Paahtavan auringon alla on kivinen, kova maa. Puuskittainen tuuli piiskaa maisemaa. Pitkään kestänyt kuivuus on tappanut enimmät kasvit. Ollaan lähellä Sarima-kylää Keniassa, maailman suurimman aavikkojärven, Turkanan, kupeessa.

Maisemaa halkoo uusi tie, jolla matkaava rekkajono nostattaa paksuja pölypilviä. Ajoneuvojen jättimäisillä lavoilla vedetään tuulimyllyn osia. Kypäräpäiset miehet katsovat kulkuetta turvaliivit yllään.

Tänne nousee Turkanan tuulipuisto, joka on Kenian historian suurin ulkomainen infrastruktuurihanke. Valmistuessaan se on Afrikan suurin tuulipuisto, myös maailman mittakaavassa yksi suurimmista.

Puhutaan aidosta insinöörityön taidonnäytteestä. Vaikka Kenia on Itä-Afrikan suurin talous, on Marsabit maan takapajula. Pelkästään Nairobiin on matkaa linnuntietä 400 kilometriä. Myllyjen lavat ovat matkanneet tänne sitäkin pidemmän matkan. Voimalinjat ja muu tarpeellinen on rakennettu tyhjästä.

Tänne kohoavan voimalan eteen on ponnisteltu, eikä se olisi ollut mahdollista ilman isoa määrää ulkomaista rahaa – myös Suomesta.

Sähköt miljoonalle kotitaloudelle – viidennekselle koko Keniasta – uusiutuvalla energialla. Se ei ole pieni lupaus se.  

Mutta ongelmitta ei täälläkään ole päästy. Paikalliset paimentolaiset ovat huolissaan maiden menetyksistä. Voimalinjojakaan ei olla lähiseudun kyliin vetämässä eli asukkaat jäävät edelleen ilman sähköä.

Samanlaisia hankkeita kohoaa nyt muuallakin maailmassa. Mistä on kyse?

Äärimmäisessä köyhyydessä elää ensimmäistä kertaa alle 10% ihmiskunnasta. Köyhyyden väheneminen on keskittynyt viimeisen 25 vuoden ajalle.

Turkana on malliesimerkki Maailmanpankin yksityissiiven IFC:n, Hollannin FMO:n ja Suomen Finnfundin kaltaisten kehitysrahoituslaitosten työstä, joka jakaa asiantuntijoiden mielipiteitä puoleen jos toiseen.

Taustalla on kehitysyhteistyön murroskausi. Vuosituhattavoitteiden jälkeen on siirrytty kestävän kehityksen aikakaudelle.

”Kehityskentällä on vallalla käsitys, että kestävän kehityksen tavoitteita ei voida saavuttaa ilman paljon nykyistä suurempaa yhteistyötä julkisen ja yksityisen sektorin välillä”, kertoo arvostetussa Center for Global Development -tutkimuslaitoksessa työskentelevä taloustieteilijä Theodore Talbot.

Konkreettisesti tällainen ajattelu näkyi kesällä 2015, kun Addis Abebassa järjestettiin kansainvälinen tapaaminen kestävän kehityksen tavoitteiden rahoituksesta. Konferenssin loppulauselmassa yksityissektori mainittiin yhteensä 18 kertaa – yhtä usein kuin kansainvälinen yhteistyö.

Kehitysrahoituslaitokset ovat pääosin valtioiden omistamia pankkeja, jotka rahoittavat yksityisen sektorin hankkeita kehitysmaissa. Suurten riskien vuoksi niille on usein vaikeaa, ellei mahdotonta, löytää rahaa julkisilta markkinoilta. Kaupallisista toimijoista ne eroavat siinä, että hankkeisiin kirjataan kehitysvaikutuksia – koulutusta, ympäristön kehittämistä tai työpaikkoja.

90% työpaikoista alhaisen ja keskitulon maissa syntyy yksityissektorille.

Velkapelosta kärsiville länsimaisille hallituksille voittoa tavoittelevat kehitysrahoituslaitokset tarjoavat helpon keinon välttää kansantalouden alijäämät. Niiden kautta ohjattu raha ei ole lahja, vaan sijoitus, jolla on tuotto-odotus, Talbot kuvaa.

