Rio de Janeiro, Brasilia
Hapanleipä antoi Ludmila Espíndolalle ja Rafael Britolle uuden alun
“Hei, onko siellä jonoa?” huikkaa nainen ovelta. “Kyllä, mutta se liikkuu nopeasti”, sanoo Ludmila Espíndola.
Perjantaina puolenpäivän aikaan leipomo-kahvila The Slow Bakery on tupaten täynnä.
Leipomon tarina alkaa vuoden 2007 São Paulosta, jossa Espíndola asui kumppaninsa Rafael Briton kanssa. Eräänä päivänä Brito löysi leipomon, jonka erikoisuus oli pitkällä hapatuksella tehty leipä, josta he eivät olleet koskaan kuulleetkaan.
“Se, että koko leipomisprosessiin meni 36 tuntia, oli todella kiehtovaa”, muistelee Brito.
Luonnollisesti hapatettu artesaanileipä on uusi konsepti maassa, jossa leivän kulutus alkoi kasvaa vasta sata vuotta sitten. Tuolloin siirtolaiset alkoivat kehittää teollista leipomotoimintaa. Brito innostui ideasta tarjota brasliaisille muuta, kuin teollista ranskanleipää.
Pari muutti Rioon 2009 ja avasi ensin yhteisen viestintätoimiston. Muutaman vuoden päästä Brasilian taloustilanne huononi ja yritys piti sulkea.
“Lud ehdotti, että ottaisimme tilanteesta vaarin ja lähtisimme tavoittelemaan unelmaamme”, Brito sanoo.
The Slow Bakery on valittu kaksi kertaa Rion parhaaksi leipomoksi.
Pyydettyään muutamalta kokeneelta leipurilta apua tuloksetta, Brito vietti seuraavat puoli vuotta keittiöksi muutetussa entisessä toimistossaan leivontakirjoja lukien, YouTube -videoita katsellen ja leipäreseptiään hioen.
Aluksi The Slow Bakery toimi nettibisneksenä. Pari lähetti asiakkailleen joka viikko leipätarjouksia sisältävän uutiskirjeen. Aluksi tilaajia oli 15, mutta puolen vuoden kuluttua jo 1 500. Kun pariskunta myöhemmin liittyi paikalliseen artesaanituottajien yhteisöön, The Slow Bakery sai tuulta siipiensä alle.
Pikkuhiljaa yrittäjät alkoivat haaveilla omista toimitiloista. Rio valmistautui olympiakisoja varten, joten vuokrat olivat pilvissä.
“Suurin este yritysten kasvulle on investointien puute. Brasilian valtio tarjoaa tuskin mitään tukea pienyrityksille. Useimmiten pankeiltakaan ei saa lainaa”, Espíndola sanoo.
Lopulta sopiva tila löytyi Botafogon kaupunginosan nuhjuisemmalta alueelta. Vieressä oli hautausmaa, autokauppoja ja -korjaamoita.
Riski päätettiin ottaa, ja lokakuussa 2015 leipomo aloitti toimintansa perheeltä lainatuilla rahoilla.
Leipomon oman kahvilan perustamiseen ei liiennyt rahaa. Pariskunta päätti kokeilla yhteisörahoitusta. Kampanja menestyi, ja sen avulla kahvilan ympärille muodostui myös yhteisö. Ihmiset kokivat, että osallistumalla kampanjaan he pääsivät vaikuttamaan asuinalueensa viihtyvyyteen.
Nyt The Slow Bakeryllä on 15 työntekijää. Yritys tuottaa neljä tonnia leipää kuukaudessa. Se on myös valittu kaksi kertaa Rion parhaaksi leipomoksi.
Eteenpäin on auttanut tunne siitä, että on mukana ruoan teollistumista ja huonoja ravitsemustapoja vastustavassa liikkeessä.
“Monet ajattelevat, että artesaanitoiminta on aina pientä eikä luo työpaikkoja. Haluamme näyttää, että on mahdollista kasvaa ja samalla jatkaa laadukkaiden tuotteiden tekemistä”, Espíndola sanoo.
Paria motivoi myös yrityksen vaikutus henkilöstöön. Yksi tärkeimmistä arvoista on tietotaidon jakaminen. Suurin osa työntekijöistä tulee leipomo- ja konditoria-alan koulusta, joka sijaitsee São Gonçalossa, yhdellä Rion ympäristön köyhimmistä alueista.
