Jaakko: Muistan Ollin syntymän. Meille oli Namibiassa pystytetty pihalle teltta, jossa me veljekset leikimme, ja äiti tuli kertomaan, että nyt kuulkaas pojat, tässä on sisar tai veli tulossa. Mä muistan sen, että toivottiin tyttöä, siskoa.

Olli: Me olemme esikoinen ja kuopus. Emme ole viettäneet yhteistä nuoruutta: olin seitsemän, kun Jaska muutti jo pois. Muut veljekset ovat syntyneet kahden vuoden välein. Varhaisimmista muistoistani en erota, kuka veljistä on kukin, sillä muistan vain heidän porukkansa, lauman. Muistan myös, että minua ei olisi otettu mukaan minnekään, kuulemma siksi, että olisin kielinyt äidille kaikki tupakanpoltot ja muut.

Jaakko: Olin vuoden ikäinen, kun isä ja äiti lähtivät reissuun, ja asuin Namibiassa 12-vuotiaaksi saakka. Alussa olin kotona, isä opetti pappisseminaarissa, ja me olimme ainoa suomalaisperhe siellä. Minulla on tuosta ajasta harmoninen ja turvallinen muisto. Vanhemmat olivat läsnä koko ajan, ja koko perhe oli kasassa.

Olli: Suomessa perhe muisteli Namibiaa, ja se oli iso osa perheen sisäistä tarinaa, mikä näkyy muun muassa siinä, että vanhemmat puhuvat yhä salakielenään paikallista kieltä, ndongaa. Minä olin ainoa, joka oli ulkopuolinen, koska olin ehtinyt vain syntyä siellä. Se, etten voinut jakaa tuota kokemusta Namibiasta, aiheutti jonkinlaista haamusärkyä. Yksi veljistämme, Sakari, asuu vielä Namibiassa.

Jaakko: Isä ja äiti ovat pitäneet koko elämänsä tiukasti kiinni siitä, että he käyvät päivälevolla, uhaloimassa. Sana tulee ndongasta. 

Olli: Lapsuudessa meillä seurattiin tiiviisti Namibian asioita, apartheidin vastaista taistelua ja Namibian vapautusliikkeen eli nykyisen valtapuolue Swapon asioita. Meillä kävi myös vieraita Namibiasta. Tänä vuonna Namibia täyttää 30 vuotta itsenäisenä valtiona.

Jaakko: Muistan, kun tyttäreni Karoliina oli viisivuotias, ja olimme seuranneet namibialaisen vapaustaistelija Herman Toivo ya Toivon elämää. Hän oli vangittuna, ja opettelimme Swapo Singersien levyltä hänestä kertovan laulun, Tunana ko Ngutukiro eli Johdata meidät vapauteen. Kun Toivo vapautui, Karoliina oli mummulassa ja kuuli tapahtuneesta radiosta. Hän soitti meille täpinöissään, itki puhelimessa, että nyt se Herman Toivo on päässyt vapaaksi. Se oli meidän nuoren perheemme elämää.

Olli: Kun katsoin tv-sarjaa Invisible Heroes Suomen suurlähetystön antamasta avusta Chilessä, mietin, että samanlaisen voisi tehdä siitä, kun Suomen Lähetysseuran työntekijät piilottelivat swapolaisia takahuoneissaan.

Jaakko: Kun nuoruuden laulunteko-opettelu oli tehty, ajattelin, että nyt pitää tehdä taistelulauluja Namibian ja koko eteläisen Afrikan vapautumisen puolesta. Olin myös mukana Suomi-Namibia-seuran toiminnassa. Se oli sellaista poliittista kristillisyyttä. 

Olli: Väitöskirjani käsitteli suomalaisten lähetyssaarnaajien tekstejä Namibiasta. Psykologisesti se yritti olla niin sanottu isänmurha, mutta se on varmaankin maailman lempein sellainen. Isä tykkäsi siitä kovasti, vaikka yritys oli käsitellä kriittisestikin vanhempien ajattelutapaa.

”Vanhempamme halusivat kasvattaa meitä suomalaisiksi, ja se hoitui parhaiten virsikirjan avulla.”

