Haruka Ono asettaa pöydälle pienet posliinikupit, joissa on silkinvaaleaa juomaa.
”Doozo”, hän sanoo. Olkaa hyvä.
Harukan puoliso, Thomas Ono, kertoo juovansa aamuisin ocha, vihreää teetä, mutta nyt kupeissa on tattariteetä, dat tan soba cha. Soba tarkoittaa tattaria. Juoma on herkullista. Ensisuullinen maistuu ja tuoksuu tattarilta. Jälkimaku on yllättävästi hedelmäinen ja raikas. Japanilaisia herkkuja lähettää tyttärensä perheeseen Harukan äiti Miyako Suur-Tokiosta, Saitamasta.
Tässä perheessä lautaselle otetaan jagaimo (perunaa), lasiin kaadetaan gyuunyuu (maitoa), ja kiljaistaan ”itte!”, kun lyödään varvas lipastonkulmaan,”auts”. Arjessa on paljon äidin kieltä.
Perheen yhteinen kieli on suomi. Lapset Elias, 13, ja Sayaka, 6, ymmärtävät japania, mutta vastaavat useimmiten suomeksi.
Kun Elias syntyi, Haruka puhui vauvalle japania. Se kuitenkin tuntui hänestä oudolta, tuntui kuin olisi puhunut itsekseen kielellä, jota kukaan muu ei puhu. Sitten se jäi.
”Olin pitkään käyttänyt ainoastaan suomea.”
Haruka tuli Suomeen lukion vaihto-oppilaana. Perusopintojen jälkeen hän palasi Suomeen, nyt pidemmäksi aikaa, ja hän suoritti tutkinnon Turun yliopistossa.
”En hakeutunut japaninkielisten seuraan, kun tavoitteena oli oppia kieli ja kulttuuri.”
Kun Haruka ja Thomas tapasivat, suomi sujui jo luontevasti ja monipuolistui koko ajan. Haruka osasi esittää haluamansa asiat ja ilmaista tunteensa suomeksi.
”Ei tullut tilanteita, joissa en tietäisi miten ilmaisen itseni suomeksi.”
Thomasia oli Japani kiinnostanut aina: historia, samurait, ruoka.
”Koko kulttuuri. Vaikkapa tuotteiden viimeistelty ja kaunis pakkaus, joka on osa tuotetta.”
Japanin-suvun kanssa Thomas käyttää elekieltä ja yksittäisiä sanoja, vaikka olisi helpompaa, jos Harukan ei tarvitsisi aina tulkata. Alkuun Thomas kävi japaninkurssilla pari vuotta, mutta taidolle ei ollut tarvetta. Ja kyllä, hän osaa kiroilla japaniksi.
Thomas kuuluu pariin prosenttiin suomalaismiehiä, jotka ovat ottaneet avioliitossa puolison nimen. Nimenvaihtoon on käytännön syy: Thomasin saksalaisen isän pitkä sukunimi.
”Väsyin jo lapsena tavaamaan niitä s:iä ja z:oja. Joka paikassa.”
Lapsena Thomas puhui äidin kanssa suomea, isän kanssa saksaa.
”Kunnes tajusin, että isä ymmärtää suomea.”
”En voi vaatia lapsiltani ’japanilaisuutta’, koska he eivät elä sen keskellä.”
Onon perhe on siis ei vain kaksi-, vaan kolmikielinen. Saksa on perheen kolmas ulottuvuus. Thomasin isä käy perheessä kerran viikossa, kokkaa saksalaiset ruuat ja hakee Sayakaa eskarista. Suomeen vuonna 1969 tullut Klaus-ukki on tietoisesti identiteetiltään saksalainen. Hänen sukunsa juuret kiertyvät Liettuaan, Baltiaan, jossa on ollut paljon saksalaisia. Thomasin äidin suku on Karjalasta, Kuolemajärveltä.
Identiteetin tasoja on monta. Onon perheessä minuutta rakentavat asuinpaikat, opiskelupaikat ja omat, vanhempien ja isovanhempien kotiseudut. Ja kieli ja kulttuuri, henkinen kotiseutu. Kieli on yksi osa, mutta ei kaikki. Ja se kaikki on liikkeessä koko elämän ajan, Haruka sanoo.
”Vaikkei osaisi kieltä, voi tuntea kuuluvansa yhteisöön. En puhu enkä tunne hyvin syntymäkaupunkini Moriokan murretta. Silti tunnen, että osa minua kuuluu sinne. Tunnen nostalgista kaipuuta tuohon paikkaan.”
Haruka keittää lisää soba-teetä.
Maistelen sembeitä, katkaravulla maustettua riisikakkua.
