”Jokainen tässä huoneessa on sekunti sekunnilta lähempänä omaa kuolemaansa, vaikka kukaan ei tietenkään halua puhua siitä.”

Näin oikeusantropologi Sue Black aloitti puheenvuoronsa ihmiselämän eri vaiheita käsittelevässä paneelikeskustelussa Edinburghissa, Skotlannin pääkaupungissa.

Saliin laskeutui tiheä, hermostunut hiljaisuus.

Hieman myöhemmin olemme Blackin toimistossa Dundeen yliopistossa, jossa hän toimii anatomian ja oikeusantropologian professorina, puhumassa juurikin tästä epämukavasta aiheesta.

Kuolema on iso osa Blackin, 56, arkea. Yhtenä maailman arvostetuimmista oikeusantropologeista hänen työnsä on tutkia ja tunnistaa ruumiita, usein sota- tai joukkokatastrofialueilla. Uransa aikana skotlantilainen Black on johtanut tutkimusoperaatioita muun muassa Kosovossa, Irakissa ja Intian valtameren tsunamialueella, ja oli mukana arvioimassa todisteita kidutuksesta Syyrian vankileireillä.

”Itse kuolemisen pelko on tietysti inhimillistä, mutta kuolema pelottaa meitä myös aiheena”, Black sanoo, ja katsoo rävähtämättä silmiin.

Kuolema ahdistaa, koska se on ihmiselle yhä suuri tuntematon. Totuus on se, että kukaan ei ole koskaan tullut toiselta puolelta takaisin.

Professorin mukaan nykyihminen on kuitenkin myös kadottanut kaiken läheisyyden elämän päätepisteen kanssa. Pitkään kuolema oli länsimaissakin normaali osa elämänkaarta, ja poisnukkuneet saattoivat levätä kaikkien nähtävillä tuvan nurkassa.

”Nyt kaikki kuolemaan liittyvä siivotaan piiloon. Haluamme pitää sen niin kaukana kuin mahdollista.”

Pidentynyt elinajanodote tarkoittaa myös, että kuvittelemme helposti kaikkien elävän 80-vuotiaiksi asti, ja tunnemme itsemme petetyiksi, jos näin ei tapahdu.

”Sehän on ihan hassu ajatusmalli. Jokainen meistä voi kuolla koska tahansa”, Black huudahtaa.

Tutkijan suhtautuminen elämän nurjaan puoleen on aina ollut mutkaton. Hän varttui Skotlannin ylämailla ja työskenteli jo kouluikäisenä paikallisessa lihakaupassa, jossa tottui sisäelinten, luun ja veren käsittelyyn.

”Kun lähdin opiskelemaan anatomiaa, ruumiiden leikkely ei tullut shokkina.”

Blackin lopulliseen ammatinvalintaan vaikutti kuitenkin hieman yllättäen eniten hänen jyrsijöiden pelkonsa. Neljäntenä opiskeluvuotenaan nuori Black oli täysin kyllästynyt leikkelemään inhoamiaan rottia, mutta ainut vaihtoehto oli ihmisluuhun keskittyvä tutkimusprojetki. Pian ihmisruumin tutkimus vei naisen mennessään.

Oikeusantropologien pääasiallinen tehtävä on usein ihmisjäänteiden tunnistaminen poliisia tai tuomioistuinta varten. Tutkijoiden keräämää todistusaineistoa käytetään esimerkiksi sotarikollisten ja lasten hyväksikäyttäjien tuomitsemisessa.

Esimerkiksi Kosovossa Black joutui käymään läpi lukuisia joukkohautoja Jugoslavian entisen presidentin ja sittemmin kansanmurhasta syytetyn Slobodan Milosevicin uhrien tunnistamiseksi. Usein ruumiista saattoi olla jäljellä vain käsi tai jalka, tai ne saattoivat olla koirien pureskelemia ja osittain mädäntyneitä.

Työssä vaaditaan rautaiset hermot ja kyky säilyttää tietty välimatka tilanteen kauheuteen.

