Artikkelikuva
Maritta tapasi miehensä Halukin 60-luvulla kirjeenvaihdon kautta. Kirjeet ehtivät kulkea Nilsiän kirkonkylän ja Istanbulin välillä kuusi vuotta

Monenlaista lempeä: polyamoriaa, kirjeenvaihtoa ja kaukorakkautta

Rakkaus pakenee selityksiä ja määritelmiä. Se voi syttyä ihmiseen, joka asuu toisella puolen maapalloa, sen voi jakaa useamman ihmisen kanssa eikä sen tarvitse loppua, vaikka elämä veisi eri suuntiin.

Ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. 

Näin päättyy moni tuttu satu, mutta kaikkia tämä kulttuurimme vallitseva käsitys ikuisesta rakkaudesta onnen tuojana ei ole vakuuttanut.

”Satujen mukaan rakkaus on vastaus kaikkeen, kunhan vain ensin löytää sen oikean. Kaikki muu näyttäytyy epäonnistumisena rakkaudessa”, tokaisee Panu Kalliokoski, 40, keittiönpöytänsä ääressä Helsingin Viikissä.

Pöydän ääressä istuvat myös Miia Tuomarmäki, 32, Purr Consuegra, 30, sekä Aisla Uuttu, 32. On marraskuinen sunnuntai-iltapäivä, ja pöytää koristaa isänpäiväkakku. Purrille tämä isänpäivä on ensimmäinen, Panu taas on viiden lapsen isänä juhlinut jo monta kertaa.

”Näissä tarinoissa kuvataan aina vain alun ihastumisvaihe. Ei kerrota mitään ihmissuhteen rakentamisesta ja sen vaatimasta työstä”, Purr lisää.

Panu, Miia, Purr ja Aisla ovat löytäneet itsensä näköisen elämän polyamoriasta, joka on yksi monisuhteisuuden muodoista. Panu ja Purr ovat Miian kumppaneita, Miia ja Aisla taas Purrin. Polyamoriassa intiimejä ihmissuhteita voi olla yhtäaikaisesti useampia. Edellytyksenä on, että suhteen kaikki osapuolet vähintään tietävät toistensa olemassaolosta ja asiasta on yhteisesti sovittu.

Tarkkoja tilastoja siitä, kuinka paljon Suomessa on polyamoriaa, ei ole. Yhdysvalloissa monisuhteisia on arvioitu olevan suurinpiirtein saman verran kuin homoseksuaaleja, noin kahdesta kolmeen prosenttia väestöstä.

 

”Monogaamisessa suhteessa koin jatkuvasti olevani huono kumppani.”

 

Nelikko on päätynyt polyamorian äärelle hyvin erilaisista lähtökohdista. Panu kertoo saaneensa kasvatuksen, jossa ihmissuhteet olivat kokeellinen ja tutkittava asia.

“Aikuisena yllätyin siitä, miten ehdoton uskollisuuden eetos yhteiskunnassamme on. Huomasin myös pian, että ihmisten syyt vaatia uskollisuutta ovat usein tosi huonoja”, Panu sanoo.

Aislan kotona vaihtoehtoisista elämisen tavoista taas ei puhuttu. Julkisivun ylläpito oli tärkeämpää kuin se, miten ihmiset oikeasti voivat, Aisla sanoo.

”Monogaamisessa suhteessa koin jatkuvasti olevani huono kumppani. On älytöntä, että yhteen ihmiseen ladataan kaikki odotukset. Polyamoriassa pystyn olemaan laajemmin oma itseni, kun kosketuspintaa on enemmän.”

Purrille monogamia on aina tuntunut vieraalta, ja polyamoriaan tutustuttuaan hän oli “kotonaan” heti.

”Ajatus siitä, että pitää löytää se yksi täydellinen ihminen, on ahdistanut aina. Ystävyyssuhteissa on selvää, ettei yhden ihmisen tarvitse täyttää kaikkia tarpeita ja toiveita. Miksi seurustelukumppanilta odotetaan sitä?”

Purr kertoo kokevansa parisuhteen ja ystävyyden välisen rajan varsin häilyvänä. Hänestä tuntuu keinotekoiselta, että kumppanit ja ystävät erotellaan toisistaan ehdottomasti.