Kun Sayaka syntyi, Haruka päätti käyttää lasten kanssa enemmän japania. Obaachan, mummi, vietti äskettäin perheessä kuukauden, ja Sayaka puhui mummin kanssa rohkeasti japania. Elias sanoo, että japani on vaikeaa.
”Siinä on niin monimutkaiset kirjaimet. Enkä osaa ääntää kunnolla.”
Äiti sanoo, että Elias ei ole ollenkaan huono puhuja, vaikkei oikein uskalla kieltä käyttää.
”Joskus mietin, olenko epäonnistunut, kun japani ei ole lapsilla niin vahva.”
Hän arvelee, että japaninkielinen yhteisö tukisi kielitaitoa. Turun seudulla ei ole varsinaista japanilaisyhteisöä.
”Kun tänne tulee vaihto-opiskelijoita, ollaan toki tekemisissä. Mutta he lähtevät pian takaisin, pidempiä ystävyyssuhteita ei helposti synny.”
Oman kielen opetuksena olisi japanintunti Turussa. Osallistujia on vähän, joten kotikunta Raisio ei osallistu järjestelyihin. Koska tunti on perjantai-iltaisin, Haruka ja Thomas valitsivat koti-illan.
Lasten hyvä suomen kielen taito on Harukalle tärkeintä. Hänelle itselleenkin on ollut tärkeää tuntea suomalainen yhteiskunta hyvin ja osata toimia siinä.
”Niin on tapahtunutkin. En ikävöi Japaniin, en kaipaa pois.”
Äitinsä, isänsä ja pikkusiskon kanssa Haruka on liki päivittäin yhteydessä, kiitos skypen, puhelimen ja netin. Japanista hän kaipaa ehkä, no, tatamimattoa, ja huomaavaisuutta, joka on ahtaalla 127 miljoonan asukkaan saarella tärkeää.
”Lapseni eivät ole japanilaisia. En voi vaatia ”japanilaisuutta”, koska he eivät elä sen keskellä. Kulttuuri, jonka sisällä varttuu, on ratkaiseva. Toivon heidän löytävän itse sen, mitä he ovat.”
Vaikea sukunimi on vain yksi tekijä, jos tuntee itsensä erilaiseksi. Thomasin ja Harukan liitossa on kummallakin osa toisaalta.
Haruka on halunnut tutustua Thomasin lapsuuden maailmaan. Perhe on tehnyt kaksi kuukauden matkaa Saksassa, jossa Thomas oli isän kanssa joka kesä, ystävystyi ikäistensä kanssa ja leimautui sukuun.
”Se on tärkeää, Haruka sanoo. Nähdä ne paikat, tavata ihmiset, tunnistaa ’saksalaisuuksia’.”
”Kuten kenkien huolellinen hoitaminen. Ja pihojen äärimmäinen siisteys”, Thomas sanoo ja naurahtaa.
Vastaavasti on kierretty Japania.
Monikielisessä perheessä Elias tuntee, mitä kielitaito oikeasti merkitsee. Hän sanoo, että englannin, suomen ja koulussa juuri alkaneen ruotsin lisäksi olisi kiva osata muitakin kieliä. Saksa kiinnostaa: isä ja ukki puhuvat sitä, samoin Saksassa asunut mummi.
”Ehkä siitä on eniten hyötyäkin. Saksa on Euroopan maa, ja saksaa voi käyttää Sveitsissäkin. Englanti on tärkeää, koska sitä voi käyttää monessa maassa. Ja ruotsia on hyvä osata, kun se on naapurimaan kieli.
Perheen kodissa Japani ei ensi silmäyksellä näy. Valkoisessa keittiössä erottuu valurautainen teepannu, joka on paljon käytössä, ja jonka Thomas hankki ensimmäisellä Japanin-matkalla. Hyllyllä on teeastiasto, japanilaiseen tapaan pieniä, kauniisti koristeltuja korvattomia kuppeja. Keittiösaarekkeen hyllynreunalla nojailee saksalainen olutkyltti. Kirjakaapissa on japaninkielisiä kirjoja. Osa niistä liittyy Harukan työhön. Hän opettaa japania kesäyliopistossa ja työväenopistossa, ja hänellä on koulutusvientiyritys. Päivätyö hänellä on alakoulun koulunkäynninohjaajana.
Elias on huoneessaan. Lojuu sängyllä ja pelaa, mutta kuuntelee keskustelua olohuoneessa. Sayaka esittelee nukkensa, pehmoeläimet ja otukset. Julisteessa seinällä on japanilaiset katakana-kirjoitusmerkit. N on neko eli kissa, r on risu, orava.
Iltapäivän kääntyessä illaksi Thomas ja Haruka alkavat valmistella päivällistä, perunasalaattia. Japanilaistako? Ei, eikä saksalaistakaan, vaan tänään – ranskalaista.