Paperittomien maahanmuuttajien klinikalta löytyy ruumis. Kuntalaisaloite vaatii klinikan lopettamista. Vihreiden poliitikon äiti pelkää perheensä turvallisuuden puolesta.
Näin jännittävistä lähtökohdista käynnistyy Mari Pyyn Paperiton (2015). Romaani jatkaa Kadonnut (2013) dekkarista tutun sosiaalityöntekijä Inka Suomisen seikkailuja.
Tomera nelikymppinen työskentelee vapaaehtoisena paperittomien klinikalla ja joutuu murhamysteerin keskelle. Sotkuun sekaantuvat muun muassa Interpolissa työskentelevä poikaystävä, poliisit, naapurit, työtoverit, kaupunginvaltuutetut, asiakkaat ja ihmiskauppiaat.
Jännitys ei jää henkirikoksen selvittelyn varaan. Suomisella riittää johtolanganpätkiä keräiltäväksi, kun klinikalta alkaa kadota lääkkeitä, asiakas yrittää itsemurhaa, ystävä kaapataan ja joku julkaisee paljastavia kuvia klinikan toiminnasta.
Juoni onnistuu olemaan paikoittain mielenkiintoinen, mutta kirjan viimeiset kaksikymmentä sivua sisältävät peräti kaksi törkeää deus ex machina -ratkaisua, jotka jättävät pahan maun suuhun.
Kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa ehdi käydä varsinaisesti tylsäksi. Juonta kuljetetaan kovaa vauhtia, ja jotain tapahtuu jatkuvasti. Ainoat puuduttavat hetket ovat arkisen keskustelun väliin survotut keinotekoiset aatejulistukset. Ne tosin sopivat teoksen ohuille hahmoille.
Kirjan reilusta paristakymmenestä henkilöstä vain muutamalla on minkäänlaisia miellyttäviä piirteitä. Toki synkkä maailma ja ihmiskuva kuuluvat moderniin dekkariin, mutta pidemmän päälle käy rasittavaksi lukea loputonta ihmisten puutteiden ja vikojen luettelointia.
Useimmat hahmot ovat kuin salapoliisitarinoiden innoittamasta Cluedo-lautapelistä: pelkkää pahvia, olemassa vain epäilemistä varten. Heidän psykologiansa jää keskeneräisen tuntuiseksi, motiivit kevyiksi.
Perussuomalaisen pahiksen ulkomaalaisvihan taustalla on Afrikassa koettu väkivalta, mikä tuntuu puolitiehen jääneeltä yritykseltä inhimillistää hahmo.
Vanhan ja rasistisen opettajapariskunnan yhteiselo ja klinikasta motkottaminen on hupaisaa luettavaa, mutta välillä tahattomilta vaikuttavista syistä. Sitä paitsi on haastavaa suhtautua liioitellun koomisiin sivuhenkilöihin kirjassa, jossa käsitellään ihmiskauppaa ja huumataan, viillellään, raiskataan sekä murhataan ihmisiä.
Paperiton ottaa kärkevästi ja kyllästyttävästi kantaa maahanmuuton puolesta ja arvokonservatiiveja vastaan. Kantaaottavuudessa ei sinällään ole mitään väärää, päinvastoin. Vaahtosuista tekstiä vain on tylsää lukea, tuli se kummalta puolen rintamalinjoja tahansa
Mielenkiintoisista lähtökohdistaan huolimatta Mari Pyyn dekkari lässähtää. Pyy ei pelkää antaa paperinohuiden hahmojensa puhua, liiallisuuksiinkaan asti, mutta kömpelö ja paikoittain julistava dialogi on raskasta. Jos on dekkarifani, jota Paperittoman teemat kiinnostavat eivätkä kliseet pelota, voisi kirjan ottaa kevyeksi rantalukemiseksi.
Mari Pyy: Paperiton. Myllylahti 2015.