Kirja. ”Ayoola kutsuu minut luokseen näillä sanoilla: Korede, olen tappanut sen. Olin toivonut, etten koskaan enää kuulisi noita sanoja.”

Nigerialaissyntyisen Oyinkan Braitwaithen esikoisromaani ei ala lämmittelyllä, vaan syöksyy heti keskelle tapahtumia. Minäkertoja Korede kuuraa puhtaaksi sisarensa Ayoolan veitsenheiluttelun sotkuja ja roudailee lakanaan kiedottua vainajaa ympäri Lagosia. 

Kerta ei ole ensimmäinen. Tyrmäävän kauniin, mutta vastuuttomasti liihottelevan pikkusiskon jäljiltä on löytynyt jo kaksi hengestään pääsyttä miespoloista. 

Ayoolan taipumus muuttuu Korenden kannalta myös ikävän henkilökohtaiseksi. Monien muiden joukossa siskoon nimittäin ihastuu myös Korenden kanssa samassa sairaalassa työskentelevä lääkäri, naisen salainen rakkaus. 

Romaani vaikuttaa aluksi trilleriltä, mutta pian selviää, että pääpaino ei ole juonessa, vaan sisarusten välisessä suhteessa. Koreden ja Ayoolan välinen side velvoittaa varsinkin tunnollista isosiskoa. Sisaruus menee kaiken muun edelle. 

Sisarussuhteen ohella keskiöön lipuu myös muu perhekuvio. Äiti suosii räikeästi suloista Ayoolaa, mutta kehumista ei ole isässäkään. Edesmennyt isä on hallinnut perhettä pelolla ja kepillä. 

Romaani etenee vilkkaasti. Siirtymät ovat nopeita ja rytmi hakkaava. Lyhyet luvut on otsikoitu lakonisesti: ”Ruuhka”, ”Muisti”, ”Instagram”, ”Orkideat”. Useampi jakso on saanut nimekseen ”Isä”, mikä johdattaa pohtimaan karun isäsuhteen vaikutusta myöhempään elämään ja häiriintyneisiin toimintamalleihin. 

Braithwaiten huumori on sysimustaa ja vinksahtanutta, eikä mikään ole niin pyhää, etteikö siitä voisi vitsailla. Silti on selvää, että nauru ja ronskius on vain asenne. Railakkuutta enemmän romaanin ytimessä on kipua ja kyyneleitä.

Loppurytinät yrittävät sitoa yhteen monta tarinalinjaa, mutta tyylin tiiviys heikentää lopputulosta. Muuallakin aavistuksen laveampi kerronta olisi ollut paikallaan. 

Kokonaisuus pysyy silti kasassa, ja vaikka jännitystä nostattavat juonenpätkät jäävät välillä roikkumaan ilmaan, se ei haittaa.

Joskus kaupunki nousee kirjassa melkein yhdeksi hahmoista. Aivan niin ei nyt käy, Lagos on mukana vaivihkaisemmin. Paikallisväri on silti voimakas. Pienet viittaukset korruptoituneisiin poliiseihin, länsimaisista säistä poikkeaviin sateisiin tai aputytön valmistamaan okrakeittoon kiidättävät lukijan nopeasti kauas suomalaisesta arjesta.