Ala on kasvanut huimasti. Eurooppalaisten kehitysrahoituslaitosten kattojärjestön EDFI:n arvioiden mukaan sektorin pääomitus on kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa. Samaan aikaan virallinen kehitysapu on polkenut paikoillaan.

Toistaiseksi pieni osa kehitysrahoituslaitosten sijoituksista lasketaan kehitysavuksi: 60 miljardista vuosittaisesta sijoituksesta vain noin kolme miljardia euroa. Se on vain pari prosenttia kaikesta maailman kehitysavusta.

Kehitysavuksi kelpaavista rahavirroista päättää teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD:n kehitysapukomitea, joka ei ole aina yksimielinen.

”Heille on edelleen epäselvää, miten useita kehitysrahoituslaitosten käyttämiä instrumentteja tulisi kutsua. Esimerkiksi mikä osa hankkeiden takauksista on kehitysapua, ja mikä ei”, Talbot sanoo.

Monet avunantajat ovat viime vuosina halunneet laventaa kehitysavun määritelmää, joten yksityisen sektorin osuus voi nousta myös sitä kautta jatkossa.

”Saharan eteläpuolisessa Afrikassa viime vuosina tehdyistä metsäistutuksista jopa 80 prosentissa on Finnfundin rahaa mukana.” -Tapio Wallenius

Kansainväliset tuulet puhaltavat myös Suomessa. Kun Juha Sipilä esitteli hallitusohjelman suuntaviivoja kesäkuussa 2015, oli arvattavissa, että populistiporvarihallitus leikkaisi kehitysyhteistyöstä. Järjestöihin kohdistettujen leikkausten mittakaava – 43 prosenttia – tuli silti isona yllätyksenä kehitysyhteistyötä tekeville.

Toinen yllätys oli Suomen oman kehitysrahoituslaitoksen Finnfundin lisäpotti. Sille luvattiin 130 miljoonaa euroa, mikä oli yli kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin laitos oli itse ennen eduskuntavaaleja toivonut.

Vuonna 1980 perustettu Finnfund pistettiin kerralla suomalaisen kehitysyhteistyön ytimeen.

Silti yli vuotta myöhemmin, kun istumme alas Finnfundin viestintäjohtaja Tapio Walleniuksen kanssa, 130 miljoonan euron lisärahaa ei ole vieläkään kuulunut. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Korokkeelle nosto tuli myös Finnfundille yllätyksenä. Aiemmin marginaalissa toiminut laitos ei ollut juuri näkynyt uutisissa.

”Päinvastoin, me yritimme kertoa omasta työstämme, mutta ketään kiinnostanut. Tämä oli tehnyt meistä viestinnällisesti ehkä hieman laiskoja”, Wallenius sanoo.

Viestintää ei helpota Finnfundin toiminnan tekninen ja monimutkainen luonne. On kyse pääomista, takauksista, verotuloista ja kehitysmaista. Laitoksen ydintoiminnasta viestimisen tarkkaa muotoilua pohditaan Walleniuksen mukaan vieläkin talon sisällä.

”Yksinkertaisimmillaan Finnfundin tehtävänä on vivuttaa yritysten rahaa ja osaamista kehityksen käyttöön”, Wallenius sanoo.

Laitoksen päätyötä on etsiä rahoitettavia partnereita yksityiseltä sektorilta ja kehitysmaiden alueilta hankkeita, joilla edistetään kestävää kehitystä. Myös suomalaisten intressit – olivat kyseessä sitten kehitys- ja ilmastopoliittiset tavoitteet tai yhteistyö suomalaisyritysten kanssa – ovat etusijalla.

”Kyse ei kuitenkaan ole vienninedistämistä. Yrityksen täytyy olla rekisteröity ja toimia kehitysmaassa”, Wallenius täsmentää.

Valtaosa hankkeista pyörii Suomen omilla vahvuusalueilla. ”Pääosassa meillä ovat metsähankkeet, uusiutuva energia, aurinko- ja tuulivoima, vesi. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, poislukien Etelä-Afrikka, viime vuosina tehdyistä yksityisten yritysten metsäistutuksista jopa 80 prosentissa on Finnfundin rahaa mukana.”

