Eläinsuojelukeskus Tuulispään perustaja ja toiminnanjohtaja Piia Anttonen:

”Otan Tuulispäähän ainoastaan sellaisia eläimiä, jotka eivät löydä muuta paikkaa”

”Tanssi määritti pitkälti elämääni ennen kuin muutin Tuulispäähän. Haaveenani oli, että muuttaisin maalle ja minulla olisi omia hevosia. Sattuman kautta minulle tarjottiin hevosta. Oli syy alkaa rakentaa tallia ja aitausta.

Hienoilla kauniilla hevosilla riittää ottajia, mutta on paljon vanhoja kilpahevosia, joita
kukaan ei halua. Päätin, että otan Tuulispäähän ainoastaan sellaisia eläimiä, jotka eivät löydä muuta paikkaa.

Täällä asuu yli sata maatila- ja tuotantoeläintä, jotka ovat olleet lopetus- tai teurastusuhan alla. Tuulispäähän tulee eläimiä viranomaisten, eläinsuojelu- ja muiden eläinyhdistysten sekä yksityishenkilöiden kautta. Pieni osa asukkaista on löytöeläimiä.

Naudat ja siat ovat arvokkaita ja mielenkiintoisia siinä missä koiratkin.

Alussa olimme joukko eläinoikeusihmisiä, jotka puhalsivat yhteen hiileen. Puhuimme tuotantoeläinten oikeuksien puolesta, ja halusimme muuttaa maailmaa ja yhteiskuntaa.

Perustimme yhdistyksen vuonna 2013 ja vuonna 2014 saimme varainkeruuluvan. Ensimmäiset vuodet olivat melkoista uupumuksen partaalla rämpimistä. Pyöritin Tuulispäätä palkkatyön ohessa ja majoitin vapaaehtoisia kodissani, eikä minulla ollut vapaapäiviä eikä lomaa.

Nyt meillä on kolmesta neljään kokopäiväistä eläintenhoitajaa sekä muutama osa-aikainen. Lisäksi meillä on työntekijä varainhankinnassa ja nettikaupan ylläpitämisessä. Meillä työskentelee jatkuvasti iso joukko vapaaehtoisia ja työntekijöitä tulee kuntouttavaan työtoimintaan sekä yhdyskuntapalvelukseen. On upeaa, että ihmiset ovat valmiita antamaan omasta vapaa-ajastaan tullakseen tänne auttamaan!

Pyöritämme Tuulispäätä lahjoitusvaroin. Meillä on yli tuhat kummia. Yksityisillä isoilla lahjoituksilla voimme tehdä isompia investointeja. Avaamme esimerkiksi pian kotia etsiville eläimille uuden tilan.

Naudat ja siat ovat arvokkaita ja mielenkiintoisia siinä missä koiratkin. Emme voi pelastaa kaikkia elämiä, mutta ne, jotka voimme, toimivat tärkeänä esimerkkinä siitä, millainen ihmisen eläinsuhde voi parhaimmillaan olla. Perustuuko suhde hyödyntämiseen vai voiko eläin olla kanssakulkija?”

Stray Dog Cabaret ry:n perustaja Heli Mäenpää:

”Näen askel askeleelta rescue-koiran oikean luonteen esiin tulemisen”

Ennen ensimmäistä rescuekoiraani Leikaa minulla oli dalmatialainen Lempi, joka syntyi värivirheellisenä. Kasvattaja oli aikonut tappaa kaikki blaffat, ja halusin pelastaa kuolemaan tuomitun pennun. Kun Lempi oli pentu, näin koirapuistossa upean, ison ja sulavan katukoiran, jonka omistaja oli tuonut matkaltaan Bangkokista. Ajattelin, että uskaltaisinpa minäkin!

Kun Lempi kuoli 15 vuotta myöhemmin, rescuekoirien adoptiotoiminta oli jo organisoitua. Oli paljon vastuullisia adoptiojärjestöjä. Päätin, että kun pääsen surusta yli, adoptoin rescuekoiran, eikä minulla tule enää ikinä olemaan rotukoiria. Sitten pietarilainen Leika ilmestyi Facebook-feediini.  

Leikan tulon jälkeen otin vakavasti sairaan Bambi-koiran kotihoitoon, mutta en tohtinut enää luopua siitä. Aloin pikkuhiljaa ajatella, että minun täytyy auttaa vielä enemmän.

Mitä enemmän minulla on eläimiä, sen vähemmän kaipaan ihmisseuraa.

