Guled & Nasra on aloittanut korkealta. Ensi-iltansa uutuuselokuva sai Cannesin elokuvajuhlien arvostetussa kriitikoiden sarjassa. Toronton filmijuhlilla se sai palkinnon elokuvataiteen monimuotoisuuden edistämisestä ja Burkina Fason elokuvafestivaali räjäytti potin myöntämällä sille pääpalkinnon. Lokakuun 28. päivänä Khadar Ahmed saapuu Tennispalatsiin esittelemään filminsä Maailman Kuvalehden lukijoille. Tilaisuus täyttyi ennakkoon elokuvan- ja maailmannälkäisistä ihmisistä parissa päivässä.
Millaista elämäsi tänä syksynä on ollut, kun kierrät elokuvafestivaaleja oikein urakalla?
Ihan mieletöntä. Siitä lähtien kun elokuva valmistui, elämäni on ollut jatkuvaa reissaamista. Tällä hetkellä minulla ei edes ole pysyvää kotia. Cannes, Malmö, Helsinki, Toronto, Hampuri, Lontoo, Burkina Faso… eikä minua vieläkään väsytä. Haluan nähdä yleisöjen reaktioita eri maissa. Cannesissa sitä katsoi ammattiyleisö, Torontossa saliin tuli kaupungin nuori somaliyhteisö, jolle oli uutta nähdä elokuva omalla kielellä. Elokuvani kertoo rakastavasta perheestä äärimmäisten valintojen edessä, huolien ristipaineessa. Se kosketti kaikkia. Vielä ulkonakin monet tulevat avautumaan, että he ovat kokeneet omassa elämässään jotakin samanlaista.
Miten Guled & Nasra on muuttanut elämääsi?
Kaikki tämä festivaaleilla kiertäminen on plussaa. Suurin elämänmuutos tapahtui jo käsikirjoitusvaiheessa. Kirjoitin ensimmäisen version kymmenen vuotta sitten, mutta tajusin tuolloin, ettei minun annettaisi ohjata sitä, koska minulla ei ollut ohjaajakokemusta. Siksi laitoin kässärin laatikkoon ja keskityin tekemään lyhytelokuvia ja keräsin kokemusta ohjaajana.
Iso käänne oli pääsyni Abu Dhabin käsikirjoituskilpailuun. Sen ansiosta vuonna 2015 minut valittiin Cannesin elokuvasäätiön järjestämään käsikirjoittajien residenssiin. Muutin Pariisiin ja pääsin tutustumaan elokuvateollisuuden ihmisiin. Sen vuoden kirjoitin koko ajan tätä elokuvaa. Kävin paljon elokuvissa ja tajusin, että käsikirjoitus oli liian synkkä. Ranskan aikana muutin sen kevyemmäksi ja lisäsin siihen huumoria.
Myöhemmin muutin Pariisiin.
Guled & Nasra on monella tavalla erityinen elokuva. Sen tapahtumat keskittyvät Afrikkaan, kieli on somalia eikä näyttelijöillä ole työhön ammatillista koulutusta. Miten nämä asiat vaikuttivat työhösi?
Ne hidastivat rahoituksen saamista. Minulla oli jo ranskalainen tuottaja, joka olisi halunnut naispääosaan ranskankielisen tähden, joka olisi puhunut elokuvassa ranskaa. Oli rankkaa puntaroida, suostunko siihen. Pelkäsin, että somalinkielisenä elokuvaa ei koskaan tehtäisi, mutta saisin sentään ohjata jotakin. Lopulta vetäytyminen tuntui helpolta. Kun löysin uudet tuottajat, suomalaisen Bufon, ranskalaisen Pyramidin ja saksalaisen Twenty Twenty Visionin, kaikki sanoivat, että tehdään elokuva juuri sillä tavalla kuin minä haluan.
Mistä löysit näyttelijät, jotka puhuvat somaliaa?
Helsinkiläinen Omar Abdi esiintyi jo vuonna 2008 tekemässäni lyhytelokuvassa Kaupunkilaisia, mutta ei sitten jatkanut alalla. Hän on nuorisotyöntekijä. Naispäärooliin halusin kanadalaisen mallin Yasmin Warsamen. Näin hänen kuvansa HM:n mainoksessa. Puhumatta hänen kanssaan tai edes kuulematta hänen esiintymistään tiesin, että hän se on. Kolmas päänäyttelijä on 13-vuotias Kadar Abdoul-Aziz Ibrahim.
