Hei, lähdetkö parin viikon päästä Sansibarille opettamaan uimista? Tällaisen puhelun uimaopettaja Ina Sohn-Rajamäki sai huhtikuun lopulla.
”Vastasin kahdessa sekunnissa, että lähden.”
Soittaja oli FitPitin Oy:n toimitusjohtaja Laura Manninen. Hän oli käynyt paikan päällä talvella ja huomannut, että vain harva paikallinen osasi uida. Syntyi idea uimaopetuksen tuomisesta Sansibarille, Tansanian saarelle.
Sansibarin päässä ideasta innostuttiin heti.
”En malttanut odottaa, että pääsen kertomaan asiasta paikallisille. Tässä on taito, jota jokainen tarvitsee, mutta jota ei opeteta täällä”, sanoo Arsheen Dhalla, joka pyörittää Daraja Foundationia. Se on yksi niistä kolmesta paikallisesta järjestöstä, joiden kanssa FitPit teki yhteistyötä.
Naiset voivat tehdä mitä tahansa. Mekin olemme vapaita, eivät vain miehet.
Osallistujia uimakurssille ei ollut vaikea löytää: into oli käsinkosketeltavaa. Erityisen tärkeää oli, että uimaopetusta tarjottiin juuri naisille.
”Normi on, että nainen ei poistu kotoaan ja paljasta itseään. Nyt eletään kuitenkin muutosta ja on tultu siihen pisteeseen, että nainenkin voi mennä ulos ja veteen”, Dhalla sanoo.
Silti moni paikallinen pitää saarta ympäröivää merta pelottavana. Vallalla on edelleen ajatus siitä, ettei se ole sovelias paikka etenkään naisille. Uimaryhmä asettui tätä tabua vastaan.
”Naiset ottivat jatkuvasti kuvia puhelimillaan ja halusivat lähettää niitä etenkin äideilleen ja tädeilleen. He tahtoivat näyttää, että rajoja voi rikkoa ja nainen voi oppia uimaan – ja että se on ihan turvallista”, Sohn-Rajamäki sanoo.
Uimisen kautta avautuu kokonaan uusi maailma, kertoo kurssille osallistunut Saida Marik.
”Kun menen mereen ja uin, ihmiset ovat yllättyneitä ja kyselevät, miksi osaan uida ja missä olen oppinut tekemään niin. Samalla osoitan, että naiset voivat tehdä mitä tahansa. Mekin olemme vapaita, eivät vain miehet.”
Matkaoppaana työskentelevä Marik oppi uinnin perusteet jo opiskeluaikoinaan. FitPitin kurssilla hän toimi apuopettajana ja sai näin valmiudet toimia uimaopettajana myös jatkossa.
Sansibarilla naisten liikkuminen tekee vasta tuloaan, Marik sanoo. Ylipäänsä naisten vapaa-ajan ja oman ajan käsite on hyvin erilainen kuin miehillä. Tarvitaan esimerkkiä – sellaista kuin Marik nyt itse on.
“Muutos lähtee naisista. Kun äidit osaavat uida, he voivat opettaa saman lapsilleen”, Marik sanoo.
Moni ammentaa itseluottamusta siitä, että Tansanian presidenttinä aloitti maaliskuussa maan historian ensimmäinen naispresidentti, Samia Suluhu. Motto kuuluu: Jos hän pystyy rikkomaan rajoja, mekin pystymme.
”Paikalliset tarvitsevat rohkaisua. On paljon vääriä luuloja siitä, mitä nainen voi tai ei voi tehdä. FitPitin naisten kannustus oli meille todella tärkeää”, Marik sanoo.
Kyse ei ole vain uimisesta. FitPitin näkemys on, että meri on kokonaisuus. Siksi opetukseen sisältyi myös ympäristökoulutusta ekoturismiin erikoistuneella Chumben saarella.
”Valitettavan moni käyttää merta yhä kaatopaikkana. Merta ei arvosteta. Monelle paikalliselle on epäselvää, mitä veden alla oikeastaan on, sillä he eivät ole itse nähneet sitä”, Sohn-Rajamäki kuvailee.
Lähes kuukauden mittaisen uintikurssin ikimuistoisin tapahtuma oli monelle se, kun ryhmä vietiin sukeltamaan suojelluille koralliriutoille. Näin osallistujat pystyivät itse näkemään, millainen merenalainen luonto saaren ympärillä on. Valtaosalle kokemus oli ensimmäinen laatuaan.
“Kokemus varmasti auttoi monia arvostamaan kotoperäistä luontoa ja ymmärtämään, miksi sen suojeleminen on niin tärkeää”, Marik arvelee.
”Siinä on valtava voima, kun nainen huomaa, mitä kaikkea hän voi omalla kehollaan tehdä.”