“Tärkeää ei ole vain työllistää heitä, vaan antaa mahdollisuus kehittyä ammatillisesti ja sitä kautta muuttaa elämäänsä”, Espíndola sanoo.
Investointien lisäksi tarvitaan yrittäjyyttä tukevaa lainsäädäntöä.
“Työlakimme on tehty niitä työnantajia varten, jotka antavat työntekijöilleen vähimmän mahdollisen. Ei niitä varten, jotka haluavat kasvaa yhdessä heidän kanssaan”, Espíndola sanoo.
“Yrittäjyys voisi muuttaa Brasiliaa. Meidän pitäisi arvostaa luovuuttamme. Pienet yritykset voivat saada koneiston muuttamaan suuntaansa.”
Yangon, Myanmar
Juppi Michael Lwin muutti yrittäjäksi Kaakkois-Aasian köyhimpään maahan
”Olihan se hullu idea”, yhdysvaltalais-myanmarilainen Michael Lwin, 35, sanoo startup-yritys KoeKoe Techin toimistossa Myanmarin suurimmassa kaupungissa Yangonissa.
”Työskentelin lakimiehenä isossa yrityksessä Yhdysvalloissa ja elin juppielämää. Sitten tajusin, ettei se ole minua varten.”
Lwin muutti Kaakkois-Aasian köyhimpään maahan vuonna 2012. Hänen vanhempansa olivat lähteneet sieltä siirtolaisiksi 1970-luvulla. Lwinin ainoa suunnitelma oli perustaa jokin bisnes Yangonissa asuvan serkkunsa Yarzar Minn Htoon kanssa – siitä huolimatta, että Myanmar on vasta 171:lla sijalla indeksissä, joka mittaa bisneksen teon helppoutta eri maissa.
”Kun päätimme alkaa rakentaa elektronista terveystietojärjestelmää paikallisille sairaaloille, meidät naurettiin ulos kymmeniltä klinikoilta vuoden ajan. Myanmarissa oli totuttu siihen, että tiedot kulkevat vain paperilla.”
”Maa on täynnä oppimisennälkäisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita paiskimaan töitä.”
”Startupin perustaminen on riskaabelia missä vain, mutta täällä erityisesti”, Lwin myöntää.
Pääomaa on vähän, koulutus takapajuista ja infrastruktuuri huono. Toisaalta maa on täynnä oppimisennälkäisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita paiskimaan töitä. KoeKoe Techissä kaikki työntekijät koulutetaan käytännössä sekä nettikurssien avulla. Lwin kertoo, että ihmisistä, jotka eivät ole koskaan koodanneet, on kasvanut luovia ja ongelmanratkaisutaitoisia työntekijöitä.
Nyt KoeKoe Tech on yksi Myanmarin isoimmista sosiaalisista it-alan startupeista. Terveystietojärjestelmän kehittämisen lisäksi sen päätuotteisiin kuuluu terveysapplikaatio MayMay, joka lähettää raskaana oleville naisille ja pienten lasten vanhemmille sikiön tai vauvan iän mukaista terveystietoa.
”Moni odottava äiti ei tiedä, mistä löytää luotettavaa tietoa raskaudesta ja vauvanhoidosta. Puoskareita ja väärää tietoa on liikkeellä paljon”, Lwin sanoo
KoeKoe Tech vannoo tasa-arvon nimiin, ja sen työntekijät ovat niin muslimeja, buddhalaisia kuin kristittyjäkin. Kaksi kolmasosaa on naisia. Tarkoituksena on antaa mahdollisuuksia syrjityille ja lisätä sosiaalista luottamusta eri ihmisryhmien välillä. Sitä tarvitaan, sillä buddhalaisenemmistöisessä Myanmarissa on käynnissä kansanmurha maan muslimivähemmistöä rohingyoja vastaan. Islamofobia on kasvanut.
Syrjintä oli myös syy siihen, että Michaelin äiti halusi muuttaa maasta 40 vuotta sitten.
”Äidinisä oli Intiasta kotoisin oleva katolinen kauppias. Äidin perhettä syrjittiin, koska he eivät näyttäneet burmalaisilta ja heillä oli väärä uskonto”, Lwin sanoo.
Osin äitinsä kokemusten takia hän halusi perustaa Myanmariin nimenomaan sosiaalisen yrityksen.
