Lähes 23 vuotta zapatistien kansannousun jälkeen Chiapasin sissijärjestö EZLN – Zapatistinen kansallisen vapautuksen armeija – on yhä sotajalalla. Vaikka aseet on vaihdettu takaisin auroihin, alkuaikojen taistelutahto on voimissaan: kamppailu ihmisarvon, vapauden, työn, asunnon, ravinnon ja ikiaikaisten autonomisten hallintomuotojen kunnioituksen puolesta jatkuu.

Paljon on muuttunut sitten vuoden 1994, ja toisaalta moni asia ei. Jos tarkastelee tilastoja – alueen talouskasvua, lapsikuolleisuutta, lukutaidottomuutta, yhteiskunnallista epätasa-arvoa – ajattelee helposti, että olosuhteet ovat yhtä räjähdysherkät kuin ennenkin.

Me meksikolaiset olemme kuitenkin oppineet näiden 23 vuoden aikana, että zapatistien aika eroaa meidän länsimaistuneesta aikakäsityksestämme. He tarkkailevat maan yhteiskuntapoliittisten tapahtumien kulkua kärsivällisesti, ja pitävät toivoa yllä Chiapasin vuorten rinteiltä poimituista pavuista keitetyn kahvikupposen äärellä.

Zapatistit osaavat olla välittämättä niistä, jotka eivät välitä heistä. He harjoittavat suoraa demokratiaa niin kuin itse sen ymmärtävät. Chiapasin osavaltioon on perustettu viisi autonomista aluetta, joita kutsutaan caracoleiksi eli kotiloiksi. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun Meksikon hallitus jätti noudattamatta vuoden 1996 sopimusta, jossa perustuslakimuutosten tarpeellisuus oli myönnetty.

Muutosten oli määrä tuoda Meksikon intiaanikansoille oikeuksia, mukaan lukien itsehallinto. Sopimuksessa hallitus lupasi ottaa huomioon intiaanien vaatimukset saada oikeudenmukaista ja tasa-arvoista kohtelua. Toisin kuitenkin kävi. ”Hallitus otti taka-askelia kuin itsepäinen aasi”, selittää don Mateo, paikallinen kahvinviljelijä. ”Olemme yhtä katkeria kuin kapinan alussa. Parannukset ovat kaikki omaa ansiotamme. Olemme rakentaneet kaiken omin käsin ja toteuttaneet omia unelmiamme. Kaikille kaikki, niin kuin meillä on tapana sanoa.”

San Andrés Sacamch’en de los Pobresin kylän koripallojoukkue teki juuri korin, joka tuo heille voiton Maa ja vapaus –joukkueesta. Pelataan semifinaaliottelua, peliaikaa on jäljellä enää pari minuuttia. Tunnelma on katossa, paljaat jalat tamppaavat asfalttia. Punainen zapatistitähti on kuin maalitaulun napakymppi keskellä korilevyä. Vilpittömiä hymyjä, ystävällisiä kädenpuristuksia, peittämättömiä, paljaita kasvoja.

Edellisenä päivänä vain 429 asukkaan La Pazin kylä on voittanut joukkueen, joka edustaa Mayakansojen vapaus –nimen alle yhdistyneitä Chiapasin vuoristossa erillään asuvia yhteisöjä. Näiden yhteisöjen elämään eivät ole tunkeutuneet Google, Coca-Cola eikä katolinen kirkko. Mutta koripallo on. Tiedossa on mahtava loppuottelu. Se pelataan aina vuoden ensimmäisenä päivänä, kun viiden caracolin alueella asuvat zapatistiyhteisöt juhlivat vuoden 1994 kapinan vuosipäivää, 1. tammikuuta.

Elämä caracoleissa kulkee hiljakseen. Zapatistien kello käy auringon, maissin ja vuorenrinteillä kasvavan kahvin tahtiin. Ne eivät kuulu kenellekään, ja ne kuuluvat kaikille. Täällä kaikki jaetaan eikä kukaan omista mitään. Se tuli hyvin selväksi, kun keskustelin Morelian caracolin hyvän hallinnon neuvoston jäsenten kanssa. Neuvostojen tehtävänä on taata suoran demokratian toimivuus. Ajatus kiteytyy kyltissä vanhan kirjoituspöydän yllä. Siinä lukee: ”Täällä hallitaan tottelemalla.”