”Tehtävämme on kerätä mahdollisimman laadukas todistusaineisto. Jos annamme ympäröivän surun ja tuskan mennä ihon alle, se ei ainakaan auta tutkimusta”, Black sanoo napakasti.

Samaan hengenvetoon hän kuitenkin myöntää, että objektiivisuus on hankalaa ja joskus melkein mahdotonta. Oikeusantropologi on nähnyt toistuvasti, kuinka tärkeää omaisille on saada varmuus rakkaan ihmisen kuolemasta: muuten on liian helppoa takertua toivoon.

”Turhasta toivosta voi tulla helposti taakka. Meidän työmme on usein, valitettavasti, sen toivon sammuttaminen”, hän sanoo.

Esimerkkinä Black kertoo tuoreesta tapauksesta, jossa nuori skotlantilainen mies katosi ja johtolankojen perusteella alkoi vaikuttaa selvältä, että hänet oli murhattu. Vaikka poliisi löysi tunnusmerkkejä vastaavan ruumiin, uhrin äiti kieltäytyi uskomasta, että kyseessä oli hänen poikansa. Vasta tarkka oikeusantropologinen tutkimus toi hänelle tarvittavan rauhan.

Sota ja joukkokatastrofit muuttavat nopeasti ihmisen suhdetta kuolemaan. Kun kuolemasta tulee yleistä, siihen liittyvä sentimentaalisuus katoaa nopeasti, ja käytännöllisyys astuu tilalle.

”Esimerkiksi sodan keskellä läheisen kuoleman sureminen on valitettavasti luksusta, johon harvalla on varaa”, Black toteaa.

Kuolema ja huumori, se on yksi Blackin lempiaiheista. Hänen mukaansa kaikki, jotka työskentelevät kuoleman lähellä, nauravat paljon.

”Ruumishuone on yksi hauskimpia paikkoja, joissa olen ollut töissä.”

Ajatus kuolemalla vitsailusta saattaa närkästyttää, mutta Black korostaa, että huumori ei ole koskaan pahantahtoista tai kohdistu uhreihin. Pikemminkin se syntyy vahvasta tietoisuudesta elämän hauraudesta: jos huominen voi olla viimeinen päiväsi, murjottaminen ei kannata.

”Toisaalta kuolemaan on aina liittynyt myös tummempi huumori, joka on tietynlaista viikatemiehen naamaa päin nauramista. Jos nauramme sille, ehkä se jättää meidät rauhaan”, hän kuvailee.

Nauru auttaa selviämään työssä, jossa kuoleman uhka on usein todellinen. Esimerkiksi Kosovossa sala-ampujat olivat jatkuva ongelma, ja ruumiista saattoi löytyä sinne tarkoituksella kätkettyjä partakoneen teriä. Irakissa Blackia kuljettanut helikopteri yritettiin ampua alas, ja Bosniassa häntä puri myrkyllinen käärme.

Kerran Kosovossa Black joutui tutkimaan käsin jo osin mädäntyneitä ruumiita. Koska alueella oli paljon räjähteitä, Blackille oli annettu tiukka määräys raportoida mikään kovalta tuntuva esine heti pommiryhmälle. Kun sormissa tuntui kylmää metallia, hän antoi merkin.

Pomminpurkaja lähetettiin tutkimaan, ja jonkun ajan päästä hän tuli esiin vakavan näköisenä.

”Et tiedäkään, kuinka onnekas olet”, mies sanoi ja räjähti sitten nauruun.

Kädessään hän piteli teelusikkaa.

”Sen jälkeen lautaselleni ilmestyi jostain joka aterialla 10 teelusikkaa”, Black hekottaa.

Tässä vaiheessa viimeinen kysymykseni tuntuu hieman hölmöltä, mutta kysyn sen silti: Mitä Black itse ajattelee vääjäämättömästi lähestyvästä kuolemasta?

Professorin ei tarvitse miettiä vastausta hetkeäkään.

”Henkilökohtaisesti, en malta odottaa!”

”Jos kuoleman jälkeen on elämää, niin se tulee olemaan mahtava seikkailu. Jos ei – sekin tulee olemaan jotain uutta ja jännittävää, eikö?”