Helmikuussa 2022 kuusikymppinen Rosemonde Bertin seisoi Pyhän Birgitan kappelissa Salomonin atollilla ja vaikeroi. Kappelin katto oli kadonnut, kasvien juuret
olivat lävistäneet sen seinät, mätänevät kookospähkinät peittivät lattiaa. Koloissa piileksi kookosrapuja.
”Kirkkoni on hylätty. Minut kastettiin täällä, kävin täällä ensimmäisellä ehtoollisella. Kaikki perheet kävivät sunnuntaisin kirkossa”, hän sanoi The Guardianin toimittajalle.
Salomonin atolli on osa Chagossaariksi kutsuttua aluetta keskellä Intian valtamerta. Saaret olivat asumattomia aina 1700-luvulle, jolloin ranskalaiset perustivat kookosplantaasin, jolle he toivat orjia töihin. 1800-luvulla alue siirtyi Britannialle. Hallinnollisesti saari oli osa Britannian siirtomaata Mauritiusta. Afrikasta, Intiasta ja Malesiasta muuttanut väestö oli elänyt saarilla sukupolvien ajan, kun 1960-luvulla Britannia päätti luovuttaa saaret USA:lle sotilastukikohtaa varten. Ennen Mauritiuksen itsenäistymistä Britannia erotti Chagossaaret itselleen.
Vuonna 1972 Rosemonde Bertin ja muut atollin asukkaat pakotettiin eläinten ja lannan kuljetuksiin käytettyyn alukseen. Asukkaiden koirat tapettiin. Kaikkiaan noin 2000 ihmistä vietiin kotisaariltaan, erityisesti Mauritiukselle ja Seychelleille. Perillä he olivat täysin omillaan.
Osa chagoslaisista päätyi Britanniaan, jossa perustettiin 1980-luvulla saarelaisten paluuta ajava liike. Se on saavuttanut merkittäviä oikeudellisia voittoja. Vuonna 2019 kansainvälinen tuomioistuin antoi neuvoa-antavan lausunnon, jonka mukaan Britannian olisi vetäydyttävä saarilta ja luovutettava ne Mauritiukselle.
YK:n yleiskokous antoi Britannialle toukokuussa 2019 kuusi kuukautta aikaa ja tammikuussa 2021 YK:n merioikeustuomioistuin vahvisti alueen kuuluvan Mauritiukselle. Helmikuussa Rosemonde Bertin osallistui Mauritiuksen järjestämään retkueeseen, joka nosti saarilla Mauritiuksen lipun.
Useimmat alueista ovat pieniä saaria, jotka kuuluvat Britannialle, Ranskalle, Alankomaille ja Tanskalle.
Britannia on sanonut palauttavansa saaren, kun sillä ei ole enää sotilaallista merkitystä. Suurimman saaren lentotukikohtaa on käytetty esimerkiksi Irakin ja Afganistanin sodassa.
Vaikka eurooppalainen kolonialismi haipui suuresta osasta maailmaa vuosikymmeniä sitten,
eurooppalaiset valtiot hallitsevat yhä lukuisia alueita kaukana manner-Euroopasta: niillä elää yhteensä pari miljoona ihmistä. Useimmat alueista ovat pieniä saaria, jotka kuuluvat Britannialle, Ranskalle, Alankomaille ja Tanskalle. Lisäksi Espanjalla on enklaaveja Pohjois-Afrikassa ja Norja hallitsee Bouvet-saarta Etelä-Atlantilla.
Väkirikkain alueista on Ranskalle kuuluva Réunionin saari, joka sijaitsee Intian valtamerellä. Asukkaita saarella on lähemmäs 900 000. Sen sijaan Britanniaan kuuluvilla Pitcairnin saarella
eteläisellä Tyynellä valtamerellä elää vain viitisenkymmentä ihmistä, suureksi osaksi vuonna
1789 brittilaivaston aluksella kapinaan ryhtyneiden merimiesten ja heidän kaappaamiensa tahitilaisten naisten jälkeläisiä. Miksi nämä alueet eivät ole itsenäistyneet?
”Siinä vaiheessa, kun muut siirtomaat itsenäistyivät, niille on ollut kenties edullista jäädä osaksi emämaata, vaikka se ei olisi ollut aiemmin historiassa edullista”, Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Jussi Pakkasvirta sanoo.
Hän nostaa esimerkiksi Etelä-Amerikan koillisnurkan, joka oli jaettu pieniin siirtomaihin: Brittiläiseen Guyanaan, Ranskan Guayanaan ja Alankomaiden Surinameen.
”Guyana itsenäistyi 1966 ja Suriname 1975. Kun Suriname itsenäistyi, kolmasosa väestöstä muutti Hollantiin.”
Joillakin alueilla on emämaille sotilasstrategista merkitystä, tai niillä on merkittäviä raaka-ainevarantoja.