Jaakko: Vanhemmat on aika hurskasta väkeä. Lapsina me veisattiin virsiä Namibiassa, ennen nukku-
maanmenoa otettiin suomalainen virsikirja esille ja mentiin kirjaa läpi numerojärjestyksessä. Varmaankin he halusivat kasvattaa meitä suomalaisiksi, ja se hoitui parhaiten virsikirjan avulla.

Olli: Minähän olen jonkin sortin tuhlaajapoika, kun olen omaksi yllätyksekseni kirkkovaltuutettu, hiippakuntavaltuutettu ja nyt myös tuore kirkolliskokousedustaja. Suhteeni kristinuskoon on se, etten selvästikään pääse siitä eroon, mutta en ole ollut sen kanssa juurikaan tekemisissä moneen kymmeneen vuoteen.

Jaakko: Myönnän, että oli pieni yllätys, kun Olli lähti ehdolle kirkollisvaaleihin.

Olli: Satuin olemaan kokouksessa, jossa haluttiin edistää samansukupuolisten avioliittoa ja muita hyviä asioita. Kun ei ollut ehdokkaita, ajauduin tehtävään. Jos miettii, mitä kirkko edustaa, sitä ei pitäisi jättää niille kaikkein innokkaimmille oikean uskon rajojen määrittelijöille. Sinne on mentävä silläkin uhalla, että tulee itsekin leimatuksi hihhuliksi.

Parasta Ollissa: 
Olli on mun veli. Olen ylpeä siitä, että mulla on tuollainen veli.

Ärsyttävintä Ollissa: 
Nuorempana juhlissa minua saattoi hiukan ärsyttää hänen kepeä näppäryytensä 
sanailussa. Hänessä oli tuolloin hiukan liukasluikun vikaa.

Kadehdin Ollin sivistystä ja taitoa sanoa asiat kiteyttäen ja harkiten. Tuollaisesta taidosta olisi hyötyä tässä 
laulunkirjoittamisessakin.

Muut eivät tiedä, että 
Olli tanssii salsaa. 

Jaakko: Nykyaikana veljesten välit hoidetaan WhatsAppilla. Kun meillä on yhdeksänkymppiset vanhemmat, aiheena ovat heidän kuulumisensa. Ihan pikkuisen sivutaan joskus henkilökohtaisia asioita. Me kaksi saatamme nähdä vahingossa talon pihalla. Olli on minun yläpuolellani, mikä tarkoittaa sitä, että hän asuu kerrostalomme yläkerrassa ja on taloyhtiömme puheenjohtaja.

Olli: Huomaan vanhemmiten muuttuvani Jaskan kaltaiseksi eli ajoittain epäsosiaaliseksi. Lapset kutsuvat minua lempinimellä Grinch, mikä ehkä kuvaa tätä muutosta siitä iloisesta ja sosiaalisesta perheen kuopuksesta.

Jaakko: Olli on kaveripiireissä tunnettu muutaman laulun tekijänä. I love you like a crocodile on merkittävä teos. Vai oliko se I love you like a dinosaur?

Olli: Nämä kolme veljeä, Jaakko, Mikko ja Sakari, ovat aina soittaneet samoissa bändeissä. Lapsuudessa ja nuoruudessa minulta kysyttiin usein, miksi en soita. Se saattoi naamioitua protestiksi, mutta veljet olivat jo silloin niin hyviä, että se oli lannistavaa.

Jaakko: Aloin soittaa meistä ensimmäisenä ja viidentoista ikäisenä aloin tehdä ensimmäisiä laulujani. Hyvin pian sain ylipuhuttua Sakarin mukaan, ja sille valikoituivat rummut. Pikkuhiljaa Mikko kasvoi ja hänestä tuli basisti. Sakari on nyt siellä kaukana eikä voi soittaa kanssamme, mutta 2017 teimme kolmestaan levyn nimellä Velj. Löytty.

Olli: Sen verran kitaraa minäkin soitin, että yritin nuorena tehdä lauluja, mutta niistä tuli huonoja joka suhteessa. Niissä on sellaista vaivaannuttavaa nuoren pojan uskonnollista etsimistä.

