Helsingin Annankadulla, Vanhan kirkkopuiston reunalla, sijaitsee Euroopan unionin ainut ja oikea kemikaalivirasto, ECHA. Siellä lasiovien takana, ruokalan nurkkapöydän ääressä istuva mies saa käsiinsä sivun ensimmäisestä Kumppani -lehden numerosta, nykyisen Maailman Kuvalehden esiäidistä. Hän kaivaa taskustaan silmälasit, asettelee ne huolellisesti nenälleen ja alkaa silmäillä lehteä vakavana.

Yhdessä printin mustavalkokuvassa on nuori tummapartainen mies, kyyristyneenä tietokoneensa ääreen, sormet tukevasti näppäimistöllä. Juttu kertoo helsinkiläisestä Matti Vainiosta, joka vietti kaksi vuotta Zimbabwessa YK:n vapaaehtoistyöntekijänä.

”Hieno parta”, nykyisin siististi ajeltu mies tokaisee omalle kuvalleen 32 vuoden takaa.

Viisaudenhampaat

Vuonna 1982 Matti Vainion viisaudenhammasta kolotti. Koska hän tulisi viettämään seuraavat kaksi vuotta elämästään Afrikassa tilastoja tehden, hän päätti poistattaa kaikki neljä suunsa liiallista tilanviejää kerralla.

Hän odotti operaation seurausten olevan täysin omaa luokkaansa, mutta uskoi pahimman kivun ja turvotuksen hellittävän ennen lähtöään vapaaehtoistyöläisten koulutukseen Sveitsiin.

Matkalla hammaslääkäriin Vainio muisteli lähtöpäätökseen johtaneita tapahtumia. Hän oli suorittamassa siviilipalvelusta ja asui veljensä luona. Oli sunnuntaiaamu ja veljen hyvä ystävä oli käymässä.

”Oletko lukenut Hesarin tänään?” kaveri kysyi.

Vainio pudisti päätään. Kaveri näytti lehdestä ulkoministeriön ilmoituksen, jossa kerrottiin YK:n hakevan vapaaehtoisia kehitysaputyöhön tilastotieteilijöiksi.

”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, Vainio sanoi. ”Voisihan tuonne hakea, vaikka en varsinainen tilastotieteilijä olekaan.”

Osaamista vastavalmistuneella kauppatieteiden maisterilla kuitenkin oli. Hän oli erikoistunut talousmaantieteeseen, markkinointiin ja tietotekniikkaan.

Lähes pelkällä olankohautuksella 24-vuotias Vainio aloitti taipaleen, joka johti hänet pari vuotta aikaisemmin Britannian siirtomaasta itsenäistyneeseen Zimbabween.

Helmikuussa 1982 hän pakkasi laukkunsa ja lähti.

Prosentit

”Kehitysyhteistyöstä voidaan puhua loputtomiin, mutta se kaikki on loppujen lopuksi pelkkää löpinää”, kauppakorkeakoulussa graduaan kirjoittava Vainio pohti. Hän kaipasi hyväntekeväisyyteen konkreettisuutta. Sitä tarjosi prosenttiliike.

Prosenttiliikkeen idea oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mullistava: jokainen lahjoittaa tuloistaan yhden prosentin hyvän asian puolesta. Kerätyt varat kanavoitaisiin kymmenelle kehitysyhteistyötä tekevälle järjestölle, kuten Punaiselle Ristille ja Unicefille. Lopullisena päämääränä oli painostaa Suomen valtiota nostamaan kehitysavun määrää YK:n määrittelemälle tasolle.

Prosenttiliike toimisi ikään kuin punaisena lippuna päättäjille.

Hyvä ajatus ei olisi kuitenkaan mitään, jos sitä ei saataisi myytyä ihmisille. Siinä markkinointia sivuaineenaan lukenut Vainio tunsi voivansa auttaa. Hän ei ollut aikaisemmin osallistunut aktiivisesti kansalaisjärjestötoimintaan, mutta päätti lahjoittaa osaamisensa prosenttiliikkeen käyttöön.

Kevään kuluessa liike sai useita yhteistyökumppaneita, huomiota ja tuulta siipiensä alle.

Vainio istui pienessä toimistossa Hietaniemenkadulla, samassa rakennuksessa jossa Alibin toimittajat hakkasivat kirjoituskoneitaan. Urho Kekkonen oli eronnut presidentinvirasta ja vaalikeskustelut olivat alkaneet.

Päivystyspuhelin soi. Vainio tiesi jo ennestään, kuinka keskustelu tulisi menemään. Sama näytelmä oltiin näytelty jo lukuisia kertoja.

”Hei, minä haluan liittyä prosenttiliikkeeseen”, vakava ääni ilmoitti.

”Ei sinun tarvitse meiltä siihen lupaa kysyä, menet vaan pankkiin ja maksat prosentin tuloistasi”, Vainio vastasi langan toisessa päässä puhuvalle presidenttiehdokkaalle.

Kun vaalikeskustelussa oltiin otettu puheeksi ulkomaanapu ja prosenttiliike, alkoivat useat ehdokkaat hädissään ottaa yhteyttä prosenttiliikkeen toimistoon.

Kotitaloustutkimuksen mukaan vuoden 1982 presidentinvaalien alla 130 000 suomalaista ilmoitti lahjoittavansa prosentin tuloistaan ulkomaanavun hyväksi. Hieman myöhemmin liikkeen pohjalle syntyi Kepa, kehitysyhteistyön kattojärjestö.

Kaikki tämän sai alkunsa kourallisesta nuoria opiskelijoita.

