Jos olet käynyt Kalkutassa, olet varmasti törmännyt tähän näkyyn: riksakärryjä vetäviin laihoihin ja karskeihin miehiin, joista osa työskentelee kaupungin kaaoksessa jopa paljain jaloin.
Nämä rahtimiehet tunnetaan myös nimellä wallah. He ovat vastuussa tavaran toimittamisesta lukuisille kaupoille ja ravintoloille, ja he tekevät työtään useimmiten ani varhain, ennen kuin muu kaupunki vielä on kunnolla herännyt. Yhdestä matkasta kuljettaja saa 60–70 rupiaa eli noin 70–80 eurosenttiä.
Riksa saapui Intiaan 1800-luvulla brittien tuomana. Näin ollen riksa kertoo myös suurten ristiriitojen kaupungin siirtomaamenneisyydestä. Samaan tapaan kuin Kalkutan keskustassa sijaitseva kuninkaallinen Victoria Memorial Hall, Howrah Bridge ja keltaiset taksit, riksa on yksi Kalkutan tunnetuimmista symboleista. Riksat ovat päätyneet moneen elokuvaan, runoihin ja romaaneihin.
Siitä huolimatta, että Kalkutta oli ensimmäinen kaupunki Intiassa, joka rakensi metron, se on silti yksi harvoista kaupungeista maailmassa, joka edelleen käyttää riksoja kaupunkiliikenteessä.
Kaikkien suurkaupunkien tavoin Kalkutta haluaa tulla nykyaikaiseksi metropoliksi. Viranomaiset eivät ole tyytyväisiä siihen kaupunkikuvaan, jota nämä laihat ja köyhät miehet kärryineen edustavat.
Monsuunikauden aikana riksat ovat ainut kulkupeli, jolla voi kulkea kaupungin lainehtivilla kaduilla.
Vaikka monet Länsi-Bengalin hallitukset ovat halunneet poistaa riksat kaduilta, kaupungin sosioekonominen todellisuus tekee niistä melkein välttämättömiä. Riksoja tarvitaan vanhan kaupungin kapeilla kaduilla liikkumiseen, pakettien kuljettamiseen basaariin, vihanneksien tai kanojen viemiseen toreille. Riksakuskeja palkataan jopa viemään lapsia kouluun. Monsuunikauden aikana riksat ovat ainut kulkupeli, jolla voi kulkea kaupungin lainehtivilla kaduilla.
Sen jälkeen, kun hallitus ensimmäistä kertaa kielsi riksojen käytön vuonna 2005, wallahien määrää on vähennetty vähitellen yli kahdella kolmasosalla. Nykyisin aktiivisia riksanvetäjiä on noin 5 800, kun heitä vuonna 2005 oli 18 000. Ammattikunta tuleekin todennäköisesti katoamaan väitellen, kun työntekijät ikääntyvät. Riksojen omistajamäärä sen sijaan on pysynyt ennallaan ja on tänä päivänä samana kuin vuonna 2005: 2 400.
Kalkutassa kuskien palkasta iso osa menee asumiseen. Valtaosa tuloista toimitetaan monilapsisille perheille kotiseudulle.
Koronan hillitsemiseksi säädettyjen sulkutoimien aikaan iso osa Kalkutassa siirtotyöläisinä työskentelevistä, maan köyhiltä alueilta kotoisin olevista riksakuskeista, palasi kotiseudulleen useiksi kuukausiksi, koska elinkeinoa ei voinut harjoittaa. Kalkutassa kuskien palkasta iso osa menee asumiseen. Valtaosa tuloista toimitetaan monilapsisille perheille kotiseudulle.
Riksakuskien ammattiliitto All Bengal Rickshaw Union on neuvotellut hallitusten kanssa siitä lähtien, kun riksakielto ilmoitettiin vuonna 2005. Liitto on pyrkinyt löytämään ratkaisuja omistajille ja riksanvetäjille, jotka jäävät ilman toimeentuloa, mikäli työ kielletään kokonaan.
Vuonna 2011 valtaan noussut uusi hallitus ei onneksi toteuttanut riksaliikenteen kieltäviä määräyksiä. Se antoi riksakuskien jatkaa työskentelyä, mutta uusia lupia ei ole enää myönnetty.
Vuodesta 2015 saakka liitto on pyrkinyt tekemään työtä kuskien työhyvinvoinnin parantamiseksi ja suunnitellut alan sähköistämistä: siirtymistä miesten lihaksillaan vetämistä riksoista sähköisiin kulkunevoihin.
Toistaiseksi taloudellista tukea uuteen malliin vaihtamiseen ei ole vielä Kalkuttaa hallinnoivalta Länsi-Bengalin hallitukselta tullut. Uudet kulkupelit ovat akkukäyttöisiä polkupyöriä, jotka eivät vaadi yhtä paljon fyysistä rasitusta kuin perinteiset miesten vetämät riksakärryt.
Sähköinen malli maksaa 80 000–90 000 rupiaa (900–1 000 euroa). Liitto odottaa osavaltion kattavan 95 prosenttia sen kustannuksista. Näin ollen nykyisten riksojen omistajien olisi maksettava vaihdosta ainoastaan 4 000 –4 500 rupiaa eli 50 euroa ajoneuvoa kohti.
Barcelonalainen valokuvaaja Oscar Espinosa on kiertänyt maailmaa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kalkuttaan hän matkasi ensi kertaa vuonna 2009 ja vaikuttui näkemästään: vanhat miehet tekemässä epäinhimillisen raskasta työtä riksakuskeina. Yksitoista vuotta myöhemmin vuonna 2020 hänellä oli aikaa tutustua aiheeseen ja kuulla miesten tarinoita. ”Uskomatonta, miten miehet tuntuivat hyväksyvän kohtalonsa ja suhtautuvan elämäänsä optimistisesti, vaikka olosuhteet olisivat kuinka vaativat”, hän sanoo.