Naistensairaala ja zapatistikoulu ovat osoitus ilman hallituksen apua aikaansaadusta edistyksestä. Terveydenhuolto ja koulutus ovatkin zapatististen intiaaniyhteisöjen peruspilarit. Yhteisöissä ei ole poliittisia puolueita eikä pormestaria, alkoholia ei myydä, ja oikeutta jakaa vanhainneuvosto.

Täällä vieraillessa käsittää, että zapatistivallankumous ei etene nykyään luotien avulla, vaan sitä toteutetaan arjessa: syödessä, pukeutuessa, kyntäessä, lukiessa, kirjoittaessa.

Pimeys laskeutuu, kahvi tuoksuu. Syömme nautamuhennosta, ”kaikkien tekemää ja kaikkien nautittavaksi tarkoitettua”. Ahavoituneet kädet pitelevät tortilloja. Huomenna on koripallofinaali, tänä iltana juhlat. Cumbia-musiikki sekoittuu vuorille nousevaan usvaan, ääniin, hymyihin, nuorten ja vanhojen tulisiin silmiin. ”Zapatistitähdet taivaalla kertovat, että tulevaisuus on meidän.”, sanoo juhlija, joka näyttää kantavan harteillaan kaikkia maailman vuosia.

Aika täällä kulkee hitaasti, eikä sen loppua näy. Kuten väsynyt juhlija sanoo, ”Zapata elää ainiaan, siihen saakka taistellaan!”

Fakta:
Zapatistikapinan kulku

1. tammikuuta 1994 zapatistiarmeija EZLN julisti Subcomandante Marcosin johdolla sodan Meksikon hallitukselle ja presidentti Carlos Salinas de Gortarille. Julistuksessa vaadittiin “työtä, maita, koteja, ravintoa, terveydenhuoltoa, koulutusta, itsenäisyyttä, vapautta, demokratiaa, oikeudenmukaisuutta ja rauhaa”.

12. tammikuuta 1994 Meksikon armeija vastasi pommittamalla intiaaniyhteisöjä.

18. tammikuuta 1994 kongressi hyväksyi presidentin aloitteesta armahduslain, johon EZLN vastasi muun muassa: “Mitä meidän pitää pyytää anteeksi? Mitä meille annetaan anteeksi?”

21. helmikuuta 1994 San Cristóbalissa aloitettiin neuvottelut piispa Samuel Ruizin johdolla. Konfliktin ratkaisuksi ehdotettiin aineellisten vaatimusten täyttämistä ja paluuta demokratiaan. EZLN vei hallituksen ehdotuksen yhteisöille, jotka päättivät torjua sen.

9. helmikuuta 1995 uusi hallitus määräsi armeijan zapatistien alueille ja julkisti kapinaa johtaneen Subcomandante Marcosin oletetun identiteetin: Rafael Sebastián Guillén Vicente, 38, ylempään keskiluokkaan kuuluvan perheen poika, valmistunut Meksikon autonomisen yliopiston humanistisesta tiedekunnasta, yliopisto-opettaja.

16. helmikuuta 1996 rauhansopimus ja Meksikon ensimmäinen intiaanien oikeuksia säätävä asiakirja. Hallitus sitoutui tunnustamaan perustuslaissa alkuperäiskansojen itsehallinto-oikeuden, mutta vetäytyi myöhemmin sopimuksesta. San Andrésin sopimuksen täytäntöönpanemattomudesta tuli zapatistien sotalippu.

22. joulukuuta 1997 puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät Chenalhón kylään Chiapasissa ja avasivat tulen.

Vuonna 1998 hallituksen yritykset heikentää zapatistiliikettä ja sen tukiverkostoa jatkuivat. EZLN:ää tukevia ulkomaalaisia alettiin karkottaa maasta.

2001 Meksikoon valittiin uusi presidentti, Vicente Fox, ja hallituspuolue vaihtui. Zapatistit marssivat Chiapasista pääkaupunkiin.

2005 Subcomandante Marcos kulki ympäri maata kuulemassa eri ääniä uuden vasemmistojärjestön muodostamiseksi.

Vuodesta 2006 EZNL on pitänyt matalaa profiilia. Hallitus ja valtamedia ovat panostaneet unohduksen voimaan, joka näyttää toimivan.