Vielä joitakin vuosia sitten tavallisella kansalla ei ollut Myanmarissa varaa ostaa puhelinta. Nyt puolella väestöstä on sim-kortti, ja älypuhelimien määrä kasvaa yli 100 prosentin vuosivauhtia.
”Myanmarista kerrotaan usein, että teknologiayritysten mahdollisuudet ovat täällä rajattomat. Todellisuudessa Myanmar on massiivinen teknologiafirmojen hautausmaa”, Michael sanoo.
”Vain kuudella prosentilla myanmarilaisista on sähköpostiosoite. Moni ei edes tiedä, mikä sähköposti on.”
Michael kertoo, että yli miljoona ihmistä on yrittänyt ladata MayMayn, mutta vain noin 50 000 on onnistunut. Se johtuu siitä, että applikaatiota Google Playltä ladatessa eteen tulee englanninkielisiä sivuja, joita ihmiset eivät osaa lukea. Toinen ongelma on juuri sähköpostien puute, sillä Google Playhyn kirjautuessa se tarvitaan.
It-firmojen menestystä hidastaa myös se, että kaikki maksetaan Myanmarissa käteisellä, eikä elektronisia maksuja käytetä juuri lainkaan. Michael on silti optimistinen tulevaisuuden suhteen.
”Haluamme luoda yrityksellämme pysyvää myönteistä vaikutusta maahan.”
México, Meksiko
Agave-opas Lala Noguera on luonut ammattinsa itse
”Tämä mezcal maistuu kahville, huomaatko? Tässä maistuu Nuevo Leonin alueen kosteus. Tässä kolmannessa taas maistuu vihreä chili. Eikö ole uskomaton juttu?”
Itseään agave-oppaaksi kutsuva Lala Noguera esittelee työkseen meksikolaisen mezcal-viinan eri lajikkeita turisteille, kokeille, gastronomian opiskelijoille ja muille kiinnostuneille Meksikon pääkaupungissa Méxicossa.
Systeemitekniikkaa yliopistossa opiskellut Noguera oli vuosia töissä Hugo Bossilla ja Meksikon sosiaaliturvalaitoksessa. Vuosikymmenen kestänyt ura systeemivastaavana päättyi, kun Noguera putosi töissä kahden kerroksen matkan ja joutui koomaan. Samaan syssyyn mies jätti.
”Menetin työpaikkani, terveyteni ja avioliittoni. Jouduin opettelemaan kaiken kävelemisestä puhumiseen uudestaan. Se oli kuin syntyisi uudestaan”, Noguera muistelee.
Onnettomuuden jälkeen Noguera kiinnostui pulquesta, agave-kaktuksesta käyttämällä valmistetusta miedosta alkoholijuomasta, jota hänen äitinsä suvussa on valmistettu monen sukupolven ajan.
”Olen agave-aktivisti, ja sen työn teen isänmaan hyväksi.”
”Aloin järjestää maistiaisia, joihin tuli aluksi pari kolme osallistujaa maistelemaan pulquea. Kerroin pulquen historiasta ja sen valmistamisesta”, Noguera kertoo.
Vähitellen hän alkoi perehtyä myös mezcaliin, agavesta tislaamalla valmistettavaan väkiviinaan. Noguera perusti Casa Azteca -yrityksen, ja nyt hänen toimeentulonsa tulee maistiaistilaisuuksien pääsylipputuloista. Joskus mezcalia maistellaan eri alueiden hunajan, joskus juustojen kanssa.
”Tämä paikka ei ole baari eikä juottola. Casa Aztecassa tutustutaan hienostuneesti mezcalin eri variaatioihin. Kun nuoret kuulevat minun puhuvan, he alkavat juoda mezcalia vähemmän, mutta kunnioittaen”, Noguera iloitsee.
Kaktusjuomien asiantuntija ansaitsee keskimäärin 250 euroa kuussa. Summa on Méxicon hintatasossa pieni, mutta yhdessä onnettomuuden jälkeen hänelle myönnetyn työkyvyttömyyseläkkeen kanssa Noguera tulee sillä toimeen. Nogueraa on houkuteltu töihin isoihin firmoihin, joissa voisi tienata paremmin, mutta hän ei halua olla mukana tekemässä voittoa samalla kun mezcalin tuottajille maksetaan surkeasti. Lisäksi, yrittäjänä hän on onnellinen.
