Artikkelikuva
Karina Sainz Borgo

Puhutteleva romaani Venezuelan tilanteesta: ”Emme ole enää mikään maa, olemme jätekaivo”

Karina Sainz Borgon romaanissa siirtolaisille jää loppuelämän kestävä syyllisyys siitä, että pakeni ja jäi henkiin.

Tytär, Adelaida, on hautaamassa äitiään. Äiti on menehtynyt syöpään, koska sairaalasta ovat loppuneet lääkkeet. Tytär on jäänyt yksin. Ympärillä on kahtiajakautunut maa, jossa toiset pakenevat, toiset jäävät. Jääminen tarkoittaa jatkuvaa taistelua: lääkkeistä, elintarvikkeista, elintilasta.

”Meidän on pitänyt tehdä selviytyäksemme asioita, joita emme ikimaailmassa olisi kuvitelleet tekevämme: saalistaa tai vaieta, käydä jonkun toisen kimppuun tai kääntää katseemme”, Adelaida juttelee kuolleelle äidilleen tämän haudalla.

Näin alkaa Karina Sainz Borgon (s.1982) romaani Caracasissa on vielä yö. Fiktion muotoon puettu romaani on ajankohtainen ja tärkeä kuvaus Venezuelan karusta tilanteesta. Valtio, johon eurooppalaiset 1940-luvulta lähtien muuttivat rikastumaan, ajaa nyt kansalaisensa maan rajojen ulkopuolelle. Eurooppalaiset sukujuuret ja passi ovat arvokkaita pääsylippuja länteen.

Sainz Borgo ei kaunistele kuvatessaan elämää jätteiden, jännitteiden ja väkivallan keskellä: 10-vuotiaan Adelaidan ensirakkaus on kuoleva sotilas sanomalehden etusivulla. Nuorukainen, jonka pää on irti.
Hugo Chávezin ja myöhemmin Nicolás Maduron hallitusta tukemaan valjastetut ”vallankumouksen lapset” riehuvat kaduilla ja käyvät mustan pörssin kauppaa hallituksen ruoka-avulla. Ihmiset joutuvat maksamaan elintarvikkeista moninkertaisen hinnan.

Verenvuotokin tulee kalliiksi, Adelaida miettii: terveyssiteistä joutuu maksamaan suolaisen hinnan mustassa pörssissä. Devalvaatio vie bolivarilta arvon, se ei sovellu edes vessapaperiksi.

 

Mitä tehdä, kun mitkään säännöt ja lait eivät enää päde? Kun moraali katoaa ja kaikki valehtelevat?

 

Adelaidasta kerrotaan vähän, kirjailijan huomiot koskevat pääasiassa ympäröivää hulluutta. Saamme tietää, että Adelaida on kustannustoimittaja, jota ei kiinnosta kirjoittaminen, vaan siisteys ja tarkkuus. 
38-vuotiaana hän on yhä elänyt äitinsä kanssa. Isää Adelaidalla ei ole, eikä se myöskään ole olut ongelma – niin tavallista se on.

Kirjailija kuvaa lakonisesti ja kouriintuntuvasti kansalaisen voimattomuutta yhä absurdimmaksi käyvän todellisuuden keskellä. Taina Helkamon suomennos säilyttää karun toteavuuden. Mitä tehdä, kun mitkään säännöt ja lait eivät enää päde? Kun moraali katoaa ja kaikki valehtelevat?

”Emme ole enää mikään maa, olemme jätekaivo”, Adelaida pohtii.

Adelaida keksii eloonjäämisstrategian: valeidentiteetin. Tähän viittaa romaanin alkuperäinen nimi Hija de la española, espanjattaren tytär.

Matkalla Atlantin yli Espanjaan Adelaida pohtii, että meri on leikkaussali, ”missä meidät, jotka uskaltaudumme ylittämään sen, leikataan terävällä kirurginveitsellä irti entisestä.”

Jäljelle jää loppuelämän kestävä syyllisyys siitä, että pakeni ja jäi henkiin.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!