Isovanhemmat, etenkin isoäidit, ovat aina ja kaikkialla olleet tärkeitä lastensa perheille ja lapsenlapsilleen. Näin kertoo väestötieteilijä Rebecca Sear.

Searin mukaan nykyisin on erityisen yleistä, että isoäidit hoitavat lapsenlapsiaan Etelä- ja Itä-Afrikan maissa, joissa monet vanhemmat ovat kuolleet aidsiin tai muihin sairauksiin. Sama ilmiö tosin näkyy köyhissä maissa kaikkialla. 

Mummot huolehtivat lapsenlapsistaan paljon myös silloin, kun näiden vanhemmat ovat muuttaneet esimerkiksi siirtotyöläisiksi kauas pois.

”Ilmiö on ollut olemassa aina”, London School of Hygiene and Tropical Medicine -oppilaitoksessa työskentelevä Sear sanoo puhelinhaastattelussa.

Työjärjestö ILO:n mukaan vuonna 2013 siirtotyöläisiä oli maailmassa noin 150 miljoonaa, kun yhteensä kansainvälisiä siirtolaisia oli noin 232 miljoonaa.

Kaikkein köyhimmissä maissa lapsikuolleisuus on yleistä, ja jos lapsi selviää ensimmäisistä vuosistaan, hänellä on hyvät mahdollisuudet selviytyä elämässä pitkällekin. Myös aikuiset kuolevat yleensä melko nuorina, mutta tavallisesti joka lapsella on kuitenkin elossa vähintään yksi isovanhempi.

Lapsikuolleisuus on vähentynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Kun vielä vuonna 1990 tuhannesta alle viisivuotiaasta kuoli 65, vuonna 2017 kuolleita oli enää 29, selviää maailman terveysjärjestö WHO:n tilastoista.

Luku vaihtelee merkittävästi maittain. Kun Suomessa tuhannesta pikkulapsesta kuolee kolme ja Singaporessa vain vähän yli yksi, Angolassa vastaava luku on noin 180 lasta. 

Luku on yli sata myös esimerkiksi Sierra Leonessa, Afganistanissa. Liberiassa, Nigeriassa, Somaliassa ja Mosambikissa. 

”Suomessa lapsikuolleisuus oli yleistä vielä 1700- ja 1800-luvuilla, ja silloin isoäidit olivat tärkeitä lapsikuolleisuuden vähentäjiä. Tutkimusten mukaan se, että isoäiti oli auttamassa perhettä, edesauttoi lapsia pysymään hengissä”, kertoo tutkija Mirkka Danielsbacka Turun yliopistosta ja Väestöliitosta.

”Mitä enemmän isiä kannustetaan osallistumaan, sama vaikutus valuu myös isoisille jossain vaiheessa”

Tutkija Simon Chapman Turun yliopistosta kertoo, että historiallisina aikoina isoäitien merkitys lastenlasten eloonjäämisen kannalta on ollut erityisen suuri lapsen ohitettua imeväisiän eli 2–5-vuotiaana. Tätä ennen lapset ovat usein rintaruokinnassa, eikä isoäidin rooli lisäruoan tarjoajana ole niin suuri.

Nykyisin isoäidit eivät ole enää ratkaisevassa asemassa pikkulasten eloonjäämisen kannalta, mutta useat tutkimukset ovat osoittaneet, että isoäideillä on yhä vaikutusta lastenlastensa hyvinvointiin.

He auttavat perheitä lastenhoidossa ja tarjoavat usein myös taloudellista tukea.

Danielsbacka oli hiljattain mukana yleiseurooppalaisessa isovanhemmuutta selvittäneessä tutkimuksessa yhdessä tutkija Antti Tanskasen kanssa. Tutkimukseen osallistui yli 50-vuotiaita 16 Euroopan maasta. Heidän joukossaan ei ollut suomalaisia, mutta Danielsbacka on seurannut tilannetta myös täällä.

Tutkimuksen perusteella isovanhemmuus on tärkeää myös isovanhemmille itselleen. Isovanhemmaksi tulo tuo lisää merkitystä ihmisten elämiin. Oman lapsen saamiseen liittyy usein taloudellisia ongelmia, yövalvomisia ja vastaavaa, mutta isovanhemmuuteen ei. Siksi siitä on mahdollista nauttia ilman vauvan syntymään liittyviä huolia. 

Suomessa suhde isovanhempiin on muuttunut ainakin siinä, että elinajat ovat pidentyneet ja nykyään yhä useampi tuntee isovanhempansa. Aiemmin oli yleistä, että lapset eivät koskaan tavanneet varsinkaan isoisiään. Nyt isovanhempia on usein elossa lapsen syntyessä neljä tai keskimäärin kolme neljästä.

Suuri muutos alkoi teollistumisen aikakaudella, jolloin myös hygienia ja lääketiede kehittyivät. Niiden ansiosta isoäitien elinikä alkoi pidentyä ja lapsikuolleisuus vähentyä.

Isoisien roolin muutosta Danielsbacka ja Tanskanen eivät suoranaisesti tutkineet, mutta siinä selkeä muutos on tapahtunut jo sitä kautta, että eliniän pidennyttyä erityisesti isoisillä on suurempi todennäköisyys olla hengissä samaan aikaan kuin lapsenlapsi.

Kehitysmaissa lapsenlapsia hoitavat varsinkin isoäidit. Isoisille hoitovastuu ei niissä jakaudu, mutta Rebecca Sear kertoo, että länsimaissa näkyy jo muutos: myös isoisät osallistuvat pikkuisten hoivaamiseen.

