Painava sana, tuo demokratia. Jos sallit, kevennän sitä hetkeksi. Musiikkimiehenä minua nimittäin askarruttaa, mikä musiikinlajeista onkaan kaikkein demokraattisin? Katsotaanpas.
Jazz on ainoa musiikkityyli, jossa jokainen bändin jäsenistä saa oman soolonsa. Sieltä se vain tulee, pelätty bassosoolokin! Jazz on yksilöiden yhteistyötä – interaktiota, kuten muusikot itse sanovat. Solistivuorolaisen onnistuminen riippuu siitä, millaiseen vauhtiin komppivuorolaiset häntä piiskaavat. Tällainen kiertävä johtajuus rakentaa luottamusta.
Klassinen musiikki on malliesimerkki sopimusyhteiskunnasta: kaikki soittavat juuri niin kuin nuotissa lukee. Oma ääni palvelee yhteistä tarkoitusta. Tiivis tiimityöskentely on pakollista, kun veivataan samaa stemmaa vierustoverien kanssa. Jos jotain irtiottoa yrittäisi, katseet voisivat tappaa. Poseeraus jää korkeintaan kapellimestarille.
Demokratian henkeä voi aistia yhteislaulussa. Hengellisen musiikin äärellä yhtenäiskulttuuri vielä jaksaa kukoistaa, varsinkin niissä tilaisuuksissa, joihin maallikotkin uskaltautuvat. Kauneimmat joululaulut kivikirkossa saavat häjynkin hartaaksi. Ykkönen on silti Suvivirsi, muistatko miltä tuntui kajauttaa se koulun kevätjuhlassa?
Kansanmusiikki tuo rehtiä perspektiiviä konsulttien kotkotuksiin.
Entäpä iskelmä? Tanssilava Suomen suvessa, kukkamekkoja ja prässihousuja. Kun joku hakee tanssiin, silloin mennään, jollei ole räikeää syytä kieltäytyä. Kansan syvät rivit asuntovaunuissaan kokoontuvat Tangomarkkinoille, ja yhtenä kohokohtana on äänestää omaa suosikkia laulukilpailussa. Tosin epädemokraattista on se, että äänioikeutensa voi moninkertaistaa lähettämällä useita maksullisia tekstiviestejä.
Kansanmusiikki kuulostaa jo sanana demokraattiselta. Sitä paitsi onko yleisössä ketään, joka ei itse soittaisi, laulaisi tai tanssisi? Ammattilaiset ja amatöörit jamittavat porukalla Kaustisen iltanuotiolla ja Folklandian hyttikäytäväbileissä. Kansanmusiikki tuo rehtiä perspektiiviä konsulttien kotkotuksiin. Jopa television Sisäilma-sarjan Seppo, vakaumuksellinen virkamies, harrastaa vapaa-ajallaan tanhua!
Populaarimusiikki perustuu tähtiin, persoonallisuuksiin, julkkiksiin: demokratia ei paista päällimmäisenä. Erilaisia yhteistyön malleja on toki kokeiltu. Biisintekijäkaksikoita, superbändien törmäileviä egoja, taustavoimien ohjailemia artisteja ja toisinaan ihan toimivia bändi-
demokratioita. Laulajaa on vaikeaa tiputtaa jalustalta, vaikka Eddie Van Halen erotti useita solisteja kerrottuaan näiden sairastuneen oireyhtymään nimeltä ”lead singer’s disease”.
Punk saattaa olla rockmusiikin demokraattisin liike. Tee-se-itse aate ulottui paitsi musiikkiin ja esiintymiseen myös levyjen julkaisemiseen ja uranhallintaan. Myöhemmin hip hop toi luovuuden kaikkien ulottuville rumpukoneiden ja sämplerien myötä. Sama ilmiö jatkuu DJ-kulttuurissa ja konemusiikissa – enää ei tarvitse osata soittaa tai laulaa ollakseen aktiivinen musiikin tekijä.
Lopulta en sittenkään osaa ratkaista kysymystä, mikä on musiikeista demokraattisinta. Mutta jos ihan fiiliksellä mennään, sanoisin että Chilen laululiikkeen klassikot.