Polyamoria vaatii nelikon mielestä ennen kaikkea tasapainoilukykyä ja avomielisyyttä; sitä, ettei muodosteta turhia ennakkoluuloja siitä, millainen suhteen pitäisi olla tai mihin sen pitäisi johtaa.

”Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että polyaatteen kanssa kulkee rehellisyyden vaatimus. Mielipiteidensä ja tunteidensa kanssa on oltava avoin”, Panu sanoo. 

Polyamoria pakottaakin hänen mukaansa syvempään itsen ja kumppanien tuntemukseen, joka taas lisää henkistä hyvinvointia.

”On aivan luonnollista, että ihastumisia tulee. Polyamoriassa ei synny sellaista sisäistä ristiriitaa, että miksi tunnen näin, vaikka minun ei kuuluisi”, Aisla kuvailee.

Ilmeisiä haasteitakin polyamoriassa on, ennen kaikkea elämän aikatauluttaminen. Liikkuvia osia kun on usein monta.

”En edes uskalla ajatella kahta viikkoa pidemmälle”, Purr sanoo nauraen.

Samaan aikaan parasta on kuitenkin juuri se, että ihmisiä on ympärillä paljon. Polyamorisessa elämäntyylissä tutustuu jatkuvasti uusiin ihmisiin.

”Polyverkosto on hyvin laaja, kuin uudenaikainen sukuverkosto tai kyläyhteisö”, Miia sanoo.

Polyverkostoista onkin helppo löytää samanmielisiä ihmisiä, mutta miten piirin ulkopuoliset suhtautuvat elämäntapaan? 

Vaihtelevasti, kertovat Panu, Miia, Purr ja Aisla. Valtaosa on kertonut polyamoriasta vanhemmilleen, isovanhemmilleen taas välttämättä ei. Reaktioiden kirjo on ollut laaja. “Omituista ja mielenkiintoista”, kommentoivat asiaa Miian serkut.

Se, miten polyamoriaan suhtaudutaan, on usein sukupuolittunutta: miehen polyamorinen elämäntyyli on usein sosiaalisesti hyväksyttävämpi kuin naisen.

Viiden lapsen isänä Panu muistuttaa, että polyamorista elämää elävä voi joutua myös kiperään paikkaan: ”Avioerotilanteessa ei voi luottaa siihen, miten lastensuojelu polyamorian näkee. Se, mihin milloinkin kiinnitetään huomiota, on usein hyvin sattumanvaraista.”

Onkin luultavasti monia perheitä, jotka eivät varmuuden vuoksi tuo polyamorisuuttaan esille. Purr ja Miia ovat kuitenkin päättäneet ottaa avoimen linjan. Heille on toukokuussa syntynyt lapsi, ja neuvolakäynneillä polyamorisuudesta on kerrottu avoimesti. Tähän mennessä siihen on suhtauduttu hyvin.

Lainsäädäntö kuitenkin osoittaa, ettei polyamoria istu yhteiskunnalliseen normiin. Avioliittolaki ei salli useamman kanssa avioitumista, eikä esimerkiksi leskeneläkettä saa kuin avioliitosta.

Nelikko halikasassa
Nelikko rakastaa halikasoja. Aisla (vas.) lepuuttaa päätään Purrin (alh.) sylissä, joka viettää ensimmäistä isänpäiväänsä. Miia-äiti (oik.) katsoo hymyillen puolivuotiasta lastaan, jota Panu (ylh.) lennättää jalkojensa päällä.

Ennakkoluuloilta polyamorista elämää elävä ei välty. Niistä suuri osa liittyy seksiin.

”Ihmisillä on omituinen kuva siitä, että polyamoria on automaattisesti jonkinlaista rietastelua”, Purr sanoo.

Samanlaiseen kohteluun törmäävät usein myös bi- ja homoseksuaalit, sanoo Miia, joka on joitain vuosia sitten tullut kaapista ulos biseksuaalina.

