Maysa Barbona Aben-Athar on palannut juuri koulusta. Hän kiirehtii huoneeseensa, ohi kerrossängyn, jonka hän jakaa kahden siskonsa kanssa, ja istuutuu alas peilin eteen.

Hän harjaa hiusvoidetta hiuksiinsa ja sitoo ne tiukalle nutturalle. Sängyn alta hän vetää esiin kullankeltaisen, höyhenkoristeisen tutun. Hän kertoo sen maksavan 2000 Brasilian realia, 440 euroa, enemmän kuin mitä Maysan äiti tienaa kuukaudessa siivoojana.

”Olemme myöhässä”, hän sanoo lähtiessään pienestä asunnosta. Hän suuntaa kohti ”Gazan kaistaksi” kutsuttavaa Rua Leopoldo Bulhõesia, joka on Manguihosin favelan keskuskatu Rio de Janeirossa. Mayasa on asunut täällä syntymästään asti.

”Gazan kaista” on siroteltu täyteen roskia. Sen varrella nukkuu kodittomia puisissa laatikoissa. Osa heistä on huumeiden vaikutuksen alaisena ja sekavia tai kiljuvia, tai osa makaa oudoissa asennoissa asfaltilla, joka murenee heidän allaan.

”Tässä meidän piti heittäytyä maahan ”, Maysa kertoo ja osoittaa erityisen likaista pätkää. ”Se johtui ampumavälikohtauksesta. Näky on täällä tavallinen: Manguinhos tunnetaan väkivaltaisuudestaan.

”Ja tuolla on alakouluni”, hän sanoo osoittaen remontoidun rakennuksen suuntaan. ”Silloin kun minä kävin koulua, rakennuksessa ei ollut vielä ikkunoita.” Luotien tekemien reikien päälle on varmaan maalattu, hän muistelee.

Katutason yläpuolella sijaitsevalla Manguinhosin asemalla soi kovaääninen brasilialainen funk-musiikki. Se tulee alla sijaitsevasta hökkelistä. Hökkelin edessä nuoret miehet myyvät huumeita. Heillä on kuulokkeet, jotta he voivat olla jatkuvasti yhteydessä paikalliseen huumepomoon.

Maysa seisoo betonipilarien alla, nyppii hahtuvia leggingseistään ja näyttää välinpitämättömältä. Lopulta kaukaisuudesta ilmestyy kourallinen hienosti pukeutuneita tyttöjä tiukoissa nutturoissaan. He ovat kaikki kymmenen ja 13-ikävuoden välillä. Tytöt muodostavat kultaan ja keltaiseen pukeutuneiden joukon, joka kävelee kuiskutellen ohi huumekauppiaiden, luotireikien ja roskien.

Muutaman minuutin päästä tytöt saapuvat pienelle talolle, jossa odottaa tusinoittain muita ballerinoja, kaikki samanlaisissa höyhentutuissa. Kujan päässä Daiana Ferreida de Olivera, pieni mutta vaikuttava nainen, elehtii keskustellessaan kahden epämääräiseltä näyttävän nuoren miehen kanssa. Hetken päästä hän kääntyy ympäri, hymyilee helpottuneena ja nostaa peukalot pystyyn.

Manguinhos on seitsemäntoista favelan yhteen kasvanut rypäs. Katunäkymä toistuu samankaltaisena: hökkeleitä näkyy joka puolella, ja ne on rakennettu toistensa päälle. Monen asukkaan tulevaisuudennäkymät ovat yhtä lailla samankaltaisia. Polku alkaa Maysan ikäisenä: pojat aloittavat huumekaupassa, tytöt tulevat raskaaksi pojille.

Daiana on vakuuttunut, että Rio de Janeiron slummien väkivalta ja toivottomuus ovat seurausta siitä, ettei nuorilla ole muuta kiintopistettä kuin huumekauppa. 31-vuotias Daiana on luonut sellaisen perustaessaan balettikoulun favelaan.

Koulun filosofian keskiössä on kuri. Tunnilta myöhästymistä ei siedetä ja pukukoodi on tiukka. Harjoituksia on useita kertoja viikossa. Neljä kertaa kuukaudessa Daiana vie lapset Teatro Municipaliin ja viikonloppuisin hän järjestää esityksiä, kirpputoreja ja festivaaleja, joiden järjestelyavuksi hän rohkaisee tyttöjä.

Koulun filosofian keskiössä on kuri.

”Me emme voi pelastaa Rioa tai Manguinhosia,” hän sanoo. ”Voimme vain ottaa siihen etäisyyttä.”

Alkuun hän opetti kuutta ballerinaa. Nykyään tunnilla käy 250 tyttöä ja 400 on jonotuslistalla. The New York Times -lehti vieraili Manguihosin balettikoulussa, yhdysvaltalainen hyväntekijä sponsoroi koulua, yksi Daianan opettajista opiskeli Bolshoi Teatterissa ja Brasilian merkittävimmän baletin Prima Ballerina on koulun suojelija. Mutta edes tämänkaltainen huomio ei muuta ympäröivää todellisuutta muuksi.

