Eve Fairbanks, Johannesburg, Etelä-Afrikka:

”Vuosi sitten päätin ladata lukulaitteelleni nipun kirjoja totuuden ja todellisuuden olemuksesta. Kirjoilla oli sellaisia nimiä kuin Totuus, eräs opaskirja, Todellisuuden ongelmallisuus ja Todellisuus: lyhyt esipuhe.

Tein niin, koska se, mitä koemme ja se, mitä meille kerrotaan totuutena tästä maailmasta, ovat usein kaukana toisistaan.

Kävelemme pitkin kanaalien rantoja ja selailemme älypuhelintamme. Puhelimemme ovat tehokkaampia kuin tietokoneen keksineet suunnittelijat olisivat koskaan voineet kuvitella mahdolliseksi.
 

Nyyhkytämme yksin kotona, ylikuormittuneina työstä, jota vihaamme.
 

Pysähdymme ostamaan jäätelöt lapsillemme ja odotellessamme luemme lehtijuttuja siitä, kuinka kapitalismi romahtaa ja lapsemme joutuvat elämään helvetinkaltaisella ylikuumentuneella maapallolla.

Nyyhkytämme yksin kotona, ylikuormittuneina työstä, jota vihaamme. Kannamme huolta perheestämme, jolle emme voi tarjota riittävää toimeentuloa, ja luemme, että täydellinen elämä voisi olla meidän, jos vain käytämme aikamme oikein.

Vartuin Washington DC:ssä, Yhdysvalloissa. Muistan, kun kävelin ensimmäiseen työpaikkaani kaupungin keskustaan, kansallisen velkamittarin ohi. Se mittaa Yhdysvaltain valtionvelkaa ja jokaisen amerikkalaisen perheen osuutta velasta. Mittarin käsittämättömät luvut kapusivat aina vain ylöspäin.

Oliko meillä kaikilla niskassamme valtava näkymätön velkataakka, joka olisi maksettava joskus takaisin? Sitä oli vaikea kuvitella, koska meille kerrottiin, että olimme vapaampia kuin yksikään aiempi sukupolvi. 

Joskus kävelin töihin varhain aamulla. Kun kadut olivat tyhjiä, huomasinkin yhtäkkiä, kuinka monta koditonta ihmistä painautui toisiaan vasten kahviloiden markiisien ja suurten patsaiden alla.

Oliko tämä totuus Washingtonista – todellisuus, jonka näin aamuviideltä?

Vai oliko keskipäivä todellisuutta – kahviloita, jotka olivat täynnä idealistisia, hyvin pukeutuneita parikymppisiä, jotka olivat varmoja siitä, että he saavuttaisivat unelmansa? 

Nykyään asun Etelä-Afrikassa, maailman toiseksi epätasa-arvoisimmassa maassa.

Kun etenemme täällä kohti talvea, koronavirusepidemia leviää Etelä-Afrikassa. Viisi viikkoa olemme eläneet karanteenissa, jota on sanottu maailman tiukimmaksi: ei ulkona liikkumista, ei ystävien luona vierailua, ei alkoholin myyntiä.

Karanteenia lievennettiin vihdoin toukokuun ensimmäisenä päivänä. Etelä-Afrikalla ei ole vaaraa odottaa tautitapausten hupenemista.
 

Kansainväliset kommentaattorit olivat kertoneet, että eteläafrikkalaiset eivät hallituksen määräyksiä noudattaisi.
 

1,5 miljoonaa ihmistä palasi takaisin töihinsä kaivoksiin ja puhelinkeskuksiin. Huhtikuun 30. päivän iltana meille kerrottiin, että ulkona liikkuminen sallittaisiin kuuden ja yhdeksän välillä aamulla.

Heräsin toukokuun ensimmäinenä päivänä kello kuudelta aamulla, kun keskiluokkaisen asuinalueeni koirat aloittivat yhdessä äänekkään ulvonnan – varsinaisen koirien oratorion.

Avasin makuuhuoneeni verhot ja katsoin ulos: hölkkääjiä ja koiran ulkoiluttajia kulki ohi, täsmälleen aikataulussa.