”Niin kutsuttu ´hyvä perhe´ on ainoa parisuhteen malli, johon ei puututa. Kaikkiin muihin liittyy omituisia oletuksia – että seksiä on enemmän tai että se on jotenkin omituisempaa”, Panu toteaa.

Monet myös olettavat, että polyamorisuus on ohimenevä, nuoruuden tai ikäkriisin aiheuttama vaihe.

”On jopa epäilty, että minut on jotenkin huijattu tähän”, Aisla kertoo nauraen.

Panun mukaan parisuhteissa on usein kyse tiettyjen yhteiskunnallisten ajatusten, toiveiden ja ihanteiden uusintamisesta: Ihmisiä ei usein pidä parisuhteessa halu olla kumppaninsa kanssa, vaan pikemminkin pelko sosiaalisesta epäonnistumisesta. 

“On julkisen häpeän paikka, jos ei onnistu täyttämään onnistuneen perhe-elämän odotuksia.”

Monogaamisissa suhteissa epäonnistuminen ja pettymys henkilöityykin usein ex-kumppaniin, Miia toteaa. Kun kaikki odotukset kohdistetaan yhteen ihmiseen, voi pettymys olla karvas.

Monogamian aika on joka tapauksessa ohi. Nykyään noin puolet avioliitoista päättyy eroon. Väestöliiton perhebarometrin mukaan yleisimpiä eron syitä ovat uskottomuus, rakkauden ja läheisyyden puute, seksuaaliset ongelmat sekä vaikeudet puhua ja selvittää erimielisyyksiä.

Elämmekin nykyään pikemminkin sarjamonogaamisessa kuin monogaamisessa yhteiskunnassa, ja erojen yleistyttyä myös polyamoria on alkanut saada sosiaalista hyväksyntää. Lähes kaikki haastateltavat ovat silti törmänneet samaan väitteeseen: siihen, ettei rakkaus voi polyamoriassa olla aitoa.

”Ihan kuin aito rakkaus olisi varattu vain monogaamiseen suhteeseen. Monogaamisissakaan suhteissa ei kuitenkaan yleensä ole keskusteltu siitä, mitä rakkaus eri osapuolille tarkoittaa”, huomauttaa Aisla.

Panu epäilee, että ihmisillä voi ylipäänsä olla varsin hatara käsitys siitä, mitä rakkaus on. Hän kertoo kuulleensa, että suomalaisten keskimääräinen seurustelukumppanien määrä elämän aikana on pieni.

”Ihmisten täytyy olla todella sumussa siitä, millainen on hyvä tai huono kumppani. Kokemus useammista suhteista parantaisi ihmisten elämää huomattavasti.”

Harjoitus tekee siis mestarin, myös rakkaudessa, nelikko muistuttaa.

Maritta Tikkinen-Arin, 67, elämässä sydämen valittuja on yksi – on ollut jo yli 50 vuotta. Tarina, joka alkaa 60-luvun Savosta, Nilsiän kirkonkylästä, ei ole sieltä tyypillisimmästä päästä.

Kaikki sai alkunsa Savon Sanomien nuorisosivuilla julkaistusta jutusta, jossa haastateltiin Kuopioon työharjoitteluun tullutta turkkilaista nuorta miestä. Haastattelussa hän kannusti suomalaisia nuoria aloittamaan kulttuurienvälisen kirjeenvaihdon, ja antoi sitä varten Turkin postiosoitteensa.

“Luin jutun, ja innostuin kirjoittamaan kirjeen saman tien”, Maritta kertoo. 

Kirjeen kirjoittaessaan hän oli 14-vuotias, ja opiskeli monen ikäluokkaansa kuuluvan suomalaisen tavoin ensimmäisenä vieraana kielenään saksaa.

Maritta ei voinut tietää, että kirjeitä tuli lukuisia muitakin. Niistä saksan kielellä kirjoitetut päätyivät naapurin pojalle Haluk Arille, joka taas levitti kirjeet ympäri Istanbulin saksalaista koulua, jossa opiskeli. 

Vain kolme kirjettä Haluk piti itse. Yksi niistä oli Maritalta.

Alkuun kirjekaverukset puhuivat koulusta, säästä ja perheestä. Ajan kanssa alettiin keskustella syvällisempiäkin, esimerkiksi uskonnoista ja niiden välisistä eroista.