”Favelan toimintakulttuuri on myrkyllinen”, Daiana sanoo. Väkivalta, laiminlyönti ja lapsityö ovat arkipäivää. Niinä neljänä päivänä, jotka vietämme Daianan kanssa, hän joutuu hoitamaan useita hätätapauksia. Kaksi tyttöä on ollut poissa koulusta kaksi viikkoa. Daianalle lähetettiin video, jossa kaksikko, iältään 13 ja 14, nähdään huumadiilerinä toimivien poikien kanssa vetämässä kokaiinia. Seuraavana päivänä Daiana oli puhelimessa puolet päivästä, sillä aamuviideltä poliisi murtautui sisään yhden oppilaan kotiin pidättääkseen tämän veljen. Veli on nyt pakosalla ja koti tuhottu.

Myös Daianan on jatkuvasti taivuttava favelan sääntöihin. Tämä tarkoittaa huumekaupan sääntöjä. Daiana kysyy usein lupaa ”vastuuhenkilöiltä”, huumekauppiailta, siirtää aikatauluja tai muuttaa reittejä. Myös sille iltapäivälle, jonka vietimme Maysan kanssa, Daianan oli pyydettävä lupa. Koskaan ei voi tietää, mikä ärsyttää pomoa. Valokuvaaja ja toimittaja todennäköisesti ärsyttävät.

Daianan koulu haluaa saada lapset irti huumekaupan kourista, mutta kohtaamiset ovat vääjäämättömiä.

Tytöt kävelevät ja hyppivät Manguihinosin kujilla jutellen ja kikattaen. Vanhempi juopunut mies matkii heitä ja tekee liikkeitä, joiden ilmeisesti kuvittelee näyttävän baletilta. Ohikulkijat ottavat valokuvia.

Ballerinat ovat täällä tunnettuja, samoin Daiana. Ihmiset pysäyttävät hänet usein kadulla ja kysyvät olisiko koulussa paikkaa heidän tyttärilleen, siskontytöilleen ja lapsenlapsilleen. Daiana tuntee suurimman osan asukkaista lapsuudesta asti. Hän on syntynyt täällä omien sanojensa mukaan ”tyypilliseen favela-perheeseen”. Isällä oli kolme vaimoa, ja Daianalla kaksi siskoa ja 15 puolisisarusta ympäri favelaa.

Daiana oli seitsemän vanha, kun hän vieraili ensimmäistä kertaa Rion keskustassa sijaitsevassa Teatro Municipalissa, Brasilian tärkeimmässä baletissa. Hän jonotti aamuseitsemältä saadakseen yhden halvoista lipuista Pjotr Tšaikovskin Joutsenlammen näytökseen. Esityksestä inspiroituneena hän opettaa edelleen venäläisen koulukunnan oppien mukaan.

Kun Daiana oli pieni, hänen ystävänsä opetti hänelle balettia paikallisen sanomalehden tyhjäksi jääneessä painotalossa. Myöhemmin Daiana opiskeli liikuntakasvatusta ja otti tanssitunteja Lula da Silvan vasemmistohallituksen myöntämien, köyhille brasilialaisille tarkoitettujen stipendien turvin. Daiana työskenteli Rion eteläosassa jazz-tanssin ja baletin opettajana varakkaille perheille.

Vuonna 2012 hän alkoi tarjota maksuttomia tunteja oman naapurustonsa lapsille kirkossa, jonka babtistipappi tarjosi hänelle käytettäväksi opetustilana. Daianan äiti, kotiopettaja, lähetti oppilaitaan tyttärensä balettitunneille. Daianan koulu kasvoi, ja jonotuslista tunneille piteni. Pian hän alkoi esiintyä oppilaidensa kanssa – ensin paikallisesti, sitten ympäri kaupunkia sijaitsevissa teattereissa.

Balettikoulu on ollut paikallispolitiikan pelinappula.

Niiden vuosien aikana, joina Daiana on kouluaan johtanut, se on ollut eri vaiheissa paikallispolitiikan pelinappula ja ulkopuolisten lahjoittajien tukema. Esimerkiksi vuonna 2014 FC Botafogon jalkapallojoukkueen pelaaja Jairizinho maksoi Daiana palkan kahdeksi vuodeksi. Jarizinhon avulla Daiana löysi tilaksi valtion tukeman kirjaston, jonne 180:een kasvanut oppilaskunta mahtui.

