Kambodzhan talous harppoo eteenpäin mahtiaskelin. Talouskasvu kellottaa huimia kasvuprosentteja, köyhyydessä elävien määrä on vähentynyt nopeasti. Maa saattaa lähivuosina nousta kehitysmaiden köyhimpien joukosta keskikastiin.

Kehityksen laitamilla näkyy kuitenkin vielä toisenlainen Kambodzha. Neljäkymmentä vuotta sitten Kambodzha oli helvetti maan päällä. Punakhmerit aloittelivat tappamistaan. Arviolta viidennes kambodzhalaisista menetti henkensä.

Niiden vuosien jäljet näkyvät maassa yhä. Koulutus ja osaaminen romahtivat, kun kouluja ei ollut. Kun yksi ikäluokka tapettiin, seuraavat joutuivat töihin. Kierre jatkuu pitkään.

Jos sukupolvet seuraavat toisiaan normaalissa tahdissa, lapset ja nuoret istuvat koulun penkillä. Koulussa vietettyjen vuosien määrä vaihtelee, mutta perusajatus on kaikkialla maailmassa sama: lapset ovat koulussa, aikuiset töissä.

Kun aikuisväestöstä puuttuu osa, nuoret joutuvat töihin. Kouluun ei jouda, jos perheellä ei ole muuta elättäjää. Lähes puolet työikäisistä kambodzhalaisista ei ole käynyt loppuun edes peruskoulua.

Kambodzhan kehitystä tutkinut Shandre M. Thangavelu pitää maan talouden suurimpana haasteena matalaa koulutustasoa. Maa ei enää pärjää entisvuosien tapaan halvan työvoiman maana, kun halvempiakin on tarjolla. Koulutuksessa ei ole vielä saavutettu edes sitä tasoa, joka maassa oli ennen kun punakhmerit tuhosivat sen.

Väestöpyramidiksi kutsuttu tilasto kertoo paljon. Siinä eri ikäluokat kuvataan päällekkäin, nuorimmat alhaalla, vanhimmat ylhäällä.

Ikääntyvän Suomen kohdalla pyramidista puhuminen johtaa harhaan. Suomen väestörakenne muistuttaa lähinnä muumitaloa. Aika lailla tasaista putkea aina 60 vuoteen asti, ja vasta katto alkaa kaventua.

Kambodzhan väestöä näyttää samoin kuvattuna lähinnä leveältä kiinalaistemppeliltä. Siinä on kaksi päällekkäistä koveraa pyramidia. Vuoden 2012 luvuilla kootussa kaaviossa on iso kolo 35–39-vuotiaiden kohdalla.

Se on ikäluokka, jonka olisi pitänyt syntyä ja aloitella elämäänsä punakhmerien vainon aikana.
Heidän puuttumistaan paikkaavat nykyisetkin nuoret. Tekemällä töitä.

Kaupungin kutsu

Suurin osa kambodzhalaisista – niin nuorista kuin aikuisistakin – työskentelee maatalouden parissa. Kaupungin kutsu on kuitenkin vahva. Etenkin nuoret haluavat maalta pois.

Kaupungissa töitä on tarjolla vaihtelevasti. Suurin osa maan vientituloista tulee vaateteollisuudesta, ja moni tulija päätyy töihin tekstiilitehtaisiin. Osa päätyy vähemmän arvostettuihin töihin, kuten vaikkapa lakaisemaan katua, kuten kuvan nainen.

Noin viidennes kambodzhalaisista lapsista on ”taloudellisesti toimeliaita”, selviää kansainvälisen työjärjestö ILO:n parin vuoden takaisesta tutkimuksesta. Taloudellisen toimeliaisuuden alle mahtuu monta eri todellisuutta aina omaan perheen maatilalla työskentelystä kokopäiväiseen palkkatyöhön kodin ulkopuolella.

Yksi suosituimmista vaihtoehdoista on palveluala. Tämän lehden kansikuvassa on yksi kaupunkiin työn perässä tulleista nuorista. Hän on tarjoilijana työskentelevä Chem Srey Sras. Hän kertoo olevansa 18-vuotias, muttei osaa sanoa, minä vuonna on syntynyt. Tulkki veikkaa häntä paljon nuoremmaksi.

Chem Srey Sras ja muut tarjoilijat asuvat samassa rakennuksessa, jossa baari sijaitsee. Pienessä 25 neliön asunnossa majoittuu kahdeksan tyttöä. Palkka on noin 50 dollaria kuukaudessa. Vapaapäiviä on kahden kuukauden välein, kolme peräkkäin. Silloin tytöt matkustavat maalle tapaamaan perheitään.

Osa palvelusektorin työpaikoista on kunnollisia ja turvallisia, osa ei kestä päivänvaloa. Tämä ravintola kestää.

Katu kotina

S uurin osa työtä tekevistä alaikäisistä asuu maaseudulla ja työskentelee maatalouden parissa – joko oman perheen pelloilla tai vieraan palveluksessa. Maaseudulla köyhyys ei ole aivan yhtä toivotonta kuin kaupungissa, sillä ruokaa voi kasvattaa itse.

Köyhyys kärjistyy kaupungeissa.

Kadulla, lähellä olympiastadionia, asuu monta perhettä. Täällä työ, koti ja katu niveltyvät toisiinsa.

Osalla lapsista on perhe, osa on kaduilla yksikseen.

Koko perhe töissä

T iilitehtaat sijaitsevat pääkaupunki Phnom Penhin lähiseuduilla. Niissä on vaikea vierailla, sillä tehtaiden omistajat eivät halua niille julkisuutta. Portilla vartija tarkistaa vielä: eihän mukana oleva tulkki vain ole yhdestä tietystä kansalaisjärjestöstä? Ei, ei missään nimessä, valehtelevat kuvaaja ja tulkki yksissä tuumin.

Tiilitehdas on kaukana modernista. Käsityötä on paljon. Vaarallisin vaihe on se, kun savea painellaan muotteihin, joka puristaa saven tiileksi. Savi on painettava muottiin käsin, mutta jos työntekijä ei ole tarpeeksi vikkelä, käsi voi jäädä puristuksiin saven ja sitä voimalla junttaavan koneen väliin. Silloin se on entinen käsi.

Tiiliä kuivataan pitkissä riveissä kuuman auringon alla. Hallit, joissa tiilet poltetaan, hohkaavat kuin pätsit. Tulisijat nielevät valtavat määrät puuta. Hiki valuu.

Tiilitehtaan kyljessä on asuintaloja, joissa asuu kokonaisia perheitä. Lapsia liikkuu alueella siellä täällä. Pienimmät leikkivät. Ulkopuolisen on vaikea sanoa, missä menee leikin ja työn raja.

Joitakin vuosia sitten kansalaisjärjestö Licadho tutki juuri näiden tehtaiden lapsityöläisiä. Moni perhe oli tehtailla pakon sanelemana: perheet olivat velkaa tehtaiden omistajille.

Etenkin tehtailla asuvien perheiden lapset alkavat tienata rahaa jo hyvin nuorina. Haastatelluista lapsista yli puolet oli aloittanut palkkatyön jo alle 12-vuotiaana.