Kirjeistä Maritta on säästänyt jokaisen. Nyt kirjeet on haettu Lahden-kodin kellarista ja levitetty turkkilaiselle matolle valokuvien sekaan. Vanhimmat valokuvat ovat mustavalkoisia, uudemmat värillisiä. Kirjekuorien leimat ja postimerkit sekä kirjepaperille siistillä käsialalla kirjoitetut rivit kantavat menneiden vuosikymmenten tuntua.

“Pariin ensimmäiseen vuoteen en edes tiennyt, oliko kyseessä tyttö vai poika. Asia selvisi vasta myöhemmin, kun Haluk liitti kirjeen mukaan itsestään piirtämänsä kuvan”, Maritta muistelee. 

“Olin tullut teini-ikään, ja poikiakin oli. Jossain vaiheessa kuitenkin päätin, etten tee mitään tärkeää päätöstä yhdenkään pojan suhteen, ennen kuin tapaan Halukin.”

Lukion loppuessa Maritta valitsi kieliharjoittelun paikaksi Berliinin, jonne Haluk oli vuotta aiemmin muuttanut yliopisto-opintojen perässä.

 

Kun kaksikko tapasi ensimmäisen kerran kasvokkain, kirjeenvaihtoa oli jatkunut jo kuusi  vuotta. 

 

Berliinissä Maritta etsi Halukin käsiinsä teknillisen yliopiston opiskelija-asuntolasta. Nuorten kirjeenvaihto oli jatkunut jo kuusi vuotta.

“En tiedä, jännittikö minua edes. Kyllä kai. Mutta ennen kaikkea olin hyvin johdonmukainen, olinhan tullut Berliiniin juuri Halukin takia.”

Kun kaksikko tapasi ensimmäisen kerran kasvokkain, he olivat kuin vanhoja tuttuja, tiesiväthän he toisistaan jo paljon. Kesti vähän aikaan, ennen kuin ystävyys alkoi muotoutua ihastumiseksi ja sitten seurusteluksi.

Yhdessä vietetyn Berliinin-vuoden jälkeen Maritan oli aika tehdä päätös yliopisto-opintojen suhteen. Hän haki siksi kahteen valtiotieteelliseen tiedekuntaan: toiseen Helsingin yliopistossa, toiseen Berliinin Freie Universitätissa.

“Tulin kesäksi Suomeen, ja minulla oli kova ikävä Halukia. Laihduinkin hirveästi. Kun sain tietää päässeeni Berliiniin opiskelemaan, ei päätöstä tarvinnut miettiä.”

Niin alkoivat yhteiset opiskelijavuodet 70-luvun boheemissa Länsi-Berliinissä. Aluksi pariskunta asui opiskelija-asuntolan vierekkäisissä huoneissa. Parin vuoden päästä he kihlautuivat ja muuttivat yhteen.

Opiskelijavuosiin mahtui useita matkoja Suomeen ja Turkkiin. Ei ollut itsestään selvää, että eurooppalainen tyttö hyväksyttiin osaksi turkkilaista perhettä, eikä ennakkoluuloilta vältytty.

“Anoppini selitti kaiken parhain päin silloinkin, kun tein virheitä. Hän oli sydämen sivistynyt ihminen”, muistelee Maritta nyt jo edesmennyttä anoppiaan.

Ensimmäiseltä Turkin-matkaltaan Maritta muistaa ennen kaikkea ylitsepursuavan vieraanvaraisuuden.

“Lahjoja annettiin joka käänteessä. Jos päivällä mainitsin nähneeni jonkin minua miellyttävän esineen, se odotti minua illallispöydässä paketoituna.”

Nykyään suomalaisturkkilaiset avioliitot ovat verrattain yleisiä. Tilastokeskuksen vuoden 2017 tilastojen mukaan ulkomaalaisen kanssa avioituvien suomalaisten naisten puolisoista eniten oli irakilaisia, toiseksi eniten turkkilaisia. Pian Turkin jälkeen seuraavat Yhdysvallat ja Britannia. Suomalaiset naiset myös solmivat avioliittoja ulkomaan kansalaisten kanssa suomalaisia miehiä enemmän.