Kun ottaa huomioon maantieteellisen mittakaavan, kyseessä on merkittävä saavutus, Wallenius sanoo.

70% köyhien maiden kansalaisista uskoo palkkatyön olevan paras keino päästä köyhyydestä.

Finnfundin raha ei käytännössä kulu. Ajan mittaan Suomen hallituksen Finnfundin työhön sijoittamat rahat ovat lähes kaksinkertaistuneet. Suurin osa sijoituksista tuottaa voittoa, joka puolestaan pistetään uusiin töihin.

Koska Finnfundin kaltaiset toimijat houkuttelevat yksityisiä yrityksiä mukaan paikkoihin, joihin muut eivät mene, tappioilta ei voi aina välttyä. Finnfundin kohdalla 90 prosenttia rahoituspäätöksistä kohdistuukin köyhimpiin maihin.

”Jos katsotaan esimerkiksi [valtion erityisrahoitusyhtiö] Finnveran riskiluokituksia, niin me toimimme maissa, joissa luokitukset loppuvat kesken”, Wallenius kuvaa. Tästä huolimatta laitos on tuottanut tappiota vain hajavuosina.

Ytimessä on yksityisen rahan houkuttelu kehitysmaihin. Kynnys on yrityksille usein hyvin korkea. Pääomasijoittaja Jyrki Koskelo – joka toimi Maailmanpankin yksityissektorin rahoitusohjelma IFC:n varapääjohtajana vuosikausia – sanoo, että Afrikkaa ajatellaan edelleen valitettavan usein nälkäisten lapsien ja köyhyyden kautta. Todellisuus ei vastaa näitä mielikuvia.

”Esimerkiksi Keniassa on paljon sellaista kysyntää, mihin suomalaisilla olisi myytävää. Mutta monet suomalaiset eivät edes tiedä missä Kenia on”, Koskelo sanoo.

”Etiopia kasvaa 10 prosenttia vuodessa. Vietnam menee eteenpäin mielettömällä vauhdilla. Jos olet suomalainen tuottaja, niin eikö kannattaisi satsata sinne, missä kasvu tapahtuu? Eikä esimerkiksi Saksaan, minne kaikki muutkin yrittävät myydä.”

Kehitysrahoituslaitosten toimintaa värittää jännite voiton tavoittelun ja köyhyyden vähentämisen välillä. Perinteisten kehitysjärjestöjen mukaan köyhyyden vähentämisen tulisi olla kaiken tavoite, kun taas yritykset pyrkivät voittoihin.

Koskelon mukaan tämä jännite on terveellistä. Kehityspankin toiminta on usein mahdollisen taidetta. Kun riskien hallinta, kehitysvaikutusten luominen ja sijoitusten tuottavuus ovat tasapainossa, pankki voi hänestä toimia stimuloivana tienavaajana.

”Finnfundin ja IFC:n kaltaisten toimijoiden haaste on osoittaa, että toiminta on kannattavaa. Kun kannattavuus huomataan, perässä tulevat Stora Ensot ja muut.”

Yritysten mukana seuraavat työpaikat. Viimeisimpien arvioiden mukaan yli yhdeksän kymmenestä kehitysmaan työpaikasta syntyy yksityissektorille. Kysyntää näille töille myös on: mielipidetutkimusten mukaan köyhien maiden kansalaiset uskovat itse palkkatyön olevan paras mahdollinen tapa parantaa omaa elintasoaan.

Kehitysrahoituslaitokset loivat kehitysmaihin vuonna 2015 neljä miljoonaa työpaikkaa, 74000 GWh sähköntuotantoa ja 11 miljardia euroa verotuloja.

Kehitysrahoituslaitosten kasvu on tosiasia. Mutta mitä rahalla saadaan aikaan? Finnfundin mukaan paljonkin.

”Meidän vaikuttavuus ja vaikutukset ovat hirveän selkeitä ja helppoja osoittaa. Meillä on asiakkuuden ehtona se, että asiakkaat raportoivat kehitysvaikutuksista. Siksi vastausprosentit ovat aika korkeita.”