Se hämmästytti minua, sillä niin eteläafrikkalaiset kuin kansainväliset kommentaattorit olivat kertoneet, että eteläafrikkalaiset eivät hallituksen määräyksiä noudattaisi. He juhlisivat kaiken yötä. Lenkkeilisivät ennen ja jälkeen sallitun ajan. Mellakoisivat ja ryöstelisivät kauppoja. Eivät piittaisi sosiaalisen etäisyyden noudattamisesta.

Arveltiin, että elämän perusasioista nauttiminen ja tarve tehdä työtä ja löytää ruokaa olisivat suurempia kuin huoli Covid-19 viruksesta.

Karanteenin alussa näin kansainvälisen median ottamia valokuvia kilometrien pituisista ruoka-avustusjonoista ja poliiseista, jotka hajottivat vihaisia väkijoukkoja väkivalloin.

Kun ajoin autolla Johannesburgin katuja, aloin epäillä, että valokuvaajat olivat etsimällä etsineet näitä tapahtumia, siksi että ne sopivat ajatukseen siitä, mitä täällä tulisi tapahtumaan.

Se mitä minä näin, oli aavemaisen tyhjiä katuja ja ihmisiä, jotka kulkivat kulmakauppaan ja takaisin kasvot suojattuina. 

Eikö tämän pandemian vaikein osa ole se, kuinka hirvittävän vaikeaa on ottaa selvää totuudesta? Elämme ennustusten pyörteessä – ennustusten, jotka murenevat yksi toisensa jälkeen.

Meitä pyydetään tekemään uhrauksia jonkin näkymättömän vuoksi.
 

Ongelmamme, kuten eriarvoisuus ja ilmastonmuutos, ovat näkymättömiä.
 

Älypuhelimeni taustakuvana on amerikkalaisen ystäväni ottama selfie. Hän otti kuvan sairaalasta, jossa oli hoidettavana COVID19-tartunnan vuoksi.

Haluan voida näyttää sen ihmisille täällä, aivan kuin esittelisin jonkun pyhimyksen jäänteitä. Näettehän itse? Se, mihin meitä pyydetään uskomaan, on totta. 

Sanotaan, että se mitä joudumme kokemaan – sosiaalinen etäisyys ja näkymättömän vihollisen armoilla oleminen – on poikkeuksellista.

Mutta eikö ole totta, että olemme joutuneet elämään tämän kanssa tavallaan jo pitkään?

Olemme olleet aiemminkin etääntyneitä ihmisistä, joiden elämät kietoutuvat meidän elämämme kanssa, aina isovanhemmistamme siihen näkymättömään lapseen, joka ompelee sinisten farkkujemme saumat Bangladeshissa.

Ja ongelmamme, kuten eriarvoisuus ja ilmastonmuutos, ovat näkymättömiä.

Täällä Johannesburgin karanteenissa olen tajunnut, että monet meistä ovat jo olleet eristäytyneitä. Pidämme ikkunamme tiukasti kiinni risteyksissä, jotta välttyisimme kerjäläisiltä.

Rakennamme korkeita, läpinäkymättömiä sementtiseiniä talojemme ympärille, jotta köyhät eivät voisi nähdä sisälle.  
 

Minun oli tarkoitus viettää toukokuun 1. päivä ajellen ympäri Johannesburgia etsimässä totuutta siitä, kuinka eteläafrikkalaiset ovat reagoineet pandemiaan. Mutta huomasin pian sen olevan mahdotonta.

Mikä olisi se yksi paikka, johon voisin mennä? Oliko se, mitä valokuvaajat todistivat totta? Kasvavaa vihamielisyyttä ja viruksen vähättelyä?

Ehkä en ollut osunut juuri oikeaan risteykseen.

Edes numeroilla ei ole merkitystä ilman niitä tunteita, joita tulkintaamme liitämme. 

Joka tapauksessa kaikki, mitä näkisin, olisi tulkintaa. Tyhjät kadut voisivat merkitä joko vastuullista karanteenisääntöjen noudattamista tai ylenpalttista hysteriaa.

Kaduilla näkemäni ihmiset olisivat joko vapauden tai vastuuttomuuden muotokuvia, ja heidän askelissaan joko iloa tai pilkkaa.

