Uwa: Isämme tuli 1970-lvulla Nigerian Benin Citystä opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa Turun yliopistoon ja tapasi silloin äidin. Isä tähtäsi tohtorin tutkintoon, mutta elämä tuli väliin ja minä synnyin.

Ima: Uwa on perheen esikoinen, ja minä puolitoista vuotta nuorempi keskiveli. Meillä on vielä pikkuveli Ade, 25, joka tekee musiikkia artistinimellä Bizi. Meidän kulttuurissamme esikoisella on erityinen vastuunkantajan rooli. Uwaan on varmaankin kohdistettu eniten odotuksia, ja monessa jutussa Uwa on ollut tien raivaaja meille nuoremmille.

Uwa: Tunsin kyllä, että minua puskettiin erityisesti isän taholta myös johonkin perinteiseen lakimies-lääkäri -putkeen. Ennen kuin aloin opiskella valokuvausta, luin jopa teknillisessä korkeakoulussa automaatio- ja systeemitekniikkaa. Imalla taas on aina ollut selkeämpi oma polku.

Ima: Asuimme lapsuuden Maunulassa ja Pitskussa (Pitäjänmäki), jossa isä ja äiti asuvat edelleen. Lapsina meitä kannustettiin tekemään kaikkea, erityisesti lukemaan ja urheilemaan. Pelasimme fudista, korista ja treenasimme yleisurheilua.

Uwa: Isähän toivoi, että me pelattaisiin myös tennistä. Se oli jotenkin sen haave.

Ima: Nuoruudessa teimme ja ennen kaikkea luimme eri juttuja: Uwa tiedettä ja fantasiaa, minä Mika Waltaria. Uwaan tarttuu tilastotieto ja numerot, minua ne eivät niinkään puhuttele.

Uwa: Kuitenkin Ima on minua tosi paljon järjestelmällisempi ja organisoidumpi. Imalla meni pannu jumiin, kun olin niin epäsiisti. Mehän jaoimme saman huoneen Maunulassa kahdeksantoista vuotta. Joskus Ima meni niin pitkälle, että merkkasi viivalla oman puolensa huoneesta.

Ima: Joo, minulla paloi hermot, kun meidän siisteyskäsitykset oli ihan erilaiset. Ihmettelimme lapsena, jos jollain kavereilla oli omat huoneet. Mutta  luulen, että siteemme on niin vahva juuri siksi, että jaoimme sen tilan ja kaiken muunkin. Tunnemme toisemme läpikotaisin.

Uwa: Molemmat olemme myös sosiaalisia, mutta nyt vanhemmiten ainakin minussa on alkanut korostua introvertti puoli. Akkuja on pakko ladata välillä.

Ima: Ehdottomasti sama juttu minullakin. Välillä on saatava omaa rauhaa.

Parasta Uwassa: Määrätietoisuus ja rohkeus. Hän ei pelkää ottaa riskejä.

Uwan ärsyttävin piirre: Ihan eri käsitys siisteydestä kuin minulla.

Kadehdin Uwan kykyä hypätä uusiin juttuihin ja ottaa suvereenisti asiat haltuun.

Muut eivät tiedä, että Uwa, 7, halusi isona olla NBA-koristähti ja tehdä sivutöitä Nasalle. 

Uwa: Meillä oli lapsena kova kuri ja nuoruudessa arestia arestin perään. Vanhemmat tahtoivat pitää huolen siitä, että pysymme oikeilla poluilla. 

Ima: Kulttuurieron huomasi siinäkin, että esimerkiksi kun kävi kavereilla kylässä, heidän kodeissaan oli valtava ero siinä, miten vaikkapa äidille puhuttiin. Isä teroitti meille aina kunnioituksen tärkeyttä. Ei olisi tullut mieleenkään puhua äidille epäkunnioittavasti.

Uwa: Tiukka kuri liittyi osaltaan siihen, että isä tulee eri kulttuurista ja heijastelee omia arvojaan. Ei se tajunnut eikä tajua vieläkään kaikkia suomalaisen yhteiskunnan nyansseja. Sillä oli monia pelkoja, jotka nousevat sen omista kokemuksista Suomessa. Meillä on tosi paljon korostettu kotona myös koulutuksen merkitystä. 