70-luvulla tämä oli kuitenkin niin harvinaista, että kun Maritta ja Haluk juhlivat häitään Istanbulissa, istanbulilainen viikkolehti uutisoi asiasta. “Kolmaskymmenes suomalainen vaimo Istanbuliin”, kuului uutisen otsikko.

Pian häiden jälkeen tuore aviopari muutti Istanbuliin. Halukin äiti oli sairastunut syöpään.

“Halusimme, että anoppini saisi tulla isovanhemmaksi. Pian tämän päätöksen jälkeen aloin odottaa tytärtämme Melisiä.”

Perhe asui Istanbulissa kaksikymmentä vuotta. Maritta kuvaa ajanjaksoa “yhdeksi kokonaiseksi elämäksi.” Äitiyden rinnalla hän teki Istanbulissa myös menestyksekkään uran. Vaikka naisia oli turkkilaisessa työelämässä tuolloin jo paljon, oli heitä Maritan tavoin johtotehtävissä vain vähän. Lähes kaikki edellisen sukupolven turkkilaisnaiset olivat vielä kotirouvia.

Maritta kertoo tiedostaneensa etuoikeutetun asemansa. Vaikka hänellä oli Istanbulissa omat tärkeät verkostonsa, koki hän voimakasta toiseutta.

“En pitänyt siitä lainkaan. Olin jopa vihainen, jos taksikuski alkoi udella minulta esimerkiksi sitä, olenko muslimi.”

18-vuotiaana Melis muutti Suomeen ja aloitti opinnot Helsingin valtiotieteellisessä tiedekunnassa – samassa, johon Maritta oli kolmekymmentä vuotta aiemmin itse hakenut.

Pian tyttären muutto sysäsi liikkeelle myös Maritan, ja vuonna 2003 hän pyysi työpaikallaan siirtoa Suomen-toimistoon. Haluk jäi Turkkiin, ja asuu siellä edelleen. Maritta kertoo järjestelyn olleen perheelle toimiva.

“Välillä minä menen Turkkiin ja välillä Turkki tulee tänne.”

Kirjoittaminen on pariskunnalle edelleen tärkeää. Ennen olivat kirjeet, nyt WhatsApp.

“Kirjoittaminen on ollut meille luontaisin kommunikaatiotapa alusta asti”, Maritta kertoo.

Pariskunta kommunikoi edelleen saksaksi, turkki taas on perheen yhteinen kieli. Kahden kesken tyttärensä kanssa ollessaan Maritta on aina puhunut suomea.

Vaikka Maritan koti on nyt Suomessa, on Turkki edelleen keskeinen osa hänen jokapäiväistä elämäänsä.

“Kun rullaan WhatsAppin yhteystietolistaani, ovat useimmat nimet turkkilaisia. Monet läheiset ystävänikin ovat Turkissa.”

Neljä vuotta sitten Maritasta ja Halukista tuli isovanhempia. Melisin tytär Urla on onnekas, sillä sekä vanhemmat että isovanhemmat pitävät huolen siitä, että yhteydet suomalaiseen ja turkkilaiseen sukuun säilyvät vahvoina.

“Sekä Suomessa että Turkissa elämisessä on omat hyvät ja huonot puolensa. Kun on toisessa, kaipaa aina toiseen. Olen kuitenkin äärettömän onnekas saadessani pitää yllä rakkaita ihmissuhteitani ympäri maailmaa”, Maritta summaa.

 

”Jos roikkuisimme kumpikin jatkuvasti puhelimessa puhumassa toisillemme, tulisimme luultavasti hulluiksi.”

 

Kulttuurien väliset ja maantieteellisesti toisistaan kaukaiset ihmissuhteet ovat internetin myötä yleistyneet huomattavasti. Deittipalvelu Okcupidin teettämän kyselyn vastaajista lähes puolet koki olevansa valmiita kaukosuhteeseen.