Niinpä vietin suuren osan päivästä tietokoneeni ääreen painautuneena ja pohdin numeroita: tilastollisia kaaviokuvia, jotka kuvasivat sairastuneiden ja kuolleiden määrää maailmanlaajuisesti.

Mutta kun mainitsin ystävälleni, että Etelä-Afrikassa oli paljon sairastuneita, 3500 ihmistä, ystäväni vastasi kipakasti: ”Ei tuo ole paljon!”

Edes numeroilla ei ole merkitystä ilman niitä tunteita, joita tulkintaamme liitämme. 

Kolmelta iltapäivällä päätin vierailla tuntemani miehen luona. Hän kuuluu toiseen sosioekonomiseen luokkaan.

Edwin on zimbabwelainen maahanmuuttaja, joka työskentelee puutarhurinani kerran viikossa.

Kun pääsin perille, kuistilla tytön hiuksia letittävä nainen sanoi, ettei osoitteessa asunut ketään ”Edwiniä”.

Minulle selvisi, että Edwin on nimi, jota hän ei käytä missään muussa yhteydessä. Luulin meidän olleen ystäviä, mutten edes tuntenut häntä. 

Luulen, että peittelemme kaikki sitä, kuinka sokeiksi tunnemme itsemme ja kuinka ristiriitaisia,  sääntöjä rikkovia ja syyllisiä olemme.

Edwin pelkäsi sairastumista, hän kertoi minulle, ja noudatti sääntöjä tiukasti. Kuka idiootti ei niin tekisi? Hän asuu köyhässä naapuristossa.

Lähellä on vielä köyhempi hökkelikylä, hän kertoo minulle. Ihmiset siellä juhlivat läpi yön, ryöstelevät kauppoja ja käyvät töissä.

Siten hän myönsi, ettei ollut käynyt kyseisessä hökkelikylässä. Ymmärsin silloin, että Edwinin käsitys itsestään oli sen varassa, että joku jossain käyttäytyi vastuuttomasti, vaikka todistusaineisto ja totuus olivat käsitystä vastaan.

Ehkä me kaipaamme ”totuutta”, jotta voimme kertoa itsellemme olevamme parempia kuin muut. Valistuneempia, tiedostavampia.

Luulen, että peittelemme kaikki sitä, kuinka sokeiksi tunnemme itsemme ja kuinka ristiriitaisia,  sääntöjä rikkovia ja syyllisiä olemme.

Myöhemmin mies, jonka olin oppinut tuntemaan Edwininä, tunnusti ettei hän ollut noudattanut karanteenia ja itseasiassa käynyt toisessa hökkelikylässä leikkauttamassa hiuksensa.

Kumppanini, joka tekee myöhäistä vuoroa ja nukkuu aamukymmeneen, kertoi tänään puhelimessa Englannissa asuvalle siskolleen, ettei ”kukaan” tottele sääntöä ulkoilla vain aamukuuden ja yhdeksän välillä.

”Kyllä he noudattavat,” minä keskeytin. ”Minä näen ja kuulen heidät.”

”No, minä en näe heitä,” hän sanoi. ”Se ei tunnu minusta todelliselta.”

Se ei tunnu minusta todelliselta. Yhden asian pandemia on näyttänyt meille: sen kuinka erilainen todellisuutemme voisi olla.Kuinka vähän tarvitaan muutokseen, niin hyvään kuin huonoon.

Olemme saaneet pienen vilauksen asioista, jotka voivat muuttua radikaalisti
 

Yksi myöhäisillan puhe huhtikuun 30. päivä Etelä-Afrikassa sai meidät ulkoilemaan sovittuun aikaan.

Se todistaa, että monet muutkin muutokset olisivat mahdollisia: sellaiset jotka voisivat tehdä maailmastamme paremman – jos vain päätämme niin.

Joskus ajattelen, että se mikä saa meidän vihaisimmaksi ja murheellisimmaksi on tämä: olemme saaneet pienen vilauksen asioista, jotka voivat muuttua radikaalisti.

Siitä seuraa kannettavaksemme taakka: me olemme eläneet kauan sellaisen ajatuksen kanssa, joka ei ole totta.

Ajatuksen siitä, että maailma ei voisi juurikaan muuttua.”