Samaa todetaan myös ulkoministeriön Finnish Consulting Group -konsulttifirmalta tilaamassa selvityksessä, jonka mukaan Finnfundin hankkeilla oli selkeä työpaikkoja lisäävä vaikutus.

Myös EDFI:n luvut puhuvat puolestaan. Sen mukaan eurooppalaiset laitokset loivat viime vuonna neljä miljoonaa työpaikkaa, rakensivat 74 000 gigawattitunnilla sähköntuotantoa ja kasvattivat kehitysmaiden verokantaa 11 miljardilla eurolla. Nämä eivät ole pieniä lukuja.

Sektorin ulkopuolella ollaan kuitenkin skeptisempiä. Esimerkiksi Kööpenhaminasta käsin Oxfamille töitä tekevän veroasiantuntijan Sara Jespersenin mukaan varsinaisten vaikutusten arviointi on vaikeaa.

”Kansainvälisesti kehitysrahoituslaitokset ovat edelleen jäljessä siinä, että ne osoittaisivat kehitystavoitteidensa vaikutukset”, Jespersen sanoo.

”Osa laitoksista tekee hyvin menestyksekkäästi työtä sijoituspankkina. He osaavat tahkota tulosta. Mutta ihmisten elämään tulevien muutosten dokumentointi ei ole yhtä hyvää.”

Perinteisen kehitysyhteistyön näkökulmasta tällaisia arvioita kaivattaisiin muun muassa Finnfundin panostuksista Afrikassa toimiviin sijoitusrahastoihin, jotka rahoittavat muun muassa Dr. Oetker -pakastepizzojen jakeluketjuja ja luksushotellien rakentamista.

Samaa mieltä on Theodore Talbot. Hänen mukaansa kehitysrahoituslaitoksilla on selvä halu osoittaa kannuksensa, mutta menetelmät vaihtelevat pankista toiseen. Tämä tekee hankkeiden välisen vertailun vaikeaksi.

”Käytännössä voi olla kaksi laitosta, joilla on sama kouluhanke, mutta joiden johtopäätökset ovat täysin vastakkaiset.”

Talbotin mukaan arviointeja voisi kehittää empiirisempään suuntaan, mutta vastassa on usein raha. Mutta niin kauan kuin kokeileviin menetelmiin perustuvat arviot puuttuvat, muistuttavat laitosten omat arviointikeinot taloustieteen näkökulmasta tupakka-askin kanteen laskeskelua.

Kritiikkiä rahoituslaitokset ovat saaneet myös Mauritiuksen ja Jersey-saaren kaltaisten veroparatiisien käyttämisestä. Finnfund itsekin tunnistaa tässä julkisuusongelman. Samalla osa kritiikistä menee kuitenkin ohi, Wallenius toteaa. Yksityisen rahan kohdalla toimintatavat ovat yksinkertaisesti toiset.

”Nämä ovat ne reunaehdot, joilla me pelataan. Puhutaan yrityksistä, eikä valtion virastoista tai järjestöistä. Jos raha olisi 100-prosenttisesti julkista, niin yritykset eivät lähtisi mukaan. Lisäksi yksi Finnfundin tavoitteista on luoda verotuloja kehitysmaihin, ei vältellä veroja”, hän sanoo.

Sara Jespersenin mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö skarppaamisen varaa olisi. Odotuksena on, että julkisina toimijoina laitokset pysyvät reilusti aikaansa edellä. Nyt jotkut yksityisen sektorin toimijat ovat menossa kehitysrahoituslaitosten ohi muun muassa verotuksen läpinäkyvyydessä.

”Tällä hetkellä trendinä on, että monikansalliset yritykset avaavat verotietojaan vapaaehtoisesti. Esimerkiksi Tanskassa varustamoyhtiö Maersk ja jättifirma Unilever näyttäisivät olevan sitoutuneita kehitysrahoituslaitoksia suurempaan läpinäkyvyyteen”, hän sanoo.

Taloustieteen näkökulmasta laitosten omat vaikuttavuusarvioinnit muistuttavat tupakkiaskin kanteen tehtyjä laskelmia.

Maaliskuu 2016. On yö, kun hondurasilaisessa La Esperanzan kaupungissa kaikuu laukauksia. Aamun tunteina pahimmat pelot muuttuvat todeksi.