”Isoisien rooli muuttuu ehkä sitä kautta, kun isien rooli muuttuu. Mitä enemmän isiä kannustetaan osallistumaan, sama vaikutus valuu myös isoisille jossain vaiheessa.”

Kolmen sukupolven perheitä Suomessa ei enää juuri ole, mutta yhteydenpito on helpottunut uuden viestintäteknologian ansiosta eivätkä pitkät etäisyydetkään ole este. Aiemmin isovanhempia ei juuri voitu tavata, jos elämä oli vienyt lapset kauas kotoa. Nyt juna kuljettaa nopeasti ja isovanhemmille on helppo soittaa vaikka videopuheluita.

Nykyisin lapsiperheiden vanhempien erot ovat yleisiä. Tutkimusten mukaan ne heikentävät lapsen suhdetta isän sukuun, koska lapset jäävät useimmiten äidin hoiviin. Danielsbacka ei ole törmännyt tutkimuksiin, jotka olisi tehty perheistä, jotka jakavat vanhemmuuden tasan eron jälkeen.

Turun yliopiston biologien tekemä, suomalaisiin kirkonkirjoihin pohjaava tutkimus selvitti, kuinka suurella osuudella lastenlapsista oli todellinen mahdollisuus olla yhteydessä isoäitiinsä. 

Tutkijat selvittivät kahdeksan seurakunnan alueelta vuosina 1790–1959 syntyneiden lasten ja heidän isoäitiensä osalta muun muassa, kuinka monta lastenlasta kullekin isoäidille ehti syntyä tämän elinaikana, miten tuo määrä muuttui vuosikymmenten vaihtuessa, minkä ikäisenä isoäiti sai lapsenlapsensa ja kuinka pitkään hän ennätti elää kunkin kanssa sekä asuiko lapsenlapsi samassa tai naapuriseurakunnassa isänäitinsä ja äidinäitinsä kanssa.

1790-luvulla isänäitinsä kanssa saman seurakunnan alueella asui yli 73 prosenttia ja äidinäitinsä kanssa 68 prosenttia lapsenlapsista. 1950-luvulla lapsenlapsista asui isänäitinsä tai äidinäitinsä kanssa saman seurakunnan alueella noin 57 prosenttia lapsista.

Tutkimuksen mukaan maatalousyhteiskunnassa lastenlasten ja isoäitien yhteinen elinaika jäi lyhyeksi. Suuri muutos alkoi teollistumisen aikakaudella, jolloin myös hygienia ja lääketiede kehittyivät. Niiden ansiosta isoäitien elinikä alkoi pidentyä ja lapsikuolleisuus vähentyä.

Koko tutkimusajanjaksolla yli kolmannes lapsista ei ennättänyt olla tekemisissä isoäitinsä kanssa: yli 36 prosenttia syntyi äidinäidin jo kuoltua, lähes 44 prosenttia isänäidin jo kuoltua. 

”Tämä muuttui kuitenkin vuosikymmenten saatossa paljon. 1950-luvulla syntyneistä lapsista 80 prosentilla oli äidinäiti elossa, isänäideistä reilut 70 prosenttia”, Simon Chapman kertoo.

Maatalousyhteiskunnan aikaan nekin lapset, joiden isoäidit olivat hengissä heidän syntyessään, menettivät isoäitinsä suhteellisen nuorina. Ennen 1870-lukua syntyneiden lasten kohdalla yhteinen aika isovanhempien kanssa jäi keskimäärin nollasta kahteen vuoteen. 

Teollistumisen ansiosta yhteinen elinaika lähti kasvuun niin, että 1950-luvulla syntyneet äidinäidit elivät samaan aikaan lastenlastensa kanssa keskimäärin 14 vuotta ja isänäidit 11 vuotta.

Äitien ikä lasten syntyessä pysyi tutkimusjakson ajan lähes samana. Sama ilmiö toistui isoäitien kohdalla. Isoäideiksi on tultu keskimäärin 50–56-vuotiaina. Sen sijaan lastenlasten määrässä on tapahtunut suuri muutos.

”1790-luvulla syntyneiden lasten isoäideillä oli keskimäärin 12–13 lastenlasta, joista 3–5 ennätti syntyä isoäidin vielä eläessä. 1950-luvulla syntyneiden lasten isoäideille syntyi keskimäärin 7–8 lastenlasta, ja he kaikki isoäidin elinaikana”, Simon Chapman kertoo.

Koko tutkimusajanjaksolla 80 prosenttia lapsenlapsista eli pidempään kuin heidän isoäitinsä, 1950-luvulla syntyneistä niin teki jo 96 prosenttia.

Nyt tilanne on taas aika toisenlainen, kun moni saa ensimmäisen lapsensa vasta lähes kolme-nelikymppisenä. Tulevaisuuden yhteisestä ajasta turkulaistutkijat eivät kuitenkaan ole juuri edes keskustelleet. Siihen ei ole tietojakaan. He tutkivat vuosina 1790–1950 syntyneitä. Chapman sanoo kuitenkin, että nykyajan ja tulevaisuudenkin tutkiminen olisi tärkeää. 

Hänestä hallitusten olisi hyvä ottaa huomioon muutokset yhteisessä ajassa isovanhempien kanssa.Sen taloudelliset vaikutukset voivat olla suuriakin. Se, ettei mummo jaksa rientää avuksi tarvittaessa, voi esimerkiksi hankaloittaa naisten työssäkäyntiä.