Otan skype-puhelun Barcelonaan. Tietokoneen ruudulle ilmestyy kaunis nainen, jonka vitivalkoinen hymy valaisee koko huoneen. Otamme tuntumaa toisiimme, haastattelija ja haastateltava. Hän on Aziza Brahim, Algerian pakolaisleirillä vuonna 1976 syntynyt sahrawilaulaja. Nainen, joka ei ole koskaan nähnyt kotimaataan, Länsi-Saharaa.

Brahim kertoo minulle lapsuudestaan, teinivuosistaan Kuubassa, jossa opiskeli stipendiaattina. Myöhemmästä elämästään Espanjassa, muusikon urastaan, velvollisuudestaan kertoa maailmalle kansansa tilanteesta. Unelmasta päästä jonain päivänä kotiin.

Jo kaksi sahrawisukupolvea on joutunut elämään pakolaisina Algerian puolella, Marokon miehittäessä laittomasti Länsi-Saharaa.

Pian juttelemme jo kuin vanhat kaverukset, puhumme lapsistamme, ja miehistä. Brahim sytyttää kolmaneen savukkeensa, on kuin kuka tahansa espanjatar, poninhäntä heiluu päässä.

Keskeytämme puhelun valokuvasession ajaksi; aurinko on laskemassa Barcelonassa, valo täytyy hyödyntää. Kohta jatkamme keskustelua.

Maanantaiaamuna saan valokuvaajalta kuvat ja näen niissä sensuellin naisen, joka on poseeratessaan verhonnut päänsä. Kuvissa on jotenkin erilainen Brahim, erilainen kuin se, joka kävi kylässä olohuoneessani.

Tuossa hetkessä jokin mullistuu mielessäni pysyvästi.

Tarvittiin tämä näköpuhelu, tämä kohtaaminen, ja minä alan nähdä jokaikisen musliminaisen ilman huivia. Huivi lakkaa olemasta, alan nähdä sen läpi. Sitä ei enää ole.

Tiedän, että Suomessakin asuvat musliminaiset ovat kyllästyneet puhumaan huivista. Että miten ihmeessä se voi olla niin iso juttu. Kun eihän se ole.

Kuva musliminaisesta miesten alistamana ja väkipakolla huntuun verhoamana elää monen suomalaisen mielessä. Tässä lehdessä Suomen somalialaiset ihmettelevät sitkeää ja pakonomaista tarvetta nähdä musliminaiset uhreina.

”Länsimaiden mielestä jokainen kehitysmaalainen nainen on automaattisesti sorrettu”, nuoriso-ohjajaana työskentelevä Aadan Ibrahim tiivistää. Samaa sanoo kahdeksan lapsen yksinhuoltaja Nimco Noor: ”Länsimaisesta näkökulmasta somalialainen nainen on alistettu orja, joka ’on vain kotona’.”

Noorin näkökulmasta kotiäiti tekee perhekasvatusta, yhteiskunnallisesti ehkä kaikkein arvokkainta työtä.

Ibrahimin mukaan naisen ja miehen roolit suomensomalialaisissa perheissä ovat kuitenkin muuttumassa. Naisten asema työmarkkinoilla on miehiä parempi, ja hoitoalan imu valtava. Monet naiset täsmäkouluttautuvat hoitamaan vanhuksia. Näin ollen kotiin lapsia hoitamaan jäävä isä alkaa olla paitsi yleistynyt, myös ihailtu ilmiö.

Yhteisö muuttuu sisältä päin vallitsevien olosuhteiden mukaiseksi. Muutokset eivät taatusti ole kivuttomia, mutta väistämättömiä.

Suomi tarvitsee noita sitkeitä naisia. Meidän on pikku hiljaa alettava ymmärtää myös heidän näkökulmiaan.

Kun aavikkobluesin kunigatar Aziza Brahim Maailma kylässä -festivaalilla kajauttaa toiveikkaat laulunsa oman sahrawikansansa puolesta, näen hänessä paljosta selvinneen vahvan naisen, artistin, äidin, ystävän.

Pyydän, että kuuntelette häntä.