Kansainvälisesti palkittu ympäristöaktivisti Berta Cáceres ammutaan kotiinsa. Hänen työtoverinsa, meksikolainen Gustavo Castro Soto, jää hänen vierelleen henkihieveriin.
Vaikka tapahtumien tarkkoja yksityiskohtia ei tiedetä vieläkään, Cáceresin murha aiheuttaa suomalaisen kehitysyhteistyön historiassa episodin, jollaista ei ole aiemmin nähty.

Berta Cáceres kuoli, sillä hän vastusti Agua Zarcan patohanketta. Yksi padon rahoittajista oli Finnfund.

Erityisen kiusalliseksi Cáceresin murhan teki se, että jäljet johtivat suoraan padon rakentaneen yrityksen Desan entisiin työntekijöihin ja maassa vuonna 2009 vallankaappauksen junailleisiin sotilaisiin.

Finnfund, joka oli toiminut Hondurasissa jo kymmenen edeltävää vuotta, oli taas mediajulkisuudessa. Tällä kertaa volyymi oli toinen: mediamainintoja tuli The Guardian -lehdessä ja CNN:llä.

Merkittävä osa mediamylläkästä perustui Walleniuksen mukaan väärälle tiedolle.

”Ensiksikin perusfakta oli täysin väärin. Vaikka media puhui megapadosta, kyseessä oli todellisuudessa pieni ylivirtauspato. Tiedot lähtivät leviämään maailmalla.”
Suomessa pato olisi 33. suurin, hän lisää.

”Toisekseen yhdeksän kymmenestä paikallisesta yhteisöstä halusi padon, ja sen sijaintia siirrettiin huolimatta lisäkustannuksista. Mutta meille sanottiin, että nämä faktat eivät kiinnosta. Että me halutaan lähettää poliittinen viesti Hondurasin hallitukselle.”

Seurasi palvelunestohyökkäyksiä Finnfundin verkkosivuille ja sähköpostiin. Myös poliittinen paine Arkadianmäeltä oli kovaa. Lopulta Finnfund totesi tilanteen liian hankalaksi ja jäädytti osallistumisen hankkeeseen.

Kehitysmaiden ruman puolen kohtaaminen on Jyrki Koskelon mukaan erottamaton osa kehitysrahoituslaitosten toimintaa.

”On aina tietty määrä ongelmaprojekteja. Niitä ei voi välttää. Jos niitä ei tule, se on merkki, että et yritä parantaa asioita.”

Virheet täytyy tunnustaa ja niistä täytyy oppia, hän sanoo. Tämä tarkoittaa toimien arviointia, kansalaisjärjestöjen kanssa keskustelua ja standardien viilausta kumppaneiden kanssa. Kehitysmaiden yhteiskunnallinen vakaus paranee vain tätä kautta.

Samaa mieltä on myös Wallenius, joka kaikesta huolimatta kokee, että Agua Zarcan patoon osallistuminen oli onnistunutta.

”Autoimme muun muassa Desaa hallitsemaan mielenosoituksia väkivallattomasti. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä olisi tapahtunut ilman kehitysrahoittajien aikaansaamaa koulutusta.”

”Ongelmaprojekteja ei voi välttää. Jos niitä ei tule, se on merkki, että et yritä parantaa asioita.” -Tapio Wallenius

Kehitysrahoittajien ja muun muassa ihmisoikeusjärjestöjen välisessä vuoropuhelussa kohtaavatkin usein realismin ja idealismin rintamat.

”Usein ongelmana on, että nostetaan yksi asia ja sanotaan että tämän pitäisi olla sataprosenttisesti kunnossa”, Wallenius sanoo.

Se, että Finnfundin kaltainen kehitystoimija osallistuu kiistanalaisiin hankkeisiin, ei tarkoita että se hyväksyisi niiden ongelmat. Asioita työnnetään eteenpäin kulissien takana.