Ima: Vanhemmilla ei ole ollut helppoa. Molemmat tulevat duunariperheistä ja ovat siksi tahtoneet, että meillä on mahdollisimman paljon vaihtoehtoja, mistä valita.

Ima: Isä tuli tänne 70-luvulla afrikkalaisena miehenä ja on nähnyt ja kokenut esimerkiksi sen, että koulutuksella oli varsinkin siihen aikaan iso merkitys, vaikka se ei aina takaa työllistymistä.

Uwa: Isällä on tätä nykyä rakennusalan yritys veljensä kanssa. Äiti taas on tehnyt työuran erityisluokanopettajana. 

”On ollut tärkeää, että vierellä ja himassa on joku tyyppi, joka on samannäköinen ja -ikäinen.”

Uwa: Muistan jostain syystä sen, kun Maunulan leikkipuistossa sinulta vietiin rekka ja sinua potkaistiin hiekkalaatikolla. Kerroimme siitä vanhemmille ja saimme tilanteen ratkaistua ja rekan takaisin.

Ima: Joo, meillähän on ollut lukemattomia jännittäviä kokemuksia, ihon ja tukan kommentoimisesta kaikennäköiseen huuteluun. Maunulassa oli aina joku naapuri, joka jaksoi huudella n-sanaa.

Uwa: Joo, varsinkin sillä yhdellä naapurintädillä oli aina jotain kommenttia.

Ima: Äiti kehotti aina olemaan rasistisen kohtelun yläpuolella. 

Uwa: Kyllä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty: ei viisivuotiaalla ole kovin akateemista ymmärrystä asioista. 

Ima: On ollut siksi niin tärkeää, että vierellä ja himassa on joku tyyppi, joka on samannäköinen ja -ikäinen ja jonka kanssa voi jauhaa näitä juttuja. Ei-valkoisena Suomessa on tärkeää löytää vertaistukea joko perheen sisältä tai ystäväpiiristä. Meitä auttoi se, että ystäväpiirissä on aina ollut jengiä ympäri maailmaa.  Kävimmne myös kaksikielisen esi- ja peruskoulun.

Uwa: Isän näkemys oli, että kovettamalla itsensä ihminen selviää kaikesta. Teflonia pintaan, perkele. 

Ima: Se on pakko tehdä, että selviää – ettei elämä heittele miten sattuu. Mutta se ei tietenkään riitä. On myös käsiteltävä asioita, löydettävä tila puhua ja jakaa. Me kaikki veljekset olemme löytäneet tiemme luovilta aloilta. Kun ei ole koskaan kokenut, että istuisi yhteiskunnan normeihin, niin kai sitä on helpommin uskaltanut lähteä tekemään jotain poikkeavaa.

Uwa: Meille luovuus on hyvinvoinnin kannalta olennainen asia. Jos ei saa luoda ja ilmaista, se vaikuttaa psyykeen. Meillä on ilmeisesti kaikilla taipumusta melankoliaan – olisiko se suomalainen piirre meissä?

Uwa: Me molemmat olemme  muuttaneet kotoa 18-vuotiaina, ja sitten asuneet Punavuoressa omissa asunnoissamme useamman vuoden.

Ima: Noina vuosina näimme suhteellisen usein paitsi silloin, kun Uwa opiskeli kuvajournalismia Tampereen yliopistossa. Pidämme yhteyttä koko ajan Messengerissä, WhatsAppissa, FaceTimessa ja Skypessä. Vaihdamme kuulumisia tai suosittelemme toisillemme kirjoja, biisejä, lehtijuttuja ja leffoja. Vaikka toinen on Atlantin takana, etäisyys pysyy pienenä, kun voi käyttää kaikkia kanavia.

Uwa: Olen nyt ollut New Yorkissa reilun vuoden. Ima oli täällä käymässä alkukesästä ja itse kävin lopputalvesta Suomessa. Ja viime joulun ja uuden vuoden aikoihin oltiin pari viikkoa yhdessä Nigeriassa koko perhe.

