Pietro Russo saapuu sovittuun tapaamispaikkaan ajallaan. Olin jo ehtinyt ajatella, että ehkä kaikki tämän kalastuksesta elävän Sisilian länsirannikon pikkukaupungin kalastajat ovat verkoilla eri puolilla Välimerta.
Kapteeni Russo on onnekseni hiljan eläköitynyt. Omien vaatimattomien sanojensa mukaan hän on pelastanut mereltä enemmän ihmisiä kuin kukaan muu – yhteensä toista tuhatta siirtolaista.
Päätämme istua ulkokahvilaan, sillä vieressä olevassa kahvilassa on liian meluisaa kalastajien lyödessä siellä korttia. Osa kalastajista on tullut tänne Tunisiasta vuosikymmeniä sitten. Afrikka kun on niin lähellä, ja Pohjois-Afrikan vaikutus näkyy, varsinkin kiemurtelevien pikkukujien vanhassa kaupungissa.
16-vuotiaana merelle töihin lähtenyt Russo sanoo, etteivät nuoret sisilialaiset ole enää kiinnostuneita kalastajan ammatista.
”He eivät halua viettää kuukausia merellä perheistään erossa”, Russo sanoo.
Hän itse toimi aluksi kalastuslaivan ruorimiehenä ja sai ensimmäisen työpaikan kapteenina 24-vuotiaana.
”Olin jo nuorena uhkarohkea kalastaessani Libyan ja Tunisian vesien tuntumassa. Minut pidätettiinkin 11 kertaa. Laivanvarustajien keskuudessa olin kuitenkin suosittu, sillä vaikka he tiesivät pidätyksistäni, heille oli tärkeintä, että vedin suuria saaliita.”
Tämän vuoden aikana jo 1800 naista ja lasta on palautettu mereltä Libyan hallituksen pidätyskeskuksiin.
Russon alus nähtiin useimmiten Lampedusan saaren ja Libyan välisellä merialueella, missä hän vuonna 2004 kohtaisi ensimmäisen kerran merihätään joutuneita siirtolaisia.
”Alustani lähestyi uppoamaisillaan oleva kumivene. Otin heti yhteyttä viranomaisiin, jotka neuvoivat tarkkailemaan tilannetta ja lupasivat lähettää apua. Tilanne kuitenkin paheni, joten kerroin ottavani hädänalaiset 26 ihmistä alukselleni. Viranomaisten pyynnöstä vein heidät Lampedusan saarelle.”
Jo tuolloin vastuun ottaminen ja pelastustoimet olivat kalastajalle itsestään selvyys. Ihmiset olivat huonokuntoisia ja mukana oli naisia ja lapsia.
”Seuraavina vuosina vastaavia tapauksia oli paljon. Tehtäväni oli ilmoittaa löytämistäni veneistä viranomaisille. Joskus he ehtivät paikalle apuun, joskus pelastin yksin ihmisiä alukseeni.”
Pelastettavaa on todellakin riittänyt. Libyan rannikkovartiosto oli tämän vuoden heinäkuun loppuun mennessä pidättänyt yli 18 000 siirtolaista, mikä on 6 000 enemmän kuin vastaavana aikana viime vuonna.
Lähes tuhat siirtolaista on kuollut keskisellä Välimerellä ja noin 27 000 on päässyt hengissä Eurooppaan. Viimeksi rekisteröidyssä onnettomuudessa heinäkuun lopulla hukkui ainakin 20 naista ja kaksi lasta.
Eri arvioiden mukaan lähes 40 prosenttia merelle lähteneistä on naisia ja lapsia, ja he kaikki ovat kokeneet Libyan virallisten ja epävirallisten pidätyskeskusten kauhut, nöyryytyksen, kiristyksen, pelon, nälän, kidutuksen ja raiskaukset. Tämän vuoden aikana jo 1800 naista ja lasta on palautettu mereltä Libyan hallituksen pidätyskeskuksiin.