”Kyseessä on keskustelu, jota me ei voida käydä julkisuudessa”, Wallenius sanoo

”Esimerkiksi, jos me nostetaan esille ympäristön hallintaan liittyviä ongelmia. Tai kun asiat on saatu kuntoon ja firma on palkannut työntekijät, niin ei me sen jälkeen mennä repostelemaan julkisuudessa, että ollaan pakotettu firma tekemään meidän tahtomme mukaan.”

Agua Zarcastakin opittiin. Esimerkiksi poliittisten riskianalyysien kohdalla Finnfund on nyt paljon paremmalla tolalla, Wallenius sanoo. Sisäpoliittiseen kriisiin sotkeutuminen tuli – jälkeenpäin katsottuna ja ulkopuolelta katsottuna naiivisti – yllätyksenä.

”Monella tapaa asiat tehtiin silti Hondurasissa oikein ja hyvin.”

Jyrki Koskelon mukaan parhaimmillaan opetukset skaalautuvat kansainvälisiksi. IFC:ssä ongelmalliset palmuöljyhankkeet Indonesiassa muokkasivat järjestön käytäntöjä kokonaan.

Oppimista todellakin riittää. Näihin samoihin ongelmiin on törmätty niin Turkanan tuulivoimalan yhteydessä kuin Finnfundin tukemissa Nam Ngum -patohankkeissa Laosissa.

Molempien kohdalla puhutaan muun muassa paikallisväestöjen pakkosiirroista.

Pankkien virheitä osoittavien järjestöjen ja laitosten viestintäosastojen vuoropuhelulle ei ainakaan lähitulevaisuudessa ole odotettavissa loppua.

Eurooppalaisten kehitysrahoituslaitosten suurimmista sijoituskohteista 31% oli Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, 20% Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla sekä 14% Aasiassa.

Kun keskustelee suomalaisten järjestötoimijoiden kanssa rahoituksesta, aistii aika ajoin epäoikeudenmukaisuuden tunnetta, joka kanavoituu joskus katkeruudeksi. Ei ole helppo niellä 130 miljoonan euron lisärahoitusta Finnfundille, kun kehitysyhteistyöstä leikattiin 43 prosenttia.

Kehityspolitiikan tuuliviiri osoittaa nyt tavallaan kohti alkujuuriaan, toteaa Jyväskylän yliopiston kehitystutkimuksen professori Jeremy Gould. Jännite altruistisen hyvän ja oman edun tavoittelun välillä virtaa kehitysyhteistyön pohjakerroksissa.

”Kun kehitysyhteistyötä viriteltiin 1980-luvulla, ulkoministeri Paavo Väyrynen ajoi hyvin karkeasti ja peittelemättömästi ajatusta, että tukemalla kotimaisia yrityksiä ajetaan myös kehitysmaiden kansallista kehitystä.”

Pallottelu järjestö- ja yritysvetoisen kehityksen välillä on hänestä jatkunut tähän päivään saakka.

”Kysymys on sitten siinä, miten saadaan köyhyyden vähentäminen ja huono-osaisten auttaminen näyttämään samalta asialta kuin suomalaisten yritysten subventointi.”

Poliittinen perusta Finnfundin saamalle tuelle löytyykin Kepan kehityspoliittisen asiantuntija Niina Mäen mukaan helposti.

”Monessa puolueessa suomalaisten yritysten kannattamista on varmasti helpompi käsitellä. Hieno homma: viedään suomalaista cleantechiä Afrikkaan! Finnfundin puolustajia löytyy monista puolueista, muun muassa perussuomalaisista.”

Kansalaisjärjestöissä ärtymystä lisää myös Finnfundiin lisärahoitukseen liittyvä tilastokikkailu.

Kun rahaa ei haluttu jakaa valtiontalouden budjetin sisältä, täytyi siihen löytää keinot muuta kautta. Tekninen prosessi kesti yli vuoden, ja sen aikana 130 miljoonaa euroa jäi käyttämättä.

Finnfundin lainoittaminen osoittautui arvaamattoman hankalaksi. Näillä näkymin laitos pääsee lisärahoitukseen käsiksi aikaisintaan tässä kuussa.
Samaan aikaan järjestöt ajavat alas hankkeita, selittelevät asioita parhain päin tyhjän päälle jätetyille kumppaneille ja hyvästelevät irtisanottuja työtovereita.
Wallenius itsekin harmittelee tilannetta. ”Ei olla missään vaiheessa lobattu järjestörahoituksen leikkausten puolesta. Vastakkainasettelu on hassua. En näe yhdenkään meistä aikaansaavan kehitystä yksin. Ei tämä olen nollasummapeliä.”