Jaakko: Olin suuren osan työuraani körttiyhtiön eli Herättäjä-Yhdistyksen palveluksessa. Olin ”uskonnolla töissä”, veisasin työkseni Siionin virsiä, pidin seurapuheita ja kiipesin saarnatuoliin. Nyt olen ollut pari vuotta eläkkeellä, mutta teen musiikkia koko ajan.

Parasta Jaakossa: 
Rohkeus. Suomen Siionissa ja kristikunnassa on vaatinut rohkeutta olla sellainen kuin Jaakko. Meinasin sanoa, että hiusten kasvu, mutta kyllä mullakin vielä aika tuuhea tukka on.

Ärsyttävintä Jaakossa:
Onhan se nyt uskomatonta, että isoveljet nimesivät orkesterinsa Veljekset Löytyksi. Omaa kuvaani 
en ole sen keikkajulisteesta löytänyt.

Minulla on valtavasti huonoja luonteenpiirteitä, mutta kateus ei kuulu niihin. Mietin 
Jaakon musiikkipuolta, ja voin ihailla ja kuunnella sitä, mutta minun ei tarvitse olla siitä kateellinen.

Muut eivät tiedä, että Jaakko on erinomainen 
ruoanlaittaja. Olin jossain vaiheessa aika ronkeli, mutta kun olin kylässä veljen luona, en kehdannut, 
ja ne olivatkin niin hyviä.

Olli: Erityisen ylpeä olin Jaskan touhuista, kun hän jonkin kirkollisen lehden haastattelussa ilmoitti, että hänellä on hukkumisvarmuus, joka oli vastaus herätyskristittyjen ajatukselle pelastusvarmuudesta. Jaska sanoi olevansa varma siitä, ettei pääse taivaaseen. 

”Se oli kauhean vapauttava ajatus, mielestäni myös teologisesti perusteltu. Siinä on sellainen reipas pitäkää tunkkinne -sävy.” 

Jaakko: Olen ahmien lukenut kaiken, mitä Olli on julkaissut, jos vain olen ymmärtänyt. Minna Lindgrenin kanssa tehty kirja Sinfoniaalisin terveisin oli aivan uskomattoman hieno, syvällinen kirja, vaikka Olli väitti kirjoittavansa vähän kieli poskessa. Se liippasi niin läheltä omaa suhdettani musiikkiin. Myös se, miten Olli on käsitellyt identiteettiä, on uponnut minuun.

Olli: Pohdinnat nousevat samasta maaperästä, ja olisi ihmeellistä, jos Jaakko ei ymmärtäisi niitä. Jaakon uralta tulee mieleen toinen saavutus: hän lopetti tupakan polton ja ajattelin, että jos Jaska tuohon pystyy, niin minäkin pystyn. Se kannusti kovasti, ja niin sitten tein.

Jaakko: Toinen vaihe Namibiassa oli minulle se, kun menin Swakopmundiin sisäoppilaitokseen. Silloin minun näkökulmastani perhe hajosi. Loma-aikoja oli niin vähän, että oleminen oli enemmän koulunkäyntiä, koti-ikävää ja kodista irti kasvamista. Ne ovat edelleen kipeitä ja kaihertavia muistoja, vaikka niitä on käynyt läpi koko elämänsä. 

Kirjoitin sieltä kotiin, ja minusta on liikuttavaa, että vaikka niissä ei montaa lausetta ollut, veljille piti sanoa terveisiä ja mainita heidät nimeltä.

Olli: Kun Jaakon tuotantoa päätyi virsikirjaan, se oli ylpeydenaihe, niin kuin monet kappaleetkin. Vaikka olenkin kipuillut perhetaustan kristillisyyden kanssa, en ole koskaan hävennyt sitä.

Jaakko: Afrikka näkyy elämässäni edelleen vahvasti, kun lapsenlapseni ovat puoliksi afrikkalaisia. Toinen vävypoikani on Senegalista ja toinen Zimbabwesta. Kulttuurien kohtaaminen näkyy siinä vahvasti, niin hyvässä kuin hankalassa. 

Meillä puhutaan joulupöydässä englantia, ranskaa, shonaa, sereeriä ja suomea. Senegalilainen opettaa lapsille sereerin kieltä ja zimbabwelainen yrittää opettaa shonaa, mutta lapsenlapset ovat niin pieniä, ettei niistä vielä tiedä, oppivatko ne.