Matkustin parikymppisenä Intiaan, New Delhiin, silloisen poikaystäväni ja hänen vanhempiensa kanssa. Nuoruudenrakkauteni isä on intialainen, joten asuimme paikallisten sukulaisten luona. 

Poikaystäväni täti perheineen asui upeassa talossa, jossa marmorilattiat kiiltelivät ja kotiapulainen hääräili keittiössä. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan, mutta hyvin nopeasti huomasin, että Intiassa veri on vettä sakeampaa. Suhtautuminen suvun ulkopuolisiin, eli myös puolisoihin on kohteliaan viileää. 

Oleskelumme aikana teimme päiväretken Rishikeshiin, joka on tunnettu ashrameistaan, luostarin kaltaisista meditaatiokeskuksista. Perheelle tärkeä guru asui siellä pienessä ashramissa Ganges-joen rannalla. Perheenjäsenet lahjoittivat gurulleen säännöllisesti rahaa.

Matkaan lähdettiin varhain aamulla ja reilun parinsadan kilometrin ajomatka kesti useita tunteja. Tiet olivat surkeassa kunnossa, joten matkanteko oli hidasta ja pomppuista. Näkymät auton ikkunasta olivat uskomattomat: milloin edellämme juoksi lauma possuja tai kanoja, milloin tien poskessa kulki norsu tai kameli kantojuhtana. 

Pysähdyimme pieneen kylään ostamaan hedelmiä ja tullessamme autosta ulos, oli ympärillä hetkessä satapäinen lauma ihmisiä tuijottamassa. En tainnut olla Intian syrjäkylillä kovin tavallinen näky. 

Perillä ashramissa koko seurueemme meni kumartamaan gurua. Hän oli vanha, laiha, vähäpukeinen mies, jonka kasvoilla oli maalauksia. Matkan rasitukset ja kulttuurishokki olivat liikaa nuorelle tytölle ja minua alkoi itkettää. Söimme yhdessä kitcharia, joka on suosittu riisiä, linssejä ja mausteita sisältävä paikallinen ruoka. 

Sain viettää muutaman tunnin kauneimmassa paikassa, missä olen koskaan ollut. Olimme Himalajan vuoristossa, Gangesin yläjuoksulla. Joen kirkas ja puhdas vesi höyrysi, mikä teki vuoristomaisemasta unenomaisen. Paratiisimainen näky oli monin verroin matkan rasitusten väärti.