Pääministeri Sanna Marin sai esitellä ylpeänä Suomen kestävän kehityksen maaraporttia YK:n korkean tason kestävän kehityksen seurantakokouksessa heinäkuussa. Kuten maaraportissakin todetaan, Suomi asettui muiden pohjoismaiden kanssa kansainvälisten vertailujen kärkeen.

Erityisen hyvin Suomi pärjäsi tarkasteltaessa terveyteen, koulutukseen, talouteen ja työhön liittyviä tavoitteita. Suurimmat haasteet liittyivät ilmastotoimiin sekä tuotanto- ja kulutustapojen kestävyyteen.

Vertailu perustuu globaaliin kestävän kehityksen indeksiin (Global SDG Index), joka mittaa, miten maailman maat ovat suoriutuneet 17 tavoitteen saavuttamisessa.

Kansainvälisissä vertailuissa hyvä suoritus sosiaalisilla ja taloudellisilla mittareilla kompensoi sen, että esimerkiksi kasvihuonekaasupäästöt ja luonnonvarojen kulutus ovat henkeä kohden tarkasteltuna Suomessa ja muissa pohjoismaissa maailman suurimpia.

Ilmastokriisin, luonnon monimuotoisuuden romahtamisen sekä luonnonvarojen ylikulutuksen edessä on kuitenkin syytä kysyä, tuleeko kestävän kehityksen esimerkeiksi nostaa yhteiskuntia, joiden sosiaalinen ja taloudellinen kehitys perustuu fossiilisille polttoaineille ja luonnonvarojen ylikulutukselle.

Pohjoismaissa kulutettavista tuotteista ja raaka-aineista suuri osa tuodaan ulkomailta, joten niiden tuotannon aiheuttamat ympäristöhaitat on ulkoistettu toisaalle.

Tällaista globaaleja ympäristöhaittoja väheksyvää kehityksen ideaalia arvostelee muun muassa talousantropologi Jason Hickel.

Suomessakin esiintynyt kehityskriitikko Hickel on laatinut kansainvälisen datan pohjalta vaihtoehtoisen indeksin, jossa maiden sijoitusta vertailussa määrittävät vahvemmin niiden hiilidioksidipäästöt ja luonnonvarojen kulutus, eli indeksi kertoo kuinka ”ekotehokkaasti” yhteiskunnat tuottavat inhimillistä hyvinvointia.

Globaalille tasolle skaalattuna pohjoismainen hyvinvointi- ja kulutusyhteiskunta tarkoittaisi väistämätöntä ekologista katastrofia.

Tällä indeksillä tarkasteltuna esimerkiksi Suomi ja Norja sijoittuvat hännille, 10 vähiten kestävän maan joukkoon.

Kärjestä taas löytyy sellaisia maita kuin Kuuba, Sri Lanka ja Algeria. Näissä maissa negatiivinen ympäristövaikutus henkeä kohden on kohtalaisen pieni, mutta esimerkiksi eliniänodote on korkea ja koulutus kohtalaisen hyvällä tasolla. 

Jason Hickelin indeksin yksityiskohtaisempaa tarkastelua varten kannattaa perehtyä alkuperäiseen artikkeliin, mutta jo pelkkä pääajatus avaa tärkeän näkökulman siihen, mitkä maat todella ovat kestävän kehityksen mallimaita.

Globaalille tasolle skaalattuna pohjoismainen hyvinvointi- ja kulutusyhteiskunta tarkoittaisi väistämätöntä ekologista katastrofia.

Olisiko siis syytä antaa vertailuissa enemmän tunnustusta myös valtioille, jotka (tosin yleensä tahtomattaan) ovat pitäneet ympäristöjalanjälkensä kohtuullisena?

Työ köyhyyden poistamiseksi tai koulutuksen edistämiseksi on turhaa, jos ilmastonmuutos tai ekosysteemien romahdus muuttaa valtaosan maapallosta elinkelvottomaksi. 

Tuoreen raportin mukaan ilmastotavoitteita ovat saavuttaneet parhaiten Afrikan valtiot ja muut kehitysmaat. Surkeimmin ilmastotavoitteista ovat suoriutuneet vauraat länsimaat, Suomi mukaan lukien. 

Se, että Suomi voi sijoittua vertailussa joko kärkeen tai hännille riippuen ympäristökestävyydelle annetusta painoarvosta, on muistutus myös kestävän kehityksen tavoitteiden jännitteisyydestä. Kestävä kehitys pitää sisällään niin sosiaalisen, taloudellisen kuin ekologisenkin ulottuvuuden, mutta käytännössä niiden yhteensovittaminen ei ole helppoa.

On kuitenkin selvää, että ekologinen kestävyys on inhimillisen kehityksen ehto, ja työ köyhyyden poistamiseksi tai koulutuksen edistämiseksi on turhaa, jos ilmastonmuutos tai ekosysteemien romahdus muuttaa valtaosan maapallosta elinkelvottomaksi. 

Ekologisen ulottuvuuden ensisijaisuutta havainnollistaa esimerkiksi niin kutsuttu kestävän kehityksen ”hääkakkumalli” jossa ympäristökestävyyttä koskevat tavoitteet muodostavat kestävän kehityksen perustan.

Planetaaristen rajojen muodostamasta perustasta riippuvaisia ovat kaikki inhimilliseen kehitykseen ja talouteen liittyvät tavoitteet, eli jos ekologinen perusta ei ole kunnossa, eivät sosiaaliset ja taloudelliset tavoitteetkaan toteudu.

Toistaiseksi hääkakkumallia ei ole käytetty lähtökohtana tarkasteltaessa kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumista kansallisella tasolla, mutta on kiinnostavaa pohtia, miten Suomi vertailuissa sijoittuisi, jos ekologista kestävyyttä koskevat tavoitteet asetettaisiin etusijalle. Löytyisikö enää yhtäkään maata, jota voisi pitää globaalina esimerkkinä?

Kestävän kehityksen seurannassa sekä yleisesti kehitysajattelussa pitäisi tunnustaa nykyistä selkeämmin planetaaristen rajojen ulottuvuus sekä kiinnittää huomiota luonnonvarojen kulutukseen ja päästöihin. Vaikka vertailut ja indeksit vaikuttavat pieniltä ja teknisiltä seikoilta, niillä on merkittävä rooli poliittisen päätöksenteon ohjaajina.

Huomion kiinnittäminen kulutuksen ympäristöjalanjälkeen kannustaisi muun muassa päästöjen vähentämisen kiireellisyyteen sekä haastaisi vallitsevan ajatusmallin ylikuluttavan pohjoisen ylivertaisuudesta ja edistyksellisyydestä suhteessa globaaliin etelään.

Kolumni on julkaistu myös fingo.fi:ssä, Maailman Kuvalehden kustantajan verkkosivuilla.