Harvoin miehet puhuvat, varsinkaan televisiossa, niin paljon hiuksistaan kuin Ylen Perjantai-ohjelman juontajat Sean Ricks ja Pekka Vahvanen. Toisella hiuksia on paljon ja toisella vähän, ainakin omasta mielestään.

Ricksin, 33, hiukset olivat nuorena lyhyet. Hän leikkautti ne pitääkseen nimittelijät ja koskettelijat loitolla. Jotkut kysyivät, saako kiharoita kokeilla, jotkut kokeilivat kysymättä.

Nykyistä hiuspituutta ehdotti vaimo, joka halusi nähdä, miltä mies näyttää pitkätukkaisena. Yllätyksekseen Ricks tunsikin itsensä enemmän omaksi itsekseen kuin lyhyttukkaisena.

Hän luonnehtii itseään huolettomaksi ihmiseksi, jolta esimerkiksi hukkuu tavaroita tämän tästä. Hiustensa tapaan hän ei ole ihminen just jetsulleen.

”Kuulostaa hassulta, mutta diggaan tukkaani. Hiukseni tuovat esiin afroamerikkalaisuuteni, josta olen ylpeä.”

Aina ei ole ollut niin.

Sean Ricks oli neljävuotias, kun hän muutti äitinsä ja vanhemman siskonsa kanssa Yhdysvalloista Suomeen, Tampereen Kaukajärvelle. Silloin elettiin 1980-luvun loppua. Kaikki oli erilaista New Yorkin Brooklyniin verrattuna: maisema, valo, kieli. Ilma oli puhdasta ja ihmisiä vähän. Metsä alkoi talon takaa.

Yhdysvalloissa kotiin saattoi tilata kiinalaista ruokaa. Suomessa syötiin makaronilaatikkoa.

New Yorkissa joka paikkaan mentiin autolla, jota isä ajoi. Tampereella kuljettiin pyörällä ja bussilla. Elämisen rytmi oli hidas.

Isästään hän ei muista paljoakaan, vain sen, kun tämä makasi sohvalla sairaana.

”Ymmärsin jo silloin, että asiat eivät ole hyvin”, hän sanoo.

Pian isän kuoltua imusolmukesyöpään perhe muuttikin Suomeen. Täällä oli äidin suku, tukijoukot. Ricksin omiin muistoihinsa liittyvä elämä alkaa oikeastaan vasta Suomessa.

Toimittaja Ricks arvelee, että siskolle täkäläisiin oloihin sopeutuminen oli vaikeampaa kuin hänelle, koska sisko oli ehtinyt aloittaa jo koulun Yhdysvalloissa. Ricks meni päiväkotiin, leikki illat pihalla muiden lasten kanssa tai katsoi kotona piirrettyjä. Amerikkalaiset piirretyt edustivat vanhaa tuttua maailmaa.

Poika oppi uuden kielen aika pian, vaikka Suomeen tullessaan hän osasi sanoa vain muutamia lauseita suomeksi.

”Omaksuin ympäristön tarjoamat tavat. Opettelin hiihtämään ja itkin, kun Suomi hävisi MM-finaalissa.”

Ricks yritti tarkkailla ja sopeutua kaikkeen, joka oli muille itsestään selvää. Tietoisuus omasta erilaisuudesta kulki koko ajan mukana.

Hänen piti tehdä hartiavoimin työtä sulautuakseen yhdeksi muiden joukkoon. Niin paljon, että Ricks pani tietoisesti syrjään juurensa, mukaan lukien isän puoleiset sukulaiset.

”Sopeutumistarvetta ruokki varmaan myös isän kaipuu. Olin vihainen, kun hän ei ollut paikalla silloin, kun olisin häntä tarvinnut.”

Toisaalta Ricks otti myös tietoisesti etäisyyttä kuolleeseen isäänsä. Kun isästä ei ole juurikaan muistoja, lapsi kehittää mielessään helposti täydellisen isän. Ricks halusi nuorena vastustaa tätä sankari-isä-myyttiä.

”Unohtaminen tai poispyyhkiminen oli varmaan jonkinlainen suojamekanismi.”

”Miksi ihmisellä ylipäätään pitäisi olla vain yksi identiteetti?”

 

Ricks ei ole kokenut lähimainkaan sellaista rasismia, josta esimerkiksi Suomessa asuvat somalit ja monet muut ovat hänelle kertoneet. Ricks pohtii, kuinka pahalta kovaa rasismia kokeneista oikein tuntuu, kun häneen kohdistetut jo pienet vinot katseet, kikkarapää-nimittelyt ja jokainen harvakseltaankin tullut neekeri-sana jäivät lapsena mieleen.

Ehkä Ricksiä säästi se, että 1990-luvulla muualta Suomeen muuttaneita oli vielä aika vähän eikä nykyisenlainen vihapuhe vallinnut.

Nykyisin mies on kasvanut sosiaalisen median maailmaan. Hyvää Ricksin mielestä somessa on se, ettei ole vain muutamia valittuja portinvartijoita, jotka määräävät, mitä mediassa puhutaan. Kuka tahansa voi nostaa puheenaiheita esiin.

