Singlet voivat johtaa harhaan. Niin myös Habib Koitén albumin ensikappale, sinkkuraita siis, kuulostaa toisenlaiselta kuin levy kokonaisuutena. Täyteen pakatussa avauksessa heittäydytään urbaaniin sykkeeseen. Taitavan kompin kudelma pyörii ja tikuttaa kuin sähköistetty kalabassihyrrä, kuulemme afropopin vetävimpiä trikkejä.
Mutta pääosin levy välttää ylituotannon vaarat. Tarjolla on ilmavia, seesteisiäkin hetkiä niin perinteisemmässä kuin popimmassa maisemassa. Ilahduttavasti paikka paikoin näyttäytyy yllättäviä kreolisävyisiä soittimia, kuten harmonikkaa tai huilua. Koité on kertonut esittäneensä uransa alkuvaiheissa amerikkalaista, ranskalaista ja kuubalaista musiikkia. Eikä malilaisen pääinstrumentti akustinen kitara ole sekään tyypillisintä Länsi-Afrikkaa. Koitén levyssä on tarttumapintaa monenlaisen musiikin ystäville