EU:ta onkin eri tahoilta syytetty osallisuudesta tuohon julmaan kierteeseen, ovathan EU ja monet sen jäsenvaltiot Italia mukaan lukien vuodesta 2017 lähtien rahoittaneet, kouluttaneet ja varustaneet Libyan rannikkovartiostoa, jotta siirtolaiset saataisiin tehokkaammin pidätettyä.
YK:n Libyan tukioperaation johtaja Jan Kubis totesikin heinäkuussa, että Libyaa tukevien jäsenvaltioiden olisi syytä harkita politiikkaansa uudelleen ottamalla huomioon mereltä palautettujen siirtolaisten ja pakolaisten riski joutua kidutuksen ja seksuaalisen väkivallan uhreiksi. Kuitenkin muun muassa Italian parlamentti äänesti heinäkuussa Libyan rannikkovartiostolle annettavan uuden tuen puolesta. Italia on myös vaikeuttanut kansalaisjärjestöjen pelastusalusten toimintaa Välimerellä. Niinpä esimerkiksi Lääkärit ilman rajoja-järjestön pelastusalus joutui tänä kesänä jumiin Augustan satamassa, järjestön mukaan tekaistuin perustein. YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n ja Kansainvälisen siirtolaisjärjestön IOM:n mukaan Libya ei ole pakolaisille ja siirtolaisille turvallinen maa.
Yksi pelastustöitä tehneen kalastaja Pietro Russon mieleenpainuvimmista tapahtumista oli aikoinaan se, kun Tunisian rannikkovartiosto pidätti hänet. Hän ehti tuolloin ottaa yhteyden Italian viranomaisiin, minkä seurauksena Italian laivasto tuli helikoptereineen paikalle. Pitkien neuvottelujen aikana Russo sai sairaskohtauksen, ja kun tunisialaiset totesivat hänen huonon vointinsa, he vapauttivat hänet.
Russo jatkoi kalastusta Lampedusan eteläpuolisella, meren antimistaan rikkaalla Mammellonen alueella.
”Yhtenä aamuna kova etelätuuli vaikeutti verkkojen nostoa. Huomasimme aluksemme vieressä pienen kaatuneen veneen, ja sen ympärillä parikymmentä ihmistä. Kun verkkoja vedetään, niistä pääsee pois pieniä kaloja, jotka vetävät delfiinejä puoleensa. Ihmiset veneessä ehkä luulivat delfiinejä haiksi, ja olivat siksi kauhuissaan menneet veneen toiselle laidalle ja vene oli kaatunut”, Russo kertoo.
Russon isoa alusta ei ollut helppo ohjata aallokossa, joten miehistö heitti veteen pelastusrenkaita ja onnistui nostamaan ihmisiä alukseen.
”Yhden pelastettavan ote lipesi kädestäni. Hän oli nuori tyttö, sylissään pieni vauva. Molemmat hukkuivat”, Russo sanoo.
Pian paikalle saapuneen Italian laivastoaluksen miehistö nosti ruumiit alukseensa.
”Minä vein muut pelastetut, kaikkiaan kaksikymmentä ihmistä, Lampedusan saarelle.”
Tapahtuma oli kuin kauhuelokuvasta ja Russolle vaikeinta mitä hän on kohdannut.
”Kun pieni lapsi hukkuu silmien edessä, se ei unohdu.”
Kapteeni Russon toiminta sai tuolloin Italiassa paljon julkisuutta, ja hänet ristittiin aikakauslehdessä ”meren enkeliksi”.
Tuon jälkeen hän sanoo kohdanneensa monta traagista tilannetta ja rientäneensä apuun pelastamaan siirtolaisia tai nostamaan vainajia merestä – myös silloin kun toiset kalastusalukset ovat lähettäneet hätäkutsun.
”Usein verkoissa on katkarapujen ja kalojen joukossa ollut ruumis. Se on surullisinta, mitä voi tapahtua. Irrotamme vainajan verkosta, laitamme sen pussiin aluksen kylmiöön ja viemme uhrin Lampedusaan. Ruumista ei milloinkaan heitetä mereen.”
”Kun pieni lapsi hukkuu silmien edessä, se ei unohdu.”