Kuuden vuoden päästä Bambin tulosta syntyi ajatus maallemuutosta ja koirien saattokodista. Näen askel askeleelta rescuekoiran oikean luonteen esiin tulemisen. On äärimmäisen palkitsevaa, kun arka koira uskaltaa ensimmäistä kertaa tulla pyytämään hellyyttä.

Koirat ovat niin kiinteästi perheenjäseniä, että en ajattele niitä varsinaisesti koirina. Ne ovat minulle yksilöitä. Mitä enemmän minulla on eläimiä, sen vähemmän kaipaan ihmisseuraa. Olen todella kotonani koirieni kanssa. Nukun aina neljän koiran kanssa.  

Olen sataprosenttisen kiinni koirissani. Ei ole montaa hoitajaa, kenelle tällaisen kahdeksanhenkisen lauman voi uskoa, varsinkin kun on sairautta ja joskus skismaa koirien välillä. Välillä uskallan jättää koirat erittäin uskotulle hoitajalle yöksi tai kahdeksi. 

Ihminen on kesyttänyt koiran, ottanut sen omakseen ja tehnyt sen kanssa sopimuksen, että minä pidän sinusta huolta. Ihminen on kuitenkin rikkonut sopimuksen, ja jättänyt 200 miljoonaa koiraa oman onnensa nojaan. Ne ovat meidän vastuullamme. Koira ei pärjää ilman ihmistä, ja se tarvitsee ihmistä myös henkisesti.   

Minulta ilmestyy pian tietokirja Etsii omaa ihmistä: 25 tarinaa rescuekoirista. Kun tieto lisääntyy, asenteet rescuekoiria kohtaan muuttuvat.”

Eläinten turvakoti Saparomäen perustaja Eveliina Lundqvist:

”Iltaisin laulamme eläimille unilaulut ja rapsuttelemme jokaista yksitellen”

”Olen ollut aina eläinrakas. Kun olin lapsi, meillä oli koira ja kaksi kissaa. Opin varhain, että eläimet ovat itseisarvoisia omia persooniaan. Suomessa on yli 80 miljoonaa tuotantoeläintä. Saparomäen tarkoitus on näyttää, että hekin ovat tuntevia ja persoonallisia tyyppejä, joilla on oma tahto ja halu elää.

Eläimiä tulee kohdella arvokkaasti eikä heitä tule pitää esineinä. Monet eläimet ovat tänne tullessaan arkoja, sillä he eivät ole tottuneet ihmisiin muuten kuin ruoan antajina. On mahtava tunne, kun arka eläin oppii luottamaan ihmiseen.

Pyöritän Saparomäkeä vapaaehtoistyönä. Aamulla ruokin eläimet, siivoan ja vaihdan vedet. Käyn Paavo-possun kanssa lenkillä metsässä. Kesäisin etätyöpisteeni on laitumella. Iltapäivällä virikkeellistän possuja ja illalla taas ruokin kaikki eläimet. Iltaisin laulamme eläimille unilaulut ja rapsuttelemme jokaista yksitellen.

Välillä meillä on talkoopäiviä, jolloin huhkimme tilalla aamusta iltaan. Kesäisin pidämme talkooleirejä. Lähes jokaisella eläimellä on kumminsa, mikä mahdollistaa Saparomäen pyörittämisen.

Tuotantoeläimetkin ovat tuntevia ja persoonallisia tyyppejä, joilla on oma tahto ja halu elää.

Suomen lainsäädäntö sallii esimerkiksi kääntymisen estävät häkit sioille. Jos Paavon ja Onnin laittaisi kääntymisen estävään häkkiin, he kärsisivät niin paljon! Molemmat tulivat meille rääpälepossuina ja rupesivat täällä nopeasti kasvamaan ja voimaan paremmin.

Possujen lisäksi meillä on lampaita ja kanoja, jotka ovat tulleet tuotantotiloilta, luomutiloilta ja yksityishenkilöiltä sekä yksi löytökukko. Vastikään meille tuli Romaniasta entinen koe-eläinkoira.

Toivon, että tulevaisuudessa eläinten turvakoteja ei enää tarvittaisi. Laboratoriolihan kehittäminen voisi mullistaa lihantuotannon, sillä ihmiset haluavat pitää kiinni ruokailutavoistaan.

Muutos on lähtenyt nyt sykäyksellä eteenpäin. Voisi ajatella, että jos Saparomäki pelastaa kaksi possua, kaksi possua pelastuu. Pelastettujen eläinten tarinoiden avulla voimme kuitenkin lisätä tietoa eläinten todellisuudesta tuotantotiloilla, jolloin useampi eläin voi pelastua.”