Kaikki tämä lisäsi Vainion halua tehdä konkreettista hyvää.

Zimbabwe-vuodet

Aivokadosta kärsineessä Zimbabwen pääkaupungissa, Hararessa, oli kahdeksankerroksinen virastorakennus. Seinien sisäpuolella piti majaansa Tilastokeskus.

1980-luvun alussa sen käytävillä saattoi törmätä nuoreen parrakkaaseen Vainioon, tulossa tai menossa järjestelemään valtion sosiaalisen kehityksen kannalta tärkeää dataa, kuten koulutus- ja terveystilastoja.

Ennen itsenäistymistä tilastokeskuksen työnkuvaan kuului lähinnä ulkomaankauppaa ja tuotantoa tutkivien käyrien pyörittely.

Tilastonikkarin vapaaehtoistyö oli kuin mikä tahansa muukin virastohomma. Toimistokin olisi voinut sijaita yhtä hyvin Pasilassa. Ainoana erona oli, että vapaapäivänä saattoi lähteä automatkalle Sambiaan.

Nuori mies teki iltaisin sitä, mitä lukuisat nuoret miehet yleensä tekevät: vietti aikaa paikallisten uusien ystävien kanssa bileissä ja yökerhoissa. Yön pikkutunneilla Vainio saattoi kävellä illanvietoistaan kotiinsa kaupungin läpi. Minkäänlaista vaaraa ei ollut.

Suomessa pöytätennistä harrastanut Vainion oli pakannut mailan mukaansa. Heti Harareen saavuttuaan hän alkoi etsiä mahdollisia pelipaikkoja ja lyhyessä ajassa laji osoittautui verrattomaksi ystävystymisen välikappaleeksi.

Uusilla tuttavilla ei tosin ollut mahdollisuuksia pärjätä suomalaiselle voluntaarille, sillä heidän mailoista puuttuivat kumipäälliset. Ilman niitä palloon on mahdotonta saada kierrettä.

Vainio kirjoitti asiasta artikkelin Suomen Pöytätennislehteen. Pian Harareen saapui lentorahtia pohjoisesta. Laatikko sisälsi 50 Suomesta kerättyä, vähän käytettyä pingismailaa. Näin saatiin tasattua tilannetta ja aika kulumaan rattoisammin.

Vainiolle selvisi myöhemmin, että kolme hänen pelikaveriaan valittiin edustamaan maataan vuoden 1985 pingiksen maailmanmestaruuskilpailuissa, uusien mailojen innoittaman rajun harjoittelun tuloksena.

Opetukset

Tällä hetkellä Matti Vainio suunnittelee tekevänsä paluureissun Harareen. Vaikka hän on käynyt pyörähtämässä maassa muutaman kerran töiden merkeissä, vetää veri häntä sinne aina takaisin. Uudelle visiitille hän ottaisi mukaansa suosiolla laatikollisen pöytätennismailoja.

”Zimbabwe on niin kuin mun toinen koti”, mies sanoo. ”Osa sydämestäni jäi sinne.”

Voidaan spekuloida, kuinka erilaista Vainion elämä olisi, jos hän ei olisi 24 vuotiaana vastannut sanomalehti-ilmoitukseen ja hakenut YK:n vapaaehtoiseksi.

On kuitenkin varmaa, että Afrikan ”suuret opit” olisivat voineet jäädä saamatta, vaikka nämä samat opit ovatkin jo kolmenkymmenen vuoden takaisia ja maailma on ehtinyt muuttua.

Ilman Zimbabwen kokemuksia Vainio olisi luultavasti hakenut Ulkoasianministeriön kansainvälisten asioiden valmennuskurssille, Kavakulle.

”Kavaku olisi voinut imaista minut mukaansa, enkä olisi lähtenyt tekemään jatko-opintoja”, Vainio pohtii.

Hän valmistui valtiotieteiden maisteriksi vuonna 1990.

”Zimbabwe-kokemus oli minulle tärkeä, koska tajusin haluavani oppia lisää.”

Vainiolle valkeni myös, että kielten opiskelu on aina hyvästä. Mieheltä itseltään taittuu suomen, ruotsin ja englannin lisäksi myös ranska ja saksa.

”Kielitaito on mielestäni aivan liian aliarvostettu asia Suomessa”, hän sanoo. ”Jos voisin nyt aloittaa opinnot alusta, käyttäisin enemmän aikaa kielten opiskeluun. Mitä enemmän kieliä osaa, sitä helpompi on oppia uusia ja siksi pelkän englannin kanssa pärjääminen ei ole pitkässä juoksussa hyväksi.”

Kemikaalit

Zimbabwen ja EU:n kemikaaliviraston välille mahtuu monivaiheinen työura muun muassa ulkoministeriössä, YK:n kauppa- ja kehityskonferenssissa ja EU:n komission ympäristöosastolla.

Kun Vainio siirtää Kumppani-lehden ensimmäisen numeron syrjään ja jatkaa työpäiväänsä, hänen seuraava tehtävänään saattaa olla vaarallisen kemikaalin rajoittamista koskevan esityksen valmistelu.

Toinen mahdollinen työtehtävä voi olla jonkin luonnolle haitallisen kemikaalin käyttölupahakemuksen käsittely. Jälkimmäisessä asiassa Euroopan kemikaalivirasto on todellinen edelläkävijä, sillä kemikaalien lupajärjestelmä on täysin uusi asia maailmassa.

Tämän kaiken tarkoituksena on pelastaa Eurooppa ja tehdä se mahdollisimman halvalla.

Jonkinlaista hyvän tekemistä sekin.