Vuonna 2011 alkanut Syyrian konflikti on ajanut miljoonat ihmiset kodeistaan. YK:n mukaan jopa puolet maan väestöstä on humanitaarisen avun tarpeessa.  

Kansainvälinen yhteisö on kyennyt vastaamaan vain murto-osaan pakoon lähteneiden ihmisten tarpeista, sillä maan hallitus on esimerkiksi kieltänyt avun toimittamisen opposition hallussa oleville alueille.

Ne humanitaariset järjestöt, jotka uhmaavat kieltoa, toimivat usein oman ja työntekijöidensä turvallisuuden uhalla.

“Suurimpana haasteena ovat Syyrian hallituksen ja Venäjän ilmapommitukset”, sanoo syyrialainen avustustyöntekijä Abu. Tapaan hänet teekupillisen ääressä turkkilaisessa rajakaupungissa Gaziantepissä, josta käsin koordinoidaan suurta osaa luoteis-Syyrian humanitaarisesta toiminnasta.

Abu työskenteli lääkärinä Syyriassa vuoteen 2015 saakka. Tuolloin turvallisuustilanne heikkeni niin paljon, että ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pakeneminen Turkkiin.

Kuten monet muutkin korkeasti koulutetut syyrialaiset pakolaiset, nykyisin hän työskentelee humanitaarista apua maahan toimittavalle kansainväliselle avustusjärjestölle. Hän kertoo, että moni Syyriaan jääneistä kollegoista on kadonnut tai menehtynyt väkivaltaisuuksissa.

Konfliktin alkaessa Abu työskenteli sairaalassa Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa. Jo tuolloin avustustyöntekijöiden turvallisuutta heikensi maan latautunut poliittinen ilmapiiri. Lääkäreitä pidätettiin ja uhkailtiin, sillä hallitus suhtautui epäluuloisesti heidän toimintaansa.

Päivisin Abu hoiti haavoittuneita Syyrian hallituksen sotilaita ja työskenteli öisin salaisessa kenttäsairaalassa.

“Tiesin, että jos potilaanani oleva sotilas tietäisi minun hoitavan myös oppositiotaistelijoita, hän pidättäisi tai tappaisi minut.”

Paikalliset avustustyöntekijät ovat usein erityisen hankalassa asemassa, sillä heidät mielletään kansainvälisiä työntekijöitä helpommin poliittisiksi toimijoiksi. Esimerkiksi sisällissodissa voi olla hankalaa vakuuttaa konfliktin eri osapuolet paikallisten toimijoiden välityksellä jaetun avun puolueettomuudesta.

Jos avun taustalla ovat poliittiset motiivit, se lisää riskejä humanitaarisille toimijoille.

”Vuosia jatkuneiden sotien köyhdyttämä kansa sieppaa varakkaiksi miellettyjä avustustyöntekijöitä lunnasrahojen toivossa.”

 

Humanitaarinen tilanne kiristyi 2015, kun Venäjä liittyi sotaan tukeakseen Syyrian hallitusta. Suojeltuihin kohteisiin kohdistetut ilmapommitukset yleistyivät. Vaikka iskut eivät olleet uusi ilmiö, Abun mukaan ne muuttuivat noina vuosina entistä järjestelmällisemmiksi.

“Pystyimme helposti ennakoimaan, minkä alueen hallituksen joukot aikoivat seuraavaksi ottaa haltuunsa.”

Ensin ilmapommitusten kohteeksi valikoituivat sairaalat, sitten koulut ja lopulta ihmisten kodit. 

“Pommitusten tarkoituksena oli heikentää yhteisöjen sietokykyä ja ajaa ihmiset kodeistaan”, Abu sanoo. “Hallitus haluaa ottaa haltuunsa opposition valtaamat alueet, mutta se ei halua olla vastuussa näillä alueilla asuvista siviileistä.”

Usein ajatellaankin, että humanitaarisiin avustustyöntekijöihin kohdistuvan väkivallan taustalla on pyrkimys estää avun perillepääsy keinolla millä hyvänsä. Kapinallisia vastaan käydyssä sodassa siviilit mielletään usein vastapuolen tukijoiksi, joita heikentämällä voidaan suoraan heikentää sodan vastapuolta.

Avustustyöntekijöiden turvallisuutta uhkaavat myös Syyrian sisällissodan luomassa valtatyhjiössä toimivat aseelliset ryhmittymät. Näitä ovat oppositiojoukot sekä erilaiset ääri-islamistiset järjestöt, kuten al-Qaidan sisarjärjestöinä alkunsa saaneet Jabhat al-Nusra ja Isis.

Abu muistelee, kuinka kerran sairaalan lähistöllä käytiin oppositioryhmä Vapaan Syyrian Armeijan (FSA) ja Isisin välinen tulitaistelu. Taistelun päätyttyä molemmat osapuolet toimittivat haavoittuneensa samaan sairaalaan.

“Ensin tulivat sotilaat AK-47 -kivääriensä kanssa ja vaativat vastapuolen taistelijaa pidätettäväkseen. Ei mennyt kuin puoli tuntia, kun Isisin edustajat tulivat paikalle saman vaatimuksen kanssa.”

Lopulta tiukan tilanteen laukaisi työntekijöiden päättäväisyys.

“Sanoimme, että jos pidätätte heistä toisen, emme hoida enää teidän haavoittuneitanne.”

Avustustyöntekijöitä suojelee usein parhaiten se, että heidän läsnäolonsa hyödyttää kaikkia osapuolia. Tilanne on kuitenkin vähitellen muuttunut, sillä konfliktien pitkittyessä on yhä yleisempää, että vuosia jatkuneiden sotien köyhdyttämä kansa sieppaa varakkaiksi miellettyjä avustustyöntekijöitä lunnasrahojen toivossa. 

Kohonneita turvallisuusriskejä on pyritty ratkomaan sekä diplomaattisin että sotilaallisin keinoin. Syyriassa on muun muassa käytössä YK:n hallinnoima järjestelmä, jossa suojeltujen siviilikohteiden koordinaatit jaetaan konfliktin eri osapuolien kanssa.

Tämän ohella monet avustusjärjestöt ovat aloittaneet mittavia mediakampanjoita lisätäkseen tietoisuutta työntekijöihinsä kohdistuvasta väkivallasta.

Abu kollegoineen on skeptinen näiden toimien riittävyydestä. Hän ja monet muut maassa toimivat avustustyöntekijät kokevat, että heidät on jätetty oman onnensa nojaan.

Yleisesti pelätään myös sitä, että jos sotarikokset Syyriassa jäävät rankaisematta, on olemassa riski, että ilmiö yleistyy myös muissa konflikteissa. Tästä kärsivät sekä humanitaariset kenttätyöntekijät että ne miljoonat ihmiset, jotka jäävät väkivallan seurauksena ilman apua.

Syyriassa toimivien avustustyöntekijöiden kesken tunnelma on lannistunut eikä toivoa paremmasta näy.

“Olemme tehneet kaiken minkä voimme. Nyt vastuu on kansainvälisellä yhteisöllä.”

Haastateltavan nimi on muutettu turvallisuussyistä.