Helsingin Töölössä asuva Emilia Anundi, 27, ja Buenos Airesissa elävä Pedro Mac Loughlin, 24, tapasivat toisensa Argentiinassa. Suhde alkoi kaveruutena, mutta syveni pikkuhiljaa ihastumiseksi.

“Kun näin Emilian ensimmäistä kertaa, en voinut aavistaakaan, että hän oli kotoisin maapallon toiselta laidalta”, Pedro sanoo.

Kumpikin kuvailee kiinnostuksen syttyneen yhteisten keskustelujen myötä.

“Näin heti, että Pedro on ihminen, joka on halukas kasvamaan ja kehittymään ihmisenä”, Emilia kertoo.

Pariskuntaa yhdistävät ennen kaikkea samankaltainen maailmankatsomus sekä rakkaus luovuuteen. Emilia opiskelee kuvajournalismia ja työskentelee freelance-valokuvaajana, Pedron intohimo taas on musiikki, jota hän sekä opiskelee, opettaa että tekee itse.

Kun Emilia lähti Argentiinasta, ei varsinaista sopimusta kaukosuhteesta tehty. 

“Se vain luontevasti meni siihen, että olimme yhteydessä päivittäin. Ei tällaisia asioita voi hakata kiveen. Täytyy vain katsoa, miten asiat kehittyvät”, Emilia kuvailee.

Juuri orgaanisuus on suhteen kantavia teemoja. Mottona on, että on turha lyödä asioita liian hanakasti lukkoon. Riittää, että ajattelee toisesta hyvää, Emilia sanoo.

“Ihmisillä tuntuu usein olevan kova tarve määritellä kaikkea, myös ihmissuhteita. Joskus toki mietin, onko kaukosuhteessa mitään järkeä. Sitten kuitenkin tajuan, että turha tässä on kriiseillä. Minulla on hyvä olla, eikä ole lainkaan sellaista fiilistä, että nyt pitäisi löytää naapurista joku toinen.”

Loppupeleissä kaikkeen sopeutuu, myös välimatkaan ja erossa olemiseen.

“Kun ei ole nähnyt toista viiteen kuukauteen, ei välttämättä edes tajua, miten kova ikävä onkaan ollut. Sen tajuaa sitten, kun näkee toisen taas”, Pedro kuvailee.

Välillä erossa olon ajat venyvät pitkiksi, ja siksi yhteinen horisontti on tärkeä. Emilia palasi ensimmäisen reissunsa jälkeen takaisin Argentiinaan, ja sen jälkeen oli luontevaa, että Pedro tuli Suomeen. Jouluksi Emilia on menossa Argentiinaan. Pariskunnan reissut ovat aina olleet usean kuukauden mittaisia.

“Kun välietappeja alkoi olla, oli jo perusteltua puhua etäsuhteesta. Oli sellaista jatkuvuutta, jota suhde vaatii. Ilman tietoa siitä, milloin seuraavan kerran näkee toisen, voi etäsuhde olla aika mahdoton”, Emilia toteaa.

Emilia halaa tyynyä sängyssään
Emilia kuvaa Pedroa kohtaan tuntemaansa ikävää ennen kaikkea positiiviseksi. Kun Emilia on Helsingissä ja Pedro Argentiinassa, toimii unikaverina halityyny.

Yleinen harhaluulo on, että kaukosuhteet epäonnistuvat usein. Tilastojen valossa tämä ei kuitenkaan ole totta: kaukosuhteet eivät kariudu sen todennäköisemmin kuin lähisuhteetkaan. Kiinnostavaa on, kaukosuhteessa olevat ihmiset raportoivat kommunikaation laadun olevan lähisuhteita parempaa – ja romanttista rakkauttakin koetaan enemmän.

Cornellin yliopiston tutkimuksen mukaan kaukosuhde tekee kumppanien välisestä kommunikaatiosta usein intiimimpää, sillä tunteita jaetaan monipuolisemmin ja useamman viestintävälineen kautta. Moni kaukosuhteessa oleva kokee pystyvänsä jakamaan syvempiä tuntojaan paremmin kuin lähisuhteessa.