Pelastustarinat jatkuvat. Eräänä yönä vuonna 2010 Russon alus oli yhdessä parin muun sisilialaisen laivan kanssa myrskyltä suojassa Lampedusan satamassa, kun he saivat pyynnön etsiä ja pelastaa merihätään joutunut suurehko pakolaisvene.
”Meitä lähti yöllä merelle viisi alusta, mutta jouduimme palaamaan takaisin yksitellen tyhjin käsin kovan merenkäynnin vuoksi. Aamulla satamapäällikkö kertoi minulle noin 350 siirtolaisen veneen löytyneen kymmenen meripeninkulman päässä Lampedusasta. Niin läksin matkaan mukanani kaksi muuta kalastusalusta ja pieni sotilasryhmä.”
Russo kertoo havainneensa myrskyävällä merellä ison, noin 15 metriä pitkän puuveneen, jossa oli satoja ihmisiä.
”Kovan aallokon takia emme pystyneet nostamaan ihmisiä aluksiimme, mutta saimme köyden avulla hinattua veneen myrskyn suojaan Lampedusan pohjoispuolelle.”
Russo otti vastaan ensimmäisen tulokkaan, pienen vaaleanpunaisen nyytin, jonka sisällä oli noin kolmen kuukauden ikäinen vauva, onneksi vielä elossa.
”Yritin syöttää vauvalle pullaa, mutta sitten paikalle tullut nuori tyttö – lapsen äiti – sanoi lapsen olevan liian pieni syömään pullaa. Niinpä etsin lapselle maitoa”, Russo kertoo hieman huvittuneena.
Hän sai miehistöineen nostettua kaikki 356 ihmistä alukseensa. Aamun sarastaessa meri tyyntyi ja alus pääsi Lampedusan satamaan siirtämään pelastettuja maihin.
”Paikalla oli paljon ihmisiä; toimittajia, virkamiehiä ja muuta väkeä seuraamassa tilannetta, haastattelemassa ja onnittelemassa meitä.”
Tuon pelastusoperaation jälkeen kapteeni Russo kutsuttiin Sisilian Palermoon tilaisuuteen, jossa oli läsnä piispoja, pormestari ja kaupunginvaltuustoa.
”Kertasin heille tapahtunutta ja kun kerroin pienestä vauvasta, kaikki läsnäolijat rupesivat yhtäkkiä taputtamaan. Hupaisinta oli se, että he pyysivät minua kertomaan saman tarinan yhä uudelleen.”
Euroopanneuvosto antoi vuonna 2017 Mazara del Vallon kalastajille ”Euroopan kansalainen”-palkinnon, ja YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ojensi heille ”Per Mare”-palkinnon.
Kun kerron Russolle, että Italiassa ja Suomessakin on maahanmuuttovastaisia ihmisiä ja poliitikkoja, joiden mielestä siirtolaiset voisi jättää merihätään, hän kavahtaa epäuskoisena.
”Tunnen paljon kapteeneja, ja voin vakuuttaa teille, ettei yksikään meistä käännä merihädässä oleville selkäänsä. Kaikki tekevät merellä viranomaisille hälytyksen, ja vastaanottavat sitten käskyn pelastaa ihmiset. Kukaan ei ole koskaan niin sanotusti katsonut muualle.”
Mazara del Vallon satamassa olevat kalastajat huomauttavat, ettei hengenpelastusmitaleita voi syödä, ja että jokainen siirtolaisten pelastusoperaatio vie kallista työaikaa.
”Olen työskennellyt saman varustamon palveluksessa 22 vuotta, ja siihen mahtuu monta pelastusoperaatiota. On selvää, että ihmisten pelastamiseen menevä aika, joskus vuorokausia tai kaksi, on pois kalastusajasta. Joskus omistajat ovat siitä huomauttaneet, mutta vain puolivakavasti, aina pienoinen hymyn väre huulilla”, Russo kertoo.
”Aloittaessani työt, merellä ei ollut pakolaisia. Nyt jokaisen merenkulkijan velvollisuutena on auttaa merihätään joutuneita.”