”Meksikossa toimistotyöläiset istuvat työpöydän ääressä aamuyhdeksästä iltakymmeneen, jättävät lounaita väliin, kärsivät stressistä ja vatsahaavasta.”
”Yrittäjät ovat terveempiä, hymyilevät enemmän ja heillä on vähemmän ongelmia kotona. Yrittäminen antaa mahdollisuuden elää.”
Nogueran mukaan suurin este yrittämiselle on Meksikossa valtava byrokratia.
”Kun lähtee perustamaan yritystä, valtio pyytää lähestulkoon isoisoäidin kuolintodistuksen ja todistuksen siitä, että yrittäjällä ei ole ebolaa”, Noguera naurahtaa ja jatkaa: ”Yrityksen perustamiseen liittyvässä paperityössä hurahtaa helposti puoli vuotta.”
Noguera on myös auttanut 15 uuden mezcal-merkin luomisessa tuomalla yhteen pienissä kylissä asuvia väkiviinan tuottajia ja kaupungissa asuvia myyjiä. Siitä työstä Noguera ei ota maksua.
”Ei köyhillä maanviljelijöillä ole rahaa maksaa. Olen agave-aktivisti, ja sen työn teen isänmaan hyväksi.”
Gujarat, Intia
Mansukhbhai Prajapatin menestystarina alkoi savipannuista
Lapsena Mansukhbhai Prajapati teki koulun ja läksyjen jälkeen hanttihommia ja tienasi taskurahaa. Myöhemmin hän keskeytti koulun ja aloitti työnteon, ensin teekojulla ja sittemmin tiilitehtaassa.
”Olin jo 16-vuotias ja halusin auttaa savitöitä tekevää perhettäni taloudellisesti.”
Savityö oli raskasta ja Prajapatin vanhemmat päättivät vaihtaa alaa.
”Ajattelin, että isäni lähdön jälkeen yhä useampi ihminen jättäisi työn ja pian koko saviala kuihtuisi. Minulla oli mielessä, että jos pystyisin tekemään työtä helpottavan laitteen, tuottavuus voisi olla vähintään 1 000 savipannua päivässä.”
Palkka oli 5–10 rupiaa.
“Mietin, että jos palkkaisin kymmenen työntekijää, voisin tehdä ainakin 3 000 rupian (350 euroa) voiton päivässä.”
Prajapati neuvotteli epävirallisen rahanlainaajan kanssa noin 3500 euron lainan ja perusti Mitti Cool -nimisen yrityksen.
”Kuljin myymässä pannuja läheisissä kylissä.”
”Teimme noin viisikymmentä pannua päivässä. Kuljin myymässä pannuja läheisissä kylissä. Enimmillään teimme sata pannua päivässä ja pian minulla olikin tuhannen savipannun kasa. Ensimmäinen asiakkaani tuli Bhachausta. Hän osti minulta tuhat pannua 0,35 rupian kappalehintaan. Toimitin tilauksen perille riksalla.”
Kun pannujen valmistuminen sujui, Prajapati ryhtyi kehittämään savesta muita tuotteita, kuten painekattilan ja ilman sähköä toimivan jääkaapin, joka pitää ruuan viileänä vesikierolla. Hän selvitti kokeilemalla polttouunin lämpötilat, polttoajat ja saviyhdistelmät.
”Emme tienneet, että tarvitsimme kolmenkymmenen metrin pituisen polttouunin. Siksi kaikki tekemämme jääkaapit menivät rikki. Lämpö, jonka viisitoistametrinen polttouuni tuotti, ei ollut riittävä. Seuraavaan polttouuniin sijoitimme 30 000 euroa, mutta myös se epäonnistui.”
Paikallislehti kirjoitti Prajapatista ja hänen savijääkaapistaan jutun. Ruohojuuriyrittäjien parissa toimiva GIAN-järjestö huomasi sen.
”Järjestöstä sanottiin, että minun pitäisi vain jatkaa ja aloittaa jääkaappien tuotanto. He auttaisivat markkinoinnissa.”
Yhteistyö virallisen tahon kanssa mahdollisti Prajapatille pääsyn testaamaan tuotteitaan laboratorio-olosuhteisiin. Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin, yritys menestyy. Perheen molemmat pojat ovat mukana yrityksessä ja tehtaan savituotteita lähetetään myös naapurimaihin.