, joka oli juuri hävinnyt sodassa Preussin armeijalle. Syyksi epäiltiin sotilaiden huonoa kuntoa.
Samaan aikaan kansallisvaltioiden rakentaminen oli kiihkeimmillään. Piti luoda kuvitteellinen yhteisö, siis kansakunta. Urheilu osoittautui tehokkaaksi keinoksi luoda me-henki sinne, missä se oli vielä heikkoa. Samalla päästiin esittelemään nuorten miesten maanpuolustuskuntoa.
Vieläkään urheilun poliittisuus ei ole selvä asia edes valtiojohdolle. Pekingin talviolympialaisten yhteydessä ministeritaholta todettiin, ettei Suomi ole perinteisesti tehnyt arvokisoissa ulkopolitiikkaa. Samalla moni muu valtio boikotoi Kiinan tekemiä ihmisoikeusrikkomuksia eikä lähettänyt kisoihin valtiollisen tason edustajia. Pekingissä, kuten arvokisoissa aina, ylläpidettiin ja rakennettiin poliittisia yhteisöjä, meitä ja heitä.
Niille, jotka kiistävät urheilun poliittisuuden, haluaisin antaa vinkin: katso, liehuuko paikalla valtioiden lippuja. Siellä, missä kansallisvaltioiden symbolit ovat esillä, tehdään aivan varmasti politiikkaa.
Ilmastolakkoilija venytti itseään urheilufania laajemmaksi. Samaistumisen kohde oli kansallisvaltion sijaan koko planeetta. Tällaista minuuden laajentumista maailma nyt tarvitsee.
Seuraava perustelu urheilun erityisasemalle on, että urheilu on niitä harvoja asioita, jotka antavat mahdollisuuden olla hetken jotain itseään suurempaa. Tätä on vaikea kiistää, sillä kyseessä on inhimillinen, jopa jalo tarve. Tunnistan sen, ja silti pitkään tunsin kiekkojuhlijaa katsoessani lähinnä katkeruutta. Nyt olen kuitenkin alkanut hahmottaa asian toisin. En näe enää vastakkainasettelua. Näen idun.
Ajattelen näin: urheilu on työkalu, joka laajensi ajatteluamme pienemmistä yksiköistä kansakuntaan. Se oli kehityksen ensimmäinen vaihe. Ja nyt, kun ekokriisi ravistelee elämän perustuksia, on seuraavan harppauksen aika.
Oikeastaan tuo itu on kasvanut jo taimen mittaan. Yhä useammin mielenosoitukset ovat kansainvälisiä. Syksyllä 2019 yli 170 maassa lakkoiltiin ilmaston puolesta. Liki seitsemän miljoonaa ihmistä jätti menemättä töihin ja kouluun ja kokoontui sen sijaan kaduille yhdessä kaikkien aikojen suurimmista lakoista.
Silloin nimenomaan liityttiin osaksi jotain itseään suurempaa. Mutta ilmastolakkoilija venytti itseään urheilufania laajemmaksi. Samaistumisen kohde oli kansallisvaltion sijaan koko planeetta. Tällaista minuuden laajentumista maailma nyt tarvitsee.
Eikö olisi parempi vähentää ihan kaikenlaista kaduilla riekkumista? Eikö kiekkojuhlia voisi viettää rauhassa kotosalla ja aktivismia tehdä etänä? Uskon, että ihmisen täytyy saada myös juhlia, ja nimenomaan juhlia yhdessä. Näin uskoi myös 1800 ja 1900-lukujen taitteessa vaikuttanut anarkisti Emma Goldman.
”Jos en voi tanssia, se ei ole vallankumous minua varten”, Goldman sanoi.
Yhteisen maailman rakentamisen on oltava muutakin kuin työryhmissä istumista ja Twitter-väittelyä. Sen täytyy tapahtua myös kaduilla, jotka hetkeksi syttyvät eloon ja sen ihan tuntee, että nyt historia muljahtaa uusiin asemiin. Uskon, että meillä on tarve nähdä se kanssaihmisten kasvoilla, tuntea se ihmismassan liikkeenä ympärillä.
Kyse ei siis ole siitä, ettei urheilua saisi juhlia. Päinvastoin, lisää katujuhlia kaikille! Mutta kansallisvaltio ei voi olla suurin yksikkö, johon kykenemme samaistumaan. Meidän täytyy ottaa seuraava harppaus.
Se, minkä puolesta asioiden normaali tila saa hetkeksi väistyä, kertoo meistä jotain oleellista. Se, minkä puolesta kukin meistä heittäytyy hetkeksi olemaan tottelematon. Urheilu on jo pystynyt siihen, ja nyt on ekokriisin vuoro.