”Huonoa on se pieni ja äänekäs porukka, joka antaa tappouhkauksia ja on kielenkäytöltään ala-arvoinen. On todella vaikea kysymys, miten vihapuhe saataisiin laantumaan.”

Rasistiset puheet ovat yleistyneet muuallakin kuin somessa. Myös Ricks on saanut osakseen enemmän huutelua kadulla viimeisten vuosien aikana kuin nuorena koskaan.

”Olenko kantasuomalainen? Olen todellakin. Paljasjalkainen tamperelainen. Mikäli en täytä kantasuomalaisuuteen liittyvää määrittelyä ihon- ja silmienväristä, se kertoo termin ongelmallisuudesta”, hän sanoo.

Ricks harmittelee, että ihminen voi joutua yhteiskunnassa pakotettuun ulkopuolisuuteen: voit olla ulkoisesti erinäköinen, mutta sisäisesti ”samanlainen” kuin muut.

Joidenkin on vaikea hyväksyä, että suomalaisuus on enemmän kuin ihonväri ja uskonto.

”Minultakin kysytään jatkuvasti, mistä olen. Kun sanon, että Tampereelta, aletaan jankata, että niin, niin, mutta oikeasti.”

Ricks halusi ammatin, jossa voi samanaikaisesti kirjoittaa, perehtyä asioihin ja olla ihmisten kanssa. Hän mainitsee haastattelun aikana useamman kerran, että tykkää tavata ihmisiä.

Kun Ricks pääsi lukemaan Tampereen yliopistoon tiedotusoppia, toimittajan ammatti oli sitä myöten selvä.

Alalle hän kaipaa enemmän eritaustaisia ihmisiä, ei vain etnisesti erilaisia, vaan myös seksuaali- ja muiden vähemmistöjen edustajia.

”Turhan paljon näkökulmat virittäytyvät keskiluokkaisten valkoihoisten ihmisten mukaan.”

Tampereen työväenteatterin klubilla kuvattavaa Perjantai-ohjelmaa Ricks on ollut kehittämässä alusta saakka, mutta juontajaksi hän päätyi viime tingassa ennen ohjelman alkua, koekuvausten kautta.

Hän luonnehtii ohjelmaa henkilövetoiseksi ajankohtaisohjelmaksi, jonka ajankohtaisuus ei ole kuitenkaan päivän päälle. Lyhyellä dokumentilla on tärkeä sijansa ohjelmassa, ja paikalla oleva yleisö luo hänen mielestään tunnetta nuotiopiirissä rupattelusta.

Kahdesta juontajasta hän edustanee feminiinisempää maskuliinisuutta. Sovituista rooleista ei ole kuitenkaan kysymys.

”Kyllä me ihan omia itsejämme olemme”, Ricks vannoo.

Haastateltavissa on usein naisia, mikä tasapainottaa asetelmaa.

”Olisi kauhea joutua Saara Särmän All male panel -listalle. Olenhan kahden naisen, äitini ja siskoni kasvattama – sekä kahden tytön isä.”

Ricksistä tuli isä 28-vuotiaana. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, hän alkoi miettiä taustaansa. Tuli tunne, että viimeistään nyt pitää selvittää, mistä kaikessa tässä hervottomassa sopeutumisessa on oikein kyse.

”Halusin välittää omille lapsilleni juuremme, mistä olemme tulleet.”

Ricks on syntynyt Saksassa, isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Hänessä on myös intiaaniverta.

Isällä on edellisestä avioliitostaan kolme poikaa, joihin Ricks on hiljattain ottanut yhteyttä. Hän on lähdössä rapakon taakse koko perheen voimin velipuolia katsomaan.

”Haluan oppia tuntemaan isäni puoleista sukua.”

Perässähiihtäminen loppui, kun Ricks lopetti todistelemasta itselleen ja muille, että on kuten muut. Hän päätti olla se, mikä on.

”Miksi ihmisellä ylipäätään pitäisi olla vain yksi identiteetti? Suomalaisuuden ohella minua on muokannut afroamerikkalaisuuteni, josta haluan pitää kiinni.”

Aikuistuessa elämään on tullut mustavalkoisen ”joko tain” sijasta harmaan sävyjä.

”Olen sanonut tyttärilleni, että on hienoa, että heidän juurensa ovat monessa paikassa. Se on rikkaus, joka muovaa heitä.”

Ricks toivoo, että kun hänen lapsensa ovat aikuisia, käsitys suomalaisuudesta olisi jo laventunut.

Enää hän ei heittäydy kapakassa juttusille siitä, mistä hän on oikeasti kotoisin. On turha alkaa jankata.

Kuka?

Sean Ricks

Ikä 33

Työskennellyt Avussa, Ilkassa, Ajankohtaisessa kakkosessa, A-studiossa ja Yle Kioskissa.

Harrastaa pyöräilyä, elokuvia, populaarikulttuuria, olutta.

Toivoo että Twin Peaksista tehtäisiin neljäs kausi.

Tätä ette ennen Ricksistä tienneet ”Olen aamuäreä.”