Tätä näkemystä tukevat myös monet järjestötoimijat. Kehityspolitiikkaan kaivataan moniäänisyyttä.

 

Niina Mäen mukaan Suomen hallituksen yrityspainotteinen nykylinja muistuttaa omalla tavallaan aiempien aikojen keskustelusta, jossa kaiken ratkaisu olivat kansalaisjärjestöt.

”Yhtä ihmeellistä kaiken ratkaisevaa hopealuotia etsitään turhaan. Pitäisi tunnustaa tosiasia, että tarvitaan monenlaisia toimijoita. Pitää puhua kansainvälisestä sääntelystä, pitää olla poliittista dialogia, pitää olla kansalaisjärjestöjä vahtikoirina ja palveluidentuottajana, pitää olla yrityksiä luomassa työpaikkoja, pitää olla valtiolla selkeä rooli.”

”Mutta kun kyseessä on monimutkainen yhtälö, on helpompi ajatella, että yksiselitteiset ratkaisut – kuten yritykset – ratkaisisivat kaiken.”

Theodore Talbot jakaa Mäen käsityksen. Kehitysrahoituslaitoksilla on paikkansa kehityssektorilla, mutta niiden toimintaan liittyvät sudenkuopat tulee tunnistaa.

Raha ei yksin ratkaise ongelmia, vaan voi myös vääristää markkinoita, tukea tarpeettomasti heikkoja yrityksiä ja valjastaa kehitysbudjetit kotimaisen vientiteollisuuden juhdaksi.

”Myös valtiontalouden kirjanpidon siivoaminen ei ole itsessään pätevä syy määritellä kehitysrahoitusta uudelleen”, Talbot lisää.

Kehityskeskustelun kriittistä uudelleenarviointia kaipaa myös Jeremy Gould. Kun paikallisväestöjen, kuten Turkanan tuulipuiston varjossa elävien paimentolaisten ääni ei kuulu pankkien neuvottelupöydissä, ei vanhan ajan siirtomaamentaliteetti ole kaukana.

”Ei olla vielä vakavasti otettu huomioon sitä, että kaikki eivät halua länsivetoista kehitystä tai kansainvälisiä yrityksiä alueilleen korkeamman kulutustason verukkeella. On yhteisöjä, joille vapaa liikkuminen tai esi-isien hautojen suojelu voi olla vähintään yhtä tärkeää kuin sähköistys. Pitäisikin miettiä tarkemmin demokraattisen järjestelmän toimintatapoja kuin kehityksen aikaansaamisen tehokkuutta.”

Kaikua Suomen tilanteelle löytyy myös Tanskasta. Sara Jespersen arvioi Suomen tilanteen heikoimmaksi Pohjoismaista.

”Suomi on askeleen edellä meitä muita, mutta me olemme tulossa perässä. Nämä trendit ovat maailmanlaajuisia. Ehkä ne näkyvät selvemmin Pohjoismaissa, jossa perinne avoimuudesta ja hyväntekeväisyydestä on vahva.”

Maailmanpankista jo eläköitynyt Jyrki Koskelo katsoo tilannetta sen sijaan käden mitan päästä. Suunta on hänestä oikea, mutta isoja ongelmia, kuten köyhyyttä, ei korjata hetkessä.

Muutos tarvitsee hänestä aktiivista työtä, jossa muun muassa kansalaisjärjestöillä on tärkeä omatunnon rooli. Vaikeissakin olosuhteissa on silti mahdollista tietää onnistuneensa, Koskelo sanoo.

”Jos ajattelen omaa 20 vuoden työhistoriaani, niin mieleen eivät missään nimessä muistu ne sadat miljoonat eurot ja dollarit, joita olen käsitellyt. Vaikutukset köyhän ihmisen elämään tai ympäristöön – ne jäävät elämään.”

Tilastotietojen lähteet: EDFI:n vuosiraportti, 2015.