Jututan satamassa kalastajia, jotka ovat tulleet seuraamaan vuosikausia siellä maanneen ja sammaloituneen mereltä tuodun siirtolaisveneen hylyn ja sen mereen vajonneiden osien romuttamista.
Veteraanikalastaja Leonardo Gancitano ja verkkoja ikänsä parsinut 84-vuotias Salvatore Amaro näyttävät minulle sisilialaista merimiespassia ja leimoja, jotka kertovat useista pidätyksistä Tunisian ja Algerian rannikkovesillä kiistanalaisilla alueilla.
Sadan metrin päässä troolarin kannella uusia köysiä kieputtavat Alessandro Mannone, Maurizio Mannone ja Marco Marrone kertovat heidän aluksensa olevan yhden niistä laivoista, jonka Libyan viranomaiset pidättivät kiistanalaisilla aluevesillä.
Myös kapteeni Russo tuntee libyalaiset vankilaolot.
”Syksyllä 2011, samoihin aikoihin, kun eversti Muammar Kaddafi surmattiin, olin veneineni kahden muun kalastusaluksen kanssa 35 meripeninkulman päässä Libyan rannikosta. Tuo alue tunnetaan hyvistä punaisten katkarapujen apajista. Paikalle saapui pieni vene ja neljä raskaasti aseistettua miestä, jotka pakottivat meidät ajamaan Benghazin satamaan”, Russo muistelee.
Ensimmäisen viikon miehistö oli aluksessa aseistettujen vartijoiden ympäröiminä. Viikon kuluttua heidät vietiin tuomioistuimen eteen, missä heille sanottiin, että ”nyt lähdetään kävelylle”. Miehistö päätyi vankilaan, josta sillä oli onneksi yhteys Italian konsuliin, joka toimitti kelvollista ruokaa päivittäin. Kuukauden kestäneen diplomaattisen väännön jälkeen Russo miehineen pääsi vapaaksi. Kaikki kalastusvälineet kuitenkin takavarikoitiin.
Kalastusverkkoja myyvässä makasiinissa 14-vuotiaana työnsä aloittanut, nyt 76-vuotias Pietro Margiota kokoaa valtavia verkkomyttyjä hikeä valuen. Seinustalle pinotuista verkkovuorista versoo ajan kulusta kertovia rikkaruohoja.
”Sain kultamitalin 50 vuoden työrupeamasta kalastuksessa, mutta eihän sitä voi syödä. Kalastus ei enää kannata. Euroopan Unioni rajoittaa meidän toimintaamme, eikä ala kiinnosta nuorempaa väkeä”, Margiotta sanoo pysähtyessään keittämään meille kuumaa kahvia hellepäivänä.
”Aloittaessani työt, merellä ei ollut pakolaisia. Nyt jokaisen merenkulkijan velvollisuutena on auttaa merihätään joutuneita.”
Hänen työtoverinsa, kapteeni Cosimo Asaro kertoo liikkuneensa merimiehenä ympäri maailman. Nuorena miehenä hän oli töissä Libyassa 25 000 muun italialaisen tavoin.
”Kun Kaddafi nousi valtaan, minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa: ottaa Libyan kansalaisuus tai lähteä maasta. Minä lähdin”, Asaro sanoo.
Useamman kalastustroolarin sekä konepajan omistava Vito Asaro esittelee satamalaiturille nostettuja, työn alla olevia aluksia hieman harmistuneena.
”EU ja Rooman keskushallinto eivät lainkaan pidä elinkeinomme puolta Libyan ja katkaravun kalastusalueiden suhteen. Nyt meillä on sama ongelma itäisellä Välimerellä missä Turkki ja Kreikka häiritsevät aluksiamme kansainvälisillä vesillä”, mies manailee.
Hänen mielestään on täysin käsittämätöntä, että Italia ja EU tukevat ja rahoittavat varsinkin Libyan rannikkovartiostoa, joka puolestaan pidättää sisilialaisia aluksia ja usein myös ampuu niitä kohti.