Pitkälti aarniometsän peittämä, vajaan 300 000 asukkaan Ranskan Guayana ei itsenäistynyt: siellä valuutta on euro ja virallinen kieli ranska, vaikka vain kolmasosa koululaisista puhuu kieltä perheissään. Sosiaaliturvajärjestelmä on sama kuin manner-Ranskassa.
Vuonna 2010 kansanäänestyksessä hylättiin aloite laajemmasta autonomiasta.
”Ymmärrykseni on, että siellä ja Ranskalle kuuluvilla Karibian saarilla koetaan, että on etu kuulua EU:hun. Esimerkiksi sosiaaliturva on parempi kuin Karibialla tai Latinalaisessa Amerikassa. Kolonialismi on muuttunut rauhanomaiseksi rinnakkaiseloksi”, Pakkasvirta luonnehtii.
Sekin vaikuttaa, että monet alueista ovat pieniä saaria. ”Jos ajattelee isoja mantereen laajuisia itsenäisyysliikkeiden aaltoja, esimerkiksi Afrikassa 1960-luvulla, saarivaltiot eivät ole olleet tapahtumien ytimessä. Itsenäisyyden pohtiminen pienellä saarella kaukana jossain on erilaista: sinne pitäisi järjestää eri tavalla ne yhteydet, jotka olivat kolonialistisessa järjestelmässä olemassa.”
Joillakin alueilla on emämaille sotilasstrategista merkitystä, tai niillä on merkittäviä raaka-ainevarantoja. ”Eteläisellä Atlantilla sijaitseviin Falklandinsaariin eli Malvinas-saariin, joista Britannia ja Argentiina sotivat 1980-luvulla, liittyi Etelämantereen sotilasstrategisia
merkityksiä Britannialle.”
Tietyillä alueilla itsenäisyys on pitkään ollut keskeinen poliittinen vaatimus. Tyynellä valtamerellä sijaitsevassa Uudessa Kaledoniassa ranskalaiset valloittajat pakottivat kanak-kansan reservaatteihin 1870-luvulla. Kanakit kapinoivat, mutta eivät pärjänneet ylivallalle.
1980-luvulla itsenäisyysmielisten kanakkien ja itsenäisyyden vastustajien yhteenotot johtivat lukuisiin kuolonuhreihin. Tilanne rauhoitettiin sopimalla laajempi autonomia. Itsenäisyys hylättiin kansanäänestyksissä 2018, 2020 ja 2021. Kanakit boikotoivat viimeistä äänestystä.
Vuonna 2008 vastakkaisella puolella maailmaa 75 prosenttia grönlantilaisista äänesti laajemman autonomian puolesta. Se antoi Tanskaan kuuluvalle 56 000 asukkaan saarelle valtuudet yli poliisin ja oikeuslaitoksen ja teki kalaallisut-kielestä ainoan virallisen kielen. Grönlannissa on laajaa kannatusta itsenäisyydelle. Sitä jarruttaa se, että yli puolet valtion tuloista tulee Tanskan maksamasta tuesta.
Myös Färsaarilla on useita itsenäisyyttä ajavia puolueita.
Todellinen ongelma on länsimaissa päämajaa pitävien yritysten häikäilemätön ja ihmisoikeuksia kunnioittamaton toiminta ympäri maailmaa.
Onko järkevää mieltää näitä alueita nykyajan siirtomaiksi, vaikka osalla alueista on äänestetty itsenäisyyttä vastaan?
”Kyllähän ne ovat siirtomaita. Niitä on hyväksikäytetty tai niillä on ollut alisteinen asema emämaahan. Mutta tilanne on myös muuttunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Jos itsenäisyydestä on vielä kysytty, koloniaalinen järjestelmä on tavallaan menettänyt merkityksensä”, Pakkasvirta pohtii.
Helsingin yliopiston globaalin kehitystutkimuksen apulaisprofessori Markus Kröger nostaa esiin toisen näkökulman.
”Nykyään suomalaisten sellufirmojen hallitsemat laajat maa-alueet Brasiliassa ja Uruguayssa ovat enemmän siirtomaavallan kaltaisia alueita kuin nuo muodollisesti vielä EU:n alaisuudessa olevat maat”, Kröger kommentoi.
”Todellinen ongelma on länsimaissa päämajaa pitävien yritysten häikäilemätön ja ihmisoikeuksia kunnioittamaton toiminta ympäri maailmaa, meidän suurlähetystöjemme tuella. Sama koskee myös Venäjän, Intian ja Brasilian yrityksiä. Näinhän siirtomaavalta toimi pitkälti ennenkin: yritysten kautta.”
Lähteet: The Guardian, BBC, Reuters, Yle, Arctic Today, Artemis Art Law
Centre, sekä alueiden ja emämaiden nettisivut.