Julia raahautuu suuren kaatopaikan halki. Sen surkastuneet jalat laahaavat perässä, harva tukka hapsottaa, hampaat ovat kellastuneet ja iho likainen. Sitten se lausuu uljaasti: ”Tule, yö armas, kaunis, mustasilmä yö, tuo Romeo mulle! Ja jos hän kuolee, niin tähtilöiksi pieniks hänet jaa, ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa, et yöhön kaikki maailma ihastuupi.”
Julia on nukke. Kuvanveistäjä ja nukketeatteritaiteilija Heini Maarasen rakentama ilmeikäs, puolimetrinen olento, jota Sirpa Järvenpää käsittelee niin taitavasti, että katsoja unohtaa sen olevan elävä vain nukettajansa käsissä.
Julia on kaatopaikan asukki, joka puhuu shakespearea. Turun Tehdas Teatterissa ovat käynnissä Romeon & Julian harjoitukset. Kyseessä on nukeilla toteutettava suurproduktio, jota ohjaaja Merja Pöyhönen luotsaa.
Mutta tämä Romeo & Julia ei tapahdu prinssien ja kreivien Veronassa vaan nykyajan kaatopaikoilla ja slummeissa. ”Hahmotteluvaiheessa nousi esiin ihmisoikeusteema, paremman elämän unelma yhteiskunnassa, jossa se ei ole mahdollista. Paikaksi valikoitui sellainen, jossa eletään väkivallan armoilla”, Pöyhönen kertoo.
Ihmisoikeusaiheiset dokumenttielokuvat ja keskustelut asiantuntijoiden kanssa vaikuttivat valintoihin. Realismiin Pöyhönen ei silti ole pyrkinyt. Rujot nuket eivät jäljittele ihmisiä vaan ”edustavat hylkiöitä, friikkiyttä”.
Hahmot vaikuttavat sympaattisilta, usein koomisiltakin. ”Romeo ja Julia on tragedia, jossa on komediallista tekstiä. Kansanteatteria”, Pöyhönen pohtii. Nukeille se sopii hyvin.
Vaikka tapahtumapaikka on eri, tarina on vanha tuttu.
”Romeon ja Julian rakkaus on sellaista, että Verona ei edes tajua että sellainen, niin kaunis ja puhdas, on mahdollista. Romeon & Julian maailmassa taas on unohdettu mitä rakkaus on. Seksiä kyllä on, parisuhteitakin, mutta länsimainen romanttinen rakkauskuvasto on unohtunut”, Pöyhönen vertaa.
”Rakkaus on luksustuote. Tietyissä piireissä ja oloissa kasvaneille se ei ole samanlaista kuin meillä.”
Tarinan Pöyhönen on halunnut kertoa Julian näkökulmasta. Valtaosa esiintyjistäkin on naisia. ”Olen lisännyt miesten pahuutta. Vastapainoksi pahimmat miesroolit ovat naisten esittämiä. Tarkoitus ei ole sanoa, että naisten yhteiskunta olisi parempi vaan kysyä, mitä on olla tyttö tuollaisessa maailmassa. Mutta kyllähän se naisnäkökulma sieltä puskee vahvasti”, Pöyhönen toteaa.
”Teatterin tehtävä ei ole antaa ratkaisuja, mutta se voi kiinnittää huomiota, näyttää, että tällaisiakin maailmoja on.”