Meri on myös elinkeinon lähde. Töitä saarella riittäisi, sillä koralliriutat ja mangrovemetsät houkuttelevat paikalle turisteja. Uimataitoisista työntekijöistä on huutava pula.
”Kurssin myötä yhä useampi nainen tajusi, että hekin voisivat työskennellä turismin parissa”, Marik sanoo.
Muitakin vaihtoehtoja on, kuten kalastus. Ylipäänsä uimataito antaa naisille vapautta ja mahdollisuuden useampaan ammattiin.
”Ennen vain mies on tuonut rahan pöytään, mutta nykyään moni nainen kaipaa vapautta ja mahdollisuuden ansaita rahaa itse”, Marik sanoo.
Uimataito voi myös pelastaa hengen – oman tai toisten. Hukkuminen on Sansibarilla yksi merkittävimmistä lapsikuolleisuuden syistä.
”Täällä on välillä pahoja tulvia, ja ihmisen luontainen taipumus on mennä auttamaan hädässä olevaa. Valitettavasti se, joka menee auttamaan toisia, on useimmiten se, joka itse kuolee”, Dhalla sanoo.
Uimataitoa voikin pitää eräänlaisena henkivakuutuksena.
Ja toki vedessä oleminen on mielekästä myös siksi, että se kohottaa kuntoa. Marik on toiminut vapaaehtoisena järjestössä, joka kannustaa naisia liikkumaan.
Pitkään on ajateltu, että liikunta ei ole naiselle soveliasta, Marik kertoo. Mutta muutos on tuloillaan: esimerkiksi juokseminen nähdään yhä enemmän myös naisten lajina, tuleehan Tansaniasta ja etenkin naapurimaasta Keniasta kuuluisia naisjuoksijoita.
”Moni nainen haluaisi liikkua enemmän. Siinä on valtava voima, kun nainen huomaa, mitä kaikkea hän voi omalla kehollaan tehdä.”
Asenteiden muutos näkyy siinä, miten innostuneesti naisuimarit otettiin vastaan, Sohn-Rajamäki arvelee.
”Rannalla oli usein iso yleisö. Kaikki ohikulkijat pysähtyivät ja monet tulivat veteen kysymään, pääsevätkö hekin mukaan.”
Maailmassa noin 4 miljardia ihmistä ei osaa uida – siis pyöreästi puolet maailman väestöstä. Luvut vaihtelevat: Amerikassa puolet väestöstä on uimataidottomia, Sansibarilla vastaava luku on 75 prosenttia.
Määritteleminen ei kuitenkaan ole aivan helppoa, sillä uimataitoa voidaan mitata eri tavoin. Pohjoismainen uimataitokriteeri on se, että vedenpinnan alle joutunut ihminen pystyy nousemaan pintaan ja uimaan 200 metriä, josta 50 metriä selällään. Kriteerin täyttää Suomessa kaksi kolmasosaa väestöstä.
Uimataito on Suomessa verrattain korkeaa; se kuuluu osaksi kouluopetusta ja sillä on yhteiskunnallinen rooli. Monessa maassa näin ei ole. Kynnys kasvaa etenkin, jos uima-altaita ei ole. Meressä ei nimittäin ole ihan helppo opetella uimaan, varsinkaan jos virtaukset ovat voimakkaita ja aallot isoja.
Meressä voi myös lymyillä kaikkea yllättävää: esimerkiksi meduusoja ja merisiilejä.
“Oli siellä myös kenkiä, kookoshedelmiä, vaippoja…”, Sohn-Rajamäki listaa.
Opetustilanteissa ei auttanut muu kuin soveltaa.
“Uimarannoilla ei esimerkiksi ollut pelastusrenkaita, joten harjoittelimme vesipelastusta tyhjillä pesuainepurkeilla, joihin olimme ostetaneet narua. Jos Tukesin tarkastaja olisi tullut paikalle, hän olisi varmaan saanut halvauksen!”
Vuosia uimarien kanssa työskennellyt Sohn-Rajamäki huomasi sansibarilaisissa yhden merkittävän eron suhteessa suomalaisiin: pelkkää intoa, ei lainkaan nurinaa!
”Suomessa lapset usein pakotetaan uimakouluun, mutta nämä ihmiset olivat tulleet paikalle omasta halustaan. Into, positiivisuus ja usko asiaan oli vain toista luokkaa kuin Suomessa.”
Näin oli siitäkin huolimatta, että moni pelkäsi, kovastikin. Valtaosalla ei ollut edes kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea uiminen oikeastaan pitää sisällään.
”Suomalaisille vesi on tuttu elementti, he osaavat olla vedessä ja liikkua siinä. Sansibarilaisille koko vedessä oleminen oli täysin uutta.”
Ylipäänsä Suomen ja Sansibarin välillä on kulttuurieroja, ja ne täytyi ottaa opetuksessa huomioon, Sohn-Rajamäki kertoo.