Ima: Tuo Nigerian-matka oli meidän perheen ensimmäinen yhteinen matka ikinä. Verkkokalvolle on piirtynyt yksi kuva sieltä: koko perhe ja sukulaiset siinä ympärillä.

Uwa: Niin, aiemmin olimme käyneet perhereissulla tyyliin kerran äidin kanssa Turkin Alanyassa ja joskus Tukholmassa.

Ima: Tuohon Nigerian-matkaan liittyy  se, että me oltiin odotettu niin kauan sitä, että tavataan yhdessä loputkin sukulaiset Benin Cityssä ja Lagosissa.

”Äiti kehotti aina olemaan rasistisen kohtelun yläpuolella.”

Parasta Imassa: Luotettavuus. Ima hoitaa hommat, häneen voi nojata ja hän puolustaa lähipiiriään.

Iman ärsyttävin piirre: Nälkäkiukku. Ima osaa olla todella kiukkunen, kun ei ole syönyt. Kaikki menee tunteisiin heti.

Kadehdin Iman luontevuutta ja sitä, miten sinut hän on itsensä kanssa pukeutumisesta lähtien.

Muut eivät tiedä, että Ima piilotti lapsena voileipiä pöydän alle tai heitti ruokaa parvekkeelta alas, jos hänellä ei ollut nälkä.

Uwa: Kun näemme Iman kanssa, me vaan olemme ja juttelemme jommankumman kotona, juomme ehkä lasit viiniä, keskustelemme elämästä. Totta kai käymme yhdessä myös ulkona, meillä on yhteisiä kavereita. On aina helppo pistää jotain pystyyn ja pitää hauskaa.

Ima: Jos on mennyt pitkä aika, puhumme kauhealla paineella kaiken ulos ja sitten järjestämme jotain frendien kanssa. Olemme Uwan kanssa käyneet isot ajatuskiepit läpi nuoruuden vääntöjen jälkeen, puhuneet asiat auki ja selväksi.

Uwa: Ima on meistä kahdesta parempi pitämään yhteyttä ihmisiin. Hän osaa fasilitoida juttuja niin meidän veljesten, serkusten kuin frendienkin kesken. Minä helposti sulkeudun omaan kuoreeni, mutta Ima pitää huolen, että jengi tulee yhteen.

Ima: Minä taas ihailen Uwan rehellisyyttä ja suoraviivaisuutta kommunikaatiossa. Se liittyy myös siihen, että Uwa ei pelkää olla eri mieltä. Itse olen oppinut tähän paljon myöhemmin. Uwa ottaa riskejä eikä lamaannu epäonnistumisen pelon alle – kun hän päättää lähteä, hän lähtee. Uwa on tehnyt isompia elämänmuutoksia kuin minä: muuttanut New Yorkiin, saanut viisumin, alkanut elää ja tehdä työtä uudessa maassa.

Uwa: Imassa arvostan sitä, että hän on aina tiennyt, mitä haluaa. Ima on myös aina valmis auttamaan, kun häntä tarvitaan. Saan nojata häneen.

Ima: Vuosien myötä meidän tekemisemme ovat alkaneet lähentyä toisiaan. Koreografin töiden lisäksi ohjaan myös musiikkivideoita ja muuta liikkuvaa kuvaa – ja Uwa tekee dokkareita ja mainoksia valokuvauksen lisäksi. Haaveilen, että voisimme tehdä joskus Uwan kanssa jotain duunia yhdessä. 

Uwa: Joo, minäkin haaveilen jostain yhteisestä proggiksesta. Ja siitä, että mentäisi yhdessä Nigeriaan veljesten kesken vain olemaan ja irrottautumaan rutiineista.

Ima Iduozee tekee tällä hetkellä koreografiaa Kansallisoopperan Don Giovanni- teokseen ja ohjaa lyhytelokuvaa Jaamil Olawale Kosokolle New Yorkin EMPAC:iin (Experimental Media and Performing Arts Center). 

Uwa työstää valokuvakirjaa afrosuomalaisuuden historiasta Maryan Abdulkarimin kanssa ja kuvaa ensimmäistä täyspitkää dokumenttielokuvaansa New Yorkissa.