Mutta jo vuonna 2016, Luis Pezão, Rion silloinen kuvernööri – joka istuu nyt vankilassa korruptiosta –leikkasi favelan kulttuurihankkeista. Kirjasto, mukaan lukien siellä sijaitseva balettikoulu, suljettiin. Muutamaa päivää myöhemmin, huumekartellin siunauksella, lukko kuitenkin rikottiin ja yli vuoden ajan Daianan balettikoulu oli todennäköisesti maailman ainoa vallattu balettikoulu.

Hieman ennen vuoden 2018 kuvernöörivaaleja, koulun sulkenut kuvernööri pyrki kosiskelemaan favelan äänestäjäkuntaa tilaamalla näytöksen eturivin poliitikoille. Poliittisten vieraiden istuessa katsomossa, tytöt esittivät lyhyen tanssin ja kaatuivat yksi toisensa jälkeen kuolleina maahan. ”Manguihosin Baletti ei ole poliittisen oikeiston mainospaikka”, Daiana sanoo. ”Halusimme näyttää hänelle, mitä hänen politiikallaan oli saatu täällä aikaan.”

Muutama päivä esityksen jälkeen kuvernööri tyhjensi ja lukitsi kirjaston. Koulu ja sen 250 oppilasta olivat taas kodittomia. Lopulta New York Times -lehden jutun myötä löytyi nimettömänä pysyttelevä yhdysvaltalainen lahjoittaja, joka osti koululle tilat ja lupasi maksaa työntekijöiden palkat vuoteen 2021.

Nykyään koulu sijaitsee nelikerroksisessa rakennuksessa favelan reunamilla. Tiloissa kaikki on saatu lahjoituksina. Ovet lahjoitti kirkko, matot ovat konkurssiin menneestä jujutsukoulusta, laminaattilattiat on saatu lahjoituksena rautakaupasta ja vessapaperin tuovat oppilaiden äidit. ”Elämme ystävänpalveluksilla”, Daiana sanoo, ”tekohengityksellä”.

Uuden balettikoulun kolmannessa kerroksessa Maysa ja muut tytöt leijuvat lähes ääneti uudella puulattialla. Opettaja siirtyy hiljaa lapsirivien välissä: ”Yksi ja kaksi ja kolme ja yhteen!” Hän huutaa työntäen tanssijoiden selkiä suoriksi. ”Neljä ja plié ja viisi ja arabesque.” Hän korjaa yhden tytön pohjetta ja polvea. ”Port de Bras, elevé ja viides asento”, leuka ylös, niska pitkänä.

Kun Maysaa puhuttelee suoraan, hän on hyvin ujo. Daiana kertoo hänelle uudelleen ja uudelleen: ballerina on itsevarma, ballerina omistaa tilan, johon hän astuu. Neljän vuoden ajan Maysa on tanssinut Baletti Manguinhosin eliittiryhmässä, ja kun hän tanssii, hän on huomion keskipisteenä.

Baletti on antanut Maysalle mahdollisuuden kokea asioita, joihin ikätovereilla ei ole ollut mahdollisuutta.

Baletti on antanut Maysalle mahdollisuuden kokea asioita, joihin ikätovereilla ei ole mahdollisuutta. Hän matkusti yöbussilla esiintymään Ouro Pretoon talvifestivaaleille ja myöhemmin lensi São Pauloon. Mutta mahdollisuudet elättää itsensä tanssimalla ovat harvassa, kuten kaikkialla maailmassa. Yksi tie on opiskella tanssia Teatro Municipalin tanssikonservatoriossa, jota pidetään maan parhaana. Kaksi ballerinaa Manguihosista on onnistunut läpäisemään pääsykokeen. Maysa haluaa yrittää samaa vuonna 2022.

Siitä huolimatta ”250 tytöstä ehkä tusina tulee saamaan elantonsa baletista ja korkeintaan kourallinen heistä tanssijoina”, sanoo Claudia Mota, Teatro Municipalin ensimmäinen ballerina. Hän on yksi Brasilian tunnetuimmista tanssijoista. Silti jokainen tyttö on menestystarina. ”Moni tanssikoulun loppuun saattaneista päätyy myöhemmin muihin töihin, mutta he vievät mukanaan kurinalaisuuden, voiman, itsetunnon ja läsnäolon”, Mota sanoo.

Tanssitunnin loputtua väsyneet mutta suoraselkäiset tytöt menevät pukuhuoneeseen. Maysan äiti on jo paikalla: hän työskentelee balettikoulun siivoojana muutaman kerran viikossa. Daiana ja Maysan äiti ovat tunteneet toisensa yli 20 vuotta. Daiana sanoo tietäneensä, että Maysasta tulisi tanssija, jo silloin kun tämä oli vielä äitinsä kohdussa.

Jos Maysalta kysyy tulevaisuuden suunnitelmista, hän kikattaa nolona, siirtää painoa jalalta toiselle ja sanoo lopulta virnistys kasvoillaan: ”Aion tanssia. Mutta en opettajana. Tanssijana suuressa baletissa!”