Keskeistä onnistuneessa kaukosuhteessa on kuitenkin erossa olemisen väliaikaisuus. Tämä johtaa usein siihen, että suhteen tulevaisuutta suunnitellaan lähisuhteita enemmän. Onkin niin, että kaukosuhteessa olevat luottavat keskimääräistä enemmän siihen, että suhde kestää.

Myös Emilialle ja Pedrolle on selvää, että etäsuhde on väliaikainen ratkaisu. Ensi vuonna yhteisessä horisontissa odottaa jotain suurta: Pedron muutto Suomeen.

Tällä hetkellä etäsuhde toimii kuitenkin hyvin, sillä kumpikin on omistautunut työlleen, opinnoilleen ja itsensä toteuttamiselle.

“Juuri nyt Pedro on vähän kuin kirjekaveri – päivää piristävä, ihana ihminen jossain maapallon toisella puolella”, Emilia kuvailee.

Argentiinan ja Suomen välillä on viiden tunnin aikaero. Emilia ja Pedro ovat yksimielisiä siitä, että se asettaa kommunikaatiolle haasteita. Kyse ei ole vain kellonajoista, vaan myös kulttuurieroista. Toisin kuin Suomessa, on elämä Argentiinassa hyvin iltapainotteista.

“Tilanteiden erilaisuus on usein haastavaa. Itse saatan olla rennosti kotona, päivän askareet jo tehtyinä, Pedro taas ruuhkajunassa matkalla kouluun. Saatamme siis usein olla aivan erilaisissa fiiliksissä”, Emilia sanoo.

Nyt Emilia loikoilee sängyllään Töölön-kodissaan, kotiasussaan ja kännykkä kädessään. Näin suuri osa pariskunnan välisestä kommunikaatiosta käydään. 

“Saatan itse olla sängyssä juuri heränneenä, Pedro taas ulkona julkisessa tilassa. Puhelimen näytön kautta siirryn omasta intiimistä tilastani jonnekin ihan muualle. Minut ikään kuin vedetään ihmisvilinään, jossa näen ja kuulen kadun tapahtumat, vaikka en sillä hetkellä sitä yhtään haluaisi.”

Toisaalta aikaerossa on myös puolensa, sillä se mahdollistaa itsenäisyyden; kummallakin on oma elämänsä, jota aina välillä jaetaan toisen kanssa.

“Jos roikkuisimme kumpikin jatkuvasti puhelimessa puhumassa toisillemme, tulisimme luultavasti hulluiksi”, Pedro toteaa.

Tällä hetkellä pariskunnan kommunikaatio tapahtuu englanniksi, mutta Emilia toivoo, että tulevaisuudessa yhteisenä kielenä voisi olla myös espanja, jota hän opiskelee. Pedro kuvaa englannin olleen myös siunaus. Kun kommunikoi kielellä, joka ei ole oma äidinkieli, tunneilmaisu usein korostuu.

Huolta kaukosuhteessa olevalle Emilialle aiheuttaa ennen kaikkea ilmasto.

“On hirveät omantunnontuskat lentämisen suhteen”, sanoo Emilia, joka kertoo aina matkustaneensa maata pitkin niin paljon kuin mahdollista.

Ristiriitaisia tunteita aiheuttaa myös riippuvaisuus teknologiasta.

“Ärsyttää olla jatkuvasti kiinni puhelimessa tai läppärissä. Haluaisin vähentää laitteiden käyttöä, mutta etäsuhde tekee sen vaikeaksi. Toisaalta on toki hienoa, että teknologia mahdollistaa tämän kaiken.”

Yksinäiseksi Emilia ei itseään tällä hetkellä koe. Sitä lievittää etenkin kimppakämpässä asuminen. Ikävä ei ole kokoaikaista, kun kotona on rakkaita ihmisiä, joiden kanssa voi esimerkiksi kokata yhdessä.

Välillä toisen fyysistä läheisyyttä toki kaipaa, ja Emilia onkin hankkinut unikaverikseen halityynyn. Pedroa kohtaan koettua ikävää hän kuitenkin kuvaa negatiivisen sijaan ennen kaikkea positiiviseksi.

“Tiedän, että Argentiinassa odottaa ihana ihminen, mutta tässäkin hetkessä on hyvä olla.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!