”Suomalainen riisuutuu vaikka kenen edessä ja menee saunaan. Meille se ei ole häveliästä, mutta Sansibarilla asia on toisin.”
Uimista helpottivat burkinit, koko vartalon peittävät uimapuvut, jotka ovat viime vuosina tulleet markkinoille. Osalla taas oli päällään trikoot ja pitkät paidat. Huivien virkaa toimittivat uimalakit. Myös uimaopettajien tuli miettiä pukeutumistaan.
”Olisi ollut täysin mautonta, jos olisimme kekkuloineet siellä bikineissä. Silloin naisten olisi ollut vaikea luottaa meihin”, Sohn-Rajamäki sanoo.
Myös sanojen käyttöä piti miettiä uudestaan.
”Suomessa puhutaan usein balettijaloista. Mutta jos ihminen ei ole koskaan nähnyt, mitä baletti on, ei mielikuvasta ole apua”, Sohn-Rajamäki sanoo.
Samalla uimarit saivat oivaltaa jotain aivan uutta: tropiikissakin voi tulla kylmä. Paikalliset eivät olleet koskaan ennen kokeneet kylmää. Sansibarin vesi on 26-28 asteista – uima-altaiden lämpötilan verran – mutta jos siinä viettää pitkään, tulee kylmä.
”Monilla huulet alkoivat sinertyä ja kehoa tärisytti. Eivät he tienneet, oliko heillä kylmä vai kuuluiko se lajiin”, Sohn-Rajamäki sanoo.
Olisi ollut täysin mautonta, jos olisimme kekkuloineet siellä bikineissä. Silloin naisten olisi ollut vaikea luottaa meihin.
Parhaiten kulttuurieroihin päästään käsiksi dialogin kautta, Dhalla sanoo. Juuri näin FitPitin kurssikin alkoi: yhdessä keskustelemalla.
”Täytyy olla kulttuurisensitiivisyyttä, jotta kulttuurien välinen vaihto toimii. Kunnioituksen on oltava molemminpuolista. Pienilläkin eleillä voi osoittaa, että on kiinnostunut toisesta. Lisäksi on tärkeää ymmärtää, millaisessa muutoksessa tämä yhteiskunta on ja miten muutos vaikuttaa ihmisten elämään”, Dhalla sanoo.
Sansibarilaiset olivat myös uteliaita kuulemaan Suomesta ja siitä, millaisia suomalaiset ovat.
”Valtaosa sansibarilaisista ei ole koskaan poistunut saarelta. On avartavaa, kun tänne tulee ihmisiä kertomaan, millaista muualla on. Näin saadaan myös uusia ystäviä, joihin pystyy pitämään yhteyttä netin välityksellä”, Dhalla sanoo.
Miten kurssi sitten onnistui – kohosiko uimataito? Ehdottomasti.
”Ennen osa ei ollut edes koskenut merta, nyt moni oppi uimaan”, Marik kuvaa muutosta.
Oppilaita oli yhteensä 50, heistä 40 naisia ja 10 miehiä. Kymmenen heistä oppi uimaan niin hyvin, että pohjoismainen uimataitokriteeri täyttyi. Kaikista tuli vesitaitoisia: kaikki laittoivat pään veteen ja oppivat sukeltamaan.
“Ei hullumpi suoritus, kun ottaa huomioon, että uintikertoja oli yhteensä vain kahdeksan ja liikkeelle lähdettiin nollasta”, Sohn-Rajamäki kommentoi.
Dhalla uskoo, että kurssilla on kauaskantoiset seuraukset.
”Uiminen voi näyttää pieneltä asialta, mutta sillä on paljon suurempi vaikutus. Uuden taidon lisäksi naiset saivat uusia kontakteja, kokonaisen verkoston. He eivät tule ikinä unohtamaan kokemaansa.”
Muutos lähtee naisista. Kun äidit osaavat uida, he voivat opettaa saman lapsilleen.
Marikilla on selvä visio siitä, mitä nyt tapahtuu: hän aikoo jatkaa uimataidon levittämistä. Tulevaisuudessa hän haluaisi olla myös sukellusopettaja – ja meribiologi.
”Opetan poikiakin, mutta olen onnellisin, kun saan opettaa muita naisia. Silloin pystyn suoraan vaikuttamaan siihen, että yhä useampi nainen saa lisää mahdollisuuksia, lisää itseluottamusta.”
Sansibarin puolelta toive on selvä:
”Toivottavasti FitPit tulee tänne uudestaan!” Marik sanoo.
Juuri niin on tarkoitus tehdä. Tällä hetkellä FitPit kerää varoja seuraavaa opetusreissua varten.
”Siitä tulee menestys. Siskoni tulee mukaan, samoin hänen kaverinsa. Sana on levinnyt. Osallistumisen kynnys on ensi kerralla entistä matalampi, kun osa meistä oli jo mukana ja näytti esimerkkiä”, Marik sanoo.