Kävimme pienen porukan kanssa ennakkoreissulla Djiboutissa ja päädyin paikalliselle ala-asteelle. Siellä huomioni kiinnittyi poikaan, joka kuunteli jokaista sanaani. Pystyin lukemaan hänen ilmeistään ja silmistään selkeästi erilaisia tunteita. Tämän pojan haluan elokuvaan, päätin.
Kun kuvaukset puoli vuotta myöhemmin olivat alkamassa, menin koululle etsimään poikaa. Minulle kerrottiin, että hän oli muuttanut eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Musertuneena aloitin uudet näyttelijäetsinnät, kunnes koulun oveen koputettiin. Kadar oli sittenkin löytynyt! Hän oli kuvauksissa sata kertaa parempi kuin olisin voinut toivoa. Hän improvisoi. Elokuvassa näkyvät myös Kadarin veli ja isä.
Millaista amatöörien kanssa työskenteleminen on?
Rakastan sitä. Olen tehnyt töitä myös ammattilaisten kanssa, mikä tietenkin on helpompaa.
Ammattilaiselle ei tarvitse sanoa kuin ole hyvä ja kiitos, he tekevät taitavasti erilaisia versioita.
Mutta sellainen ei haasta minua. Mieluiten teen töitä kokemattomien kanssa. Siinä on luotettava intuitioon. Saatan kuulostaa röyhkeältä, mutta saan ihmisistä parhaan esiin. Kannustan, rauhoittelen ja näyttelen itse malliksi. En koskaan sano, että nyt meni huonosti, vaan että se meni hyvin, mutta kokeillaan vielä toisella tavalla. Usein teen asiat todella pikkutarkasti, kuten että katso silmät kiinni kolme sekuntia, avaa sitten silmät ja lähde kävelemään…
Millaista Djiboutissa kuvaaminen oli?
Menin sinne ennen muita. Ilma oli tukalan kuuma kuin saunassa. Ei suomalainen kuvausryhmä tule tätä kestämään, ajattelin kauhuissani. Kun muut sitten saapuivat, sää alkoi viiletä. Djiboutissa ei melkein koskaan sada. Kuvausjaksoa edeltävänä yönä satoi niin paljon, että autot kaduilla lähtivät ajelehtimaan ja vettä virtasi hotelliimme. Meillä oli niin vähän kuvauspäiviä, vain 21, että oli pakko ryhtyä kuvaamaan. Silloin maskeeraajamme Nadine Otsobogo-Boucher, jonka juuret ovat Gabonissa tuli luokseni. ”Jos työ alkaa sateessa, se tarkoittaa esi-isien siunausta”, hän sanoi.
Niin siinä kävi.
Elokuvasi kerää kehuja kansainvälisesti. Miten tällainen suurmenestys vaikuttaa seuraaviin töihisi?
Tätä elokuvayleisökin näytösten jälkeen minulta kysyy. Ihmiset kuulemma jo odottavat seuraavaa elokuvaani, mikä aiheuttaa minulle kamalat paineet.
Alkuvuodesta Yleltä tulee tv-sarja Zone B, jossa olen pääkäsikirjoittaja ja yksi ohjaajista. Keväällä kuvataan lyhytelokuvani A Very Bad Night. Kaikissa päärooleissa on poc-ihmisiä (people of colour). Olen itse ollut vuosikausia kuvausryhmien ainoa poc ja siksi haluan tarjota lahjakkaille poceille mahdollisuuksia päästä elokuva-alalle.
Käsikirjoitan myös seuraavaa pitkää elokuvaa. Se on ranskankielinen komedia, joka saatetaan kuvata Senegalissa. Aion sijoittaa kaikki pitkät elokuvani Afrikkaan. Oletan, että sitä tehdessä rahoituksen saaminen on helpompaa kuin viimeksi.
Kalenterisi kuulostaa täydeltä. Mitä aiot tehdä seuraavalla lomalla?
Lomailla ehdin vasta ensi vuonna. Pariisissa vapaapäivä on kivointa jättää puhelin kotiin ja lähteä pitkälle kävelylle. Tykkään istua kahvilan terassilla ja juoda kahvia tai teetä ja vain katsella ihmisiä.
Entäs Suomi, aiotko palata tänne?
Ehdottomasti. Jatkossa haluaisin hankkia kodin myös Helsingistä. Joka